Kauan yrittäneitä?

Siis...kyllä te minusta pääsisitte jo hoitoihin. Yli vuoden yrittämisen jälkeen viimeistään aletaan tutkia. Papa-koe sinänsä ei kerro mitään lapsettomuus-jutuista, se kertoo vaan, että sinulla ei ole kohdunkaulansyöpää.

Ihan jo miehesi sairaus, joka estää kiihottumisen oikeuttaa hoitoihin. Miehillä pystytään ohutneulalla ottamaan kiveksistä siittiöitä jotka sitten ruiskutetaan kohtuusi.

Te olette kyllä ihan oikea lapsettomuushoitoihin kuuluva pari. Ja vaikka olisittekin voineet harrastaa seksiä, on teillä sitä yritystä jo vuosi ja enemmänkin. Ikääkin on jo...

Onko teillä mahdollisuutta mennä yksityiselle? Sinne pääsette varmasti jos julkinen puoli ei ota, mitä kyllä todella ihmettelen.

Meillä jätettiin pillerit pois puoltoista vuotta sitten ja tuskaa on täälläkin... Meillä hoitojen "esteenä" on mun ikä.. olen 18. mies on 23 ja molemmat halutaan vauvaa kovasti. meillä on pitkä suhde ja taloa ollaan ostamassa... Ei saada julkiselta puolelta apua koska olen niin nuori... Tunnen kamalia omantunnon tuskia koska on mun vika että ei saada apua. :( Helmikuussa olin lääkärissä ja ei mitään. huhtikuussa yksityiselle ja heti terot käyntiin, mutta ei silti tärppää eikä ovulaatiota tunnu tapahtuvan... Nyt varasin juuri ajan taas julkiselle jos nyt jo alkas tapahtua... tuskin kuitenkaa ja harmittaa jo valmiiks ku ne on niin inhottavia siellä!
Myös tuo tunne että kaikilla muilla on jo vauva on todella tuttu. kun kävelee jossai tuntuu että kaikki kulkee mahat pystyssä tai työntävät lasten rattaita. Sukulaisille ei myöskään voi puhua tai oikeastaan kenellekkään muullekkaan. Miehen veljen vaimo tietää. ei kukaan muu! Välillä tuntuu että pitäis kertoa kaikille ja kuitenki tiedän että se vaan oikeestaan pahentais tilannetta... Tai en enää oikeastaan ole siitäkään varma... Täytyy vaan yrittää saada apua sieltä julkiselta puolelta ja jos ei saa niin sit pitää taas kääntyä ykstyisen puoleen... Suosittelen yksityistä myös sinulle jos se vain on mahdollista...

...lapsettomuudesta kärsitään! Yritystä syyskuusta -03 eli siis tässä kuussa rapsahtaa kaks vuotta täyteen! Meillä nyt hoidot alkusuoralla. Miehen simpat ok, vika löytynee minusta. Nyt on kolmas clomi kuuri napsittuna, mut taashan sen tietää, ettei siitä mitään hyötyä ole(hyvä asenne, eikö totta!?)! Mulla oli jotain häikkää hormooneissa labrakokeitten mukaan. Ilmeisesti ei ovulaatiota tapahdu. Nyt clomien aikana oon ovista tikuttanu ja sen löytäny, mut ei siltikään oo toivottua tulosta tullu! Noita clomeja syön nyt vielä yhden kuurin ja sit taas lääkäriin. Seuraavaks tutkitaan onko munanjohtimet auki. Sitä vaan ihmettelen, ett miks ei tuota tutkittu ennen clomeja?! Kun jos sattuis vaikka niin ikävästi, ett olis munanjohtimet tukossa niin sit olisin ihan turhaan syöny noita nappeja! On tää "projekti" henkisesti niin kovin raskasta! Joka kuukausi tuntuu, ettei jaksa enää! Ja tosiaan tuntuu, ett kaikki ympärillä saavat lapsia! Muistukin tässä yks tapaus mieleen; kaveri yritti toista lasta ja aina itki mulle, ett kun ei onnistu. Sit mekin alettiin yrittämään. Yhdessä tuskiteltiin asian vaikeutta, tuettiin toisiamme. Kuinka ollakaan kaveri tuli reilun vuoden yrittämisen jälkeen raskaaksi ja kuinka ollakaan samalla minusta tuli ilmaa kaverilleni! Ei ole kertaakaan kysyny miten on meidän asiat, ei oo kertaakaan kysyny miten mä voin yms.! Tosin aina kun sattumalta tavattiin tää kaveri valitti mulle miten vaikea raskaus on ollut, miten koskee ja kolottaa! Ja lapsen synnyttyäkin oli niiiin vaikeaa! Ett siinä meni se ystävyys! Ja tämä ihminen oli ainoa kenelle oon kertonu asioista. Onko muut kokenu samanlaista ystäviensä taholta? Näitä keskustelu sivuja tulee aika paljon luettua, täältä löytyy paljon samaa kokevia! Niin tuosta teidän tilanteesta olisin sitä mieltä, että hoitoihin pitäis olla mahdollisuus päästä! Eikös teidän tapauksessa ois insemnaation (kirjoitinkohan oikein ja olikohan yleensäkin oikee hoito muoto?!) mahdollisuus?!? Ja jos mahdollista niin kannattaa mennä yksityiselle puolelle, niin ottavat asian ihan tosissaan! Mä menin ensin yksityiselle gynelle ja saatiin sit lähete eteenpäin, julkiselle puolelle. Kylläpä tuli pitkä sepustus =) Mut kaikkea hyvää ja onnea yrityksiin teille kaikille! Vielä se aurinko paistaa "risukasaankin"!

Me tehtiin mieheni kanssa meidän nykyään 6 v poikaa 8 vuotta!! Poika tuli Väestöliiton kautta koeputkihedelmöityksellä ja tuli maksamaan meille reilut 40 000 mk. Olen onnellinen että jaksoin niinkauan. Poika on meille kaikki kaikessa. Nyt sattui sitten iloinen yllätys. Lopetin haaveet toisesta lapsesta (ainahan sitä toivoo että jospa nyt) ja hyväksyin että meidän perhe on ja pysyy kolmilukuisena. Kesälomalla tulin tosi väsyneeksi ja ihmettelin että mitä tää on, ei muuta kun tein raskaustestin joka näytti positiivista. Arvaa olinko puulla päähän lyöty. En voinut uskoa asiaa todeksi. Tsemppiä sulle/teille lapsettomuushoidot ovat rankkoja sekä henkisesti että fyysisesti. Älä luovuta, mutta älä toivo myöskään liikoja. Multa ja mun mieheltä ei kummaltakaan löytynyt mitään vikaa, ei vaan stemmannu yhteen.

Meillä jäi ehkäisy pois helmikuussa -04. Tässä reilu puolentoista vuoden aikana ei ole tärpännyt vielä kertaakaan. Nyt ollaan sitten siinä vaiheessa, että miehen simpat on tutkittu (kaikki kunnossa) ja minä olen syönyt Clomikuurit, joilla saatiin kyllä kadoksissa ollut ovis aikaan, mutta raskautta ei. Nyt olisin menossa taas verikokeisiin, mutta menkat ovat jälleen kerran kadoksissa. Plääh... Eilen aloitin Terot, että saataisiin ne menkat alkamaan ja että pääsisin joskus sinne verikokeeseenkin...

Meillä "vika" on minussa. Mulla on todettu pco sekä mulla on myös myooma kohdussa. Molemmat siis voivat osaltaan hankaloittaa raskaaksi tulemista. Mieheni suhtautuu näihin asioihin melko rauhallisin mielin. Hän on sitä mieltä, että kyllä meillekin vielä joskus se onni suodaan, että saadaan oma lapsi. Itse en ole siitä aina niinkään varma... Välillä on ihan kauheen vaikeita aikoja. kun painii näiden asioiden kanssa yksin, kun tuntuu, ettei miehellekään jaksa aina itkeä samoista asioista. Toisinaan taas on helpompaa ja pystyy ajattelemaan tätä tilannetta jopa niin, että tehdään mitä voidaan ja jos hoidot ei auta, ainahan on mahdollisuus adoptoida.

Tuota ulkopuolisille puhumista kommentoisin vielä sen verran, että meillä oli pitkään sama tilanne; mies oli sitä mieltä, ettei kenenkään tartte tietää näistä meidän asioista. Itse aloin kuitenkin tuossa kesällä olemaan niin rikki, kun ihmiset kyselivät koko ajan, että millon on vauvoja odotettavissa... Sanoin mihelleni, että haluan kertoa tilanteestamme läheisimmille ihmisille ihan vain sen takia, että he ymmärtävät, kun välillä ei halua nähdä ketään tai puhua kellekään. Niille ihmisille, joille kerroimme, sanoin, ettemme kaipaa kenenkään sääliä tämän asian tiimoilta. Suhtautuminen on ollut tosi empaattista ja ymmärtävää (tosin pohjimmiltaan kukaan ei voi täysin ymmärtää, mistä on kyse, jos ei ole itse samaa kokenut). Joka tapauksessa olen erittäin tyytyväinen, että saimme sanottua asian ääneen.

Voimia kaikille yrittäjille ja paljon plussaonnea :)

tää on edeltävää sille!

yst.t: Babelii