Heti kun kesä oli mennyt lähdin käymään porissa.
Seuloin kaikki tutut mutta palattuani sieltä tuntui kuin olisin taas jäänyt
tyhjiööِِn. Koko kesä oli ollut kiva mutta...
Kun sinua ei ollut niin olin sitten mielummin yksin.
Katselin telkkaria ja vetelin sauhuja mutten viitsinyt mennä käymään
Irmankaan luona kun en tiennyt olisiko se kotona.
Niinpä sitten eräänä sunnuntaina tekaisin itselleni syyn käydä golffaamassa
saadakseni vähän raitista ilmaa.
Pitkästä aikaa tunsin olevani edes vähän enemmän elossa.
Kun palailin sieltä päädyin viimein Irman luo joka ei tietenkään ollut kotona.
Sinä iltana tuli tv:stä mielenkiintoinen tieteisohjelma jossa sanottiin
että maapallon epäkesko akseli aiheuttaa sen pyِöriessä tärinää joka synnyttää
molekyylejä. Jos, tv korosti, jos maapallon akseli olisi suora ei molekyylejä olisi lainkaan.
Heti tuntui paremmalta. Tunsin itseni neroksi. En tosin tiennyt mitä sillä asialla olisin tehnyt.
Avasin jääkaapin ja olutpullon nähdesäنni tuli mieleen että joku muukin
taitaa tietää saman jutun sinusta kuin minäkin.
Avasin olut pullon ja ajattelin sitten ettei kukaan muu sentään samaa kaljaa juo kuin minä joten se siitä. Syksy hiipui ja alkoi talvi taas. Rämmin lumisateessa paksut vaatteet päällä
. Ihmiset kiipeilivät ratikoihin ja nousivat busseista ja minä
istuin autossa lämppäri päällä ja kosteus haisi kumimatolta.
Vuosi vaihtui ja sain sinulta joulukortin. Elättelin vähän aikaa toivoakin
muttei se siitä sen kummemmaksi muuttunut joten annoin virran viedä eteenpäin.
Joskus maaliskuussa sitten kun ensimmäisen kerran mustaa maata alkoi taas
paljastua lumen alta tajusin että se jatkuu semmoisena ajan kiertokulkuna
loputtomiin. Ainakin minun kohdallani.
Tempaisin itseni heti yksille kursseille jotka minulta oli jääneet väliin
ja aloin voimistella kotona iltaisin.
En tiedä mitä muuta enää tekisin sanoin viimein eräänä iltana ikkunan edessä ja silloin tiesin kai viimein menettäneeni sinut.
Lähdin yksin korpeen viettämään kahden viikon kesنlomaa voidakseni miettiä
asioita paremmin. Yksin, täysin rauhassa.
Vuokrasin mِökin sitä varten ja ajelin autolla joitain valtatietä ja sivuteitä
kunnes saavuin perille.
Mِökki oli pieni. Kaksi huonetta joista toinen oli keittiö
Vilkaisin ympärilleni. Ikkunoita peittivät sadat, tuhannet vaalean punaiset
molekyylit. Kävelin hitaasti ikkunan luo.
Aivan kuin lumihiutaleita.
Vaaleanpunaisia palloja muuttumassa suuremmiksi ja pienemmiksi.
Ulkona. Taustanaan metsنn tummempi vihreän harmaa massa.
Tuijotin metsän puita aukean reunalla joita tuskin näkyi enää
Mistä niitä tulee...?
Vilkaisin takkaa.
Puita oli pinossa sen vierellä ja muotilehtiä sytykkeinä.
Laitoin muutamia halkoja tulipesä ja sytykkeitä ja pian liekit jo
leimusivat valtoimenaan luoden kotoista valoa tupaan.
Vilkaisin ikkunoita vaikuttaisiko savu niihin mutta vaaleanpunaiset pilvet
pysyivät pihalla ilmassa reagoimatta kai savuun mitenkään.
Kävelin hitaasti sängyn luo ja istuin sen laidalle.
Levitin huovan varovasti päälleni ja asetuin pitkäkseni.
Katselin liekkien loimuja takassa ajatuksissani.
Vaikeasti määriteltävä ininä ulkona jatkui mutta oliko molekyyleistä nyt vaaraa?
Siellä sisällä olo tuntui turvalliselta.
Minulla oli ruokaa. Pariksikin viikoksi.
Mutta entä sitten? Jos molekyylit eivät häviäisi? Jos ne olisivat vaarallisia?
No, ehkä ne jo huomenna olisivat kadonneet.
Sِin ja siemailin olutta tuijottaen pihalle kunnes ilta alkoi hämärtyä.
Ininää...ininää...ininää... Kiihottavaa ininää jostain kaukaa ulkopuolelta syvälle uneeni.
Käänsin kylkeä ja toivoin sen loppuvan mutta kiihottava ininä vain lisääntyi.
Silloin avasin silmنni ja kuinka vaaleanpunaiset pilvet peittivنt huoneen.
Molekyylejن. Satoja, tuhansia, ne peittivنt kaiken, ikkunat sنngyn , tuolit
ja pِöydنn. Katsoin takkaa jonka peittivنt jo vaaleanpunaiset pilvet
jotka nنyttivنt ikننnkuin tiivistyvنn elنvنksi vaaleanpunaiseksi massaksi
juuri sen kohdalla.
Syِöksyin sنngystن horjuen ja ryntنsin keittiööِِn.
Pengoin kaappeja huitoen raivoisasti ympنrilleni.
Hyttyssumuttimia!
Otin kaksi niistن kنteeni ja aloin suihkuttaa ympنrilleni mutta نrsyttنvن ininن vain lisننntyi ja molekyylipilvet peittivنt minut jo kauttaaltaan.
Kiimasta ja nautinnosta vapisten availin laatikoita.
Tulitikkuja!
Kaivoin esiin rasian esiin ja sytytin tulitikun ja painoin sumutinta.
Liekki lehahti kirkkaana syِöksien tulta yli metrin mittaisena.
Painoin nappia ja kننnsin sumutinta suunnaten liekin iniseviin pilviin.
Kننnsin tulta ja annoin liekin tappaa, polttaa niita ja tunsin samalla
järjetöntä pahaa oloa kun molekyylien vaaleanpunaiset pilvet vنistyivنt ja
loittonivat kauemmaksi.
Astuin tupaan ja suuntasin liekin takkaan jossa vaalean punaiset pilvet olivat
sankimmat.
Ikkunoihin.
Verhot syttyivنt tuleen.
Vanhat karmit paloivat jo syytنen savua sisنlle tupaan.
Painoin nappia ja annoi liekin polttaa niitن sنngyllن ,pِöydällä tuoleilla.
Liekit löivät jo katossa kun nappasin huovan sängyltä ja kietouduin siihen.
Lähdin kävelemään ovelle, avasin sen ja...
Astuin ulos verannalle.
Valtava molekyyli pilvi peitti kaiken.
Koko pihan, taivaan ja ääni jonka
silloin kuulin oli valtava, kaikki voipa kirkuna. Ei yksittäisten
olentojen vaan yhden suuren olennon joka vaati nautintoa.
Syöksyin piha nurmikolle ja juoksin sokeasti kohti autoa.
Peityin vaaleanpunaiseen massaan joka nuoli, lipoi karkean peiton läpi
kiihottaen silmittömästi niin että vapisin ja horjuin.
Tunsin molekyylit itsessäni vaatteiden läpi, silmitöntä kiduttavaa nautintoa joka sai tajuntani sumenemaan. Lausuin tuntemattomia sanoja jotka hukkuivat kimeään kiljuntaan.
Törmäsin auton kylkeen sokeana, sekaisin ja avasin vavisten
oven. Kaaduin sivuttain etupenkille täynnä molekyylejä, ihanat
vaaleanpunaiset molekyylit peittivät kaiken, kaiken.
Kallistuin penkille tahdottomana, huitovat käteni osuivat avaimiin, käänsin
niitä ja auto peruutti sokkona törmäten johonkin.
Ovi paiskautui kiinni ja silmitön kirkun äkisti kohahti lasien taa.
Katsoin ulos.
Aallot lasien takana liikkuivat hypnoottisesti velloen.
Ja niiden takana... Aivan kuin valtava ruumis.
Kaksi metriä korkea ja sen ääni joka kirkui, kirkui
Se liikkui auton valoissa
Se lainehti punaisempana massana valtavien pilvien velloessa sen ympärillä
ja silloin näin vilahduksen valkoisista hampaista ja punaisesta kielestä jotka
pyrkivät esiin sen meren keskeltä, romahtaen samantien sen sisään kadoten sen
meren sisään joka peitti kaiken, kaiken.
Painoin kytkintä ja käynnistin auton. Painoin vaihteen eteenpäin ja kaasun
pohjaan. Auto heittelehti ja hiekka roiskui kun jatkoin eteenpäin sokkona.
Läpi vaaleanpunaisten molekyylipilvien jotka ajovalojen loisteessa aaltoilivat
mielipuolisina, äänettöminä kuvioina.
Auto tavoitti pienen hiekkatien ja tuskin tajusin ajavani eteenpäin.
Puut ja metsä vilisivät ohitse kun ajoin pois pakoon sitä hirvittävää kohtaloa
joka tavoitteli minua. Pois, pois kauemmas sitä vaaraa joka uhkasi
minut tavoittaa. Jonnekin missä sitä ei koskaan enää olisi,ei
koskaan enää olisi.
Seuloin kaikki tutut mutta palattuani sieltä tuntui kuin olisin taas jäänyt
tyhjiööِِn. Koko kesä oli ollut kiva mutta...
Kun sinua ei ollut niin olin sitten mielummin yksin.
Katselin telkkaria ja vetelin sauhuja mutten viitsinyt mennä käymään
Irmankaan luona kun en tiennyt olisiko se kotona.
Niinpä sitten eräänä sunnuntaina tekaisin itselleni syyn käydä golffaamassa
saadakseni vähän raitista ilmaa.
Pitkästä aikaa tunsin olevani edes vähän enemmän elossa.
Kun palailin sieltä päädyin viimein Irman luo joka ei tietenkään ollut kotona.
Sinä iltana tuli tv:stä mielenkiintoinen tieteisohjelma jossa sanottiin
että maapallon epäkesko akseli aiheuttaa sen pyِöriessä tärinää joka synnyttää
molekyylejä. Jos, tv korosti, jos maapallon akseli olisi suora ei molekyylejä olisi lainkaan.
Heti tuntui paremmalta. Tunsin itseni neroksi. En tosin tiennyt mitä sillä asialla olisin tehnyt.
Avasin jääkaapin ja olutpullon nähdesäنni tuli mieleen että joku muukin
taitaa tietää saman jutun sinusta kuin minäkin.
Avasin olut pullon ja ajattelin sitten ettei kukaan muu sentään samaa kaljaa juo kuin minä joten se siitä. Syksy hiipui ja alkoi talvi taas. Rämmin lumisateessa paksut vaatteet päällä
. Ihmiset kiipeilivät ratikoihin ja nousivat busseista ja minä
istuin autossa lämppäri päällä ja kosteus haisi kumimatolta.
Vuosi vaihtui ja sain sinulta joulukortin. Elättelin vähän aikaa toivoakin
muttei se siitä sen kummemmaksi muuttunut joten annoin virran viedä eteenpäin.
Joskus maaliskuussa sitten kun ensimmäisen kerran mustaa maata alkoi taas
paljastua lumen alta tajusin että se jatkuu semmoisena ajan kiertokulkuna
loputtomiin. Ainakin minun kohdallani.
Tempaisin itseni heti yksille kursseille jotka minulta oli jääneet väliin
ja aloin voimistella kotona iltaisin.
En tiedä mitä muuta enää tekisin sanoin viimein eräänä iltana ikkunan edessä ja silloin tiesin kai viimein menettäneeni sinut.
Lähdin yksin korpeen viettämään kahden viikon kesنlomaa voidakseni miettiä
asioita paremmin. Yksin, täysin rauhassa.
Vuokrasin mِökin sitä varten ja ajelin autolla joitain valtatietä ja sivuteitä
kunnes saavuin perille.
Mِökki oli pieni. Kaksi huonetta joista toinen oli keittiö
Vilkaisin ympärilleni. Ikkunoita peittivät sadat, tuhannet vaalean punaiset
molekyylit. Kävelin hitaasti ikkunan luo.
Aivan kuin lumihiutaleita.
Vaaleanpunaisia palloja muuttumassa suuremmiksi ja pienemmiksi.
Ulkona. Taustanaan metsنn tummempi vihreän harmaa massa.
Tuijotin metsän puita aukean reunalla joita tuskin näkyi enää
Mistä niitä tulee...?
Vilkaisin takkaa.
Puita oli pinossa sen vierellä ja muotilehtiä sytykkeinä.
Laitoin muutamia halkoja tulipesä ja sytykkeitä ja pian liekit jo
leimusivat valtoimenaan luoden kotoista valoa tupaan.
Vilkaisin ikkunoita vaikuttaisiko savu niihin mutta vaaleanpunaiset pilvet
pysyivät pihalla ilmassa reagoimatta kai savuun mitenkään.
Kävelin hitaasti sängyn luo ja istuin sen laidalle.
Levitin huovan varovasti päälleni ja asetuin pitkäkseni.
Katselin liekkien loimuja takassa ajatuksissani.
Vaikeasti määriteltävä ininä ulkona jatkui mutta oliko molekyyleistä nyt vaaraa?
Siellä sisällä olo tuntui turvalliselta.
Minulla oli ruokaa. Pariksikin viikoksi.
Mutta entä sitten? Jos molekyylit eivät häviäisi? Jos ne olisivat vaarallisia?
No, ehkä ne jo huomenna olisivat kadonneet.
Sِin ja siemailin olutta tuijottaen pihalle kunnes ilta alkoi hämärtyä.
Ininää...ininää...ininää... Kiihottavaa ininää jostain kaukaa ulkopuolelta syvälle uneeni.
Käänsin kylkeä ja toivoin sen loppuvan mutta kiihottava ininä vain lisääntyi.
Silloin avasin silmنni ja kuinka vaaleanpunaiset pilvet peittivنt huoneen.
Molekyylejن. Satoja, tuhansia, ne peittivنt kaiken, ikkunat sنngyn , tuolit
ja pِöydنn. Katsoin takkaa jonka peittivنt jo vaaleanpunaiset pilvet
jotka nنyttivنt ikننnkuin tiivistyvنn elنvنksi vaaleanpunaiseksi massaksi
juuri sen kohdalla.
Syِöksyin sنngystن horjuen ja ryntنsin keittiööِِn.
Pengoin kaappeja huitoen raivoisasti ympنrilleni.
Hyttyssumuttimia!
Otin kaksi niistن kنteeni ja aloin suihkuttaa ympنrilleni mutta نrsyttنvن ininن vain lisننntyi ja molekyylipilvet peittivنt minut jo kauttaaltaan.
Kiimasta ja nautinnosta vapisten availin laatikoita.
Tulitikkuja!
Kaivoin esiin rasian esiin ja sytytin tulitikun ja painoin sumutinta.
Liekki lehahti kirkkaana syِöksien tulta yli metrin mittaisena.
Painoin nappia ja kننnsin sumutinta suunnaten liekin iniseviin pilviin.
Kننnsin tulta ja annoin liekin tappaa, polttaa niita ja tunsin samalla
järjetöntä pahaa oloa kun molekyylien vaaleanpunaiset pilvet vنistyivنt ja
loittonivat kauemmaksi.
Astuin tupaan ja suuntasin liekin takkaan jossa vaalean punaiset pilvet olivat
sankimmat.
Ikkunoihin.
Verhot syttyivنt tuleen.
Vanhat karmit paloivat jo syytنen savua sisنlle tupaan.
Painoin nappia ja annoi liekin polttaa niitن sنngyllن ,pِöydällä tuoleilla.
Liekit löivät jo katossa kun nappasin huovan sängyltä ja kietouduin siihen.
Lähdin kävelemään ovelle, avasin sen ja...
Astuin ulos verannalle.
Valtava molekyyli pilvi peitti kaiken.
Koko pihan, taivaan ja ääni jonka
silloin kuulin oli valtava, kaikki voipa kirkuna. Ei yksittäisten
olentojen vaan yhden suuren olennon joka vaati nautintoa.
Syöksyin piha nurmikolle ja juoksin sokeasti kohti autoa.
Peityin vaaleanpunaiseen massaan joka nuoli, lipoi karkean peiton läpi
kiihottaen silmittömästi niin että vapisin ja horjuin.
Tunsin molekyylit itsessäni vaatteiden läpi, silmitöntä kiduttavaa nautintoa joka sai tajuntani sumenemaan. Lausuin tuntemattomia sanoja jotka hukkuivat kimeään kiljuntaan.
Törmäsin auton kylkeen sokeana, sekaisin ja avasin vavisten
oven. Kaaduin sivuttain etupenkille täynnä molekyylejä, ihanat
vaaleanpunaiset molekyylit peittivät kaiken, kaiken.
Kallistuin penkille tahdottomana, huitovat käteni osuivat avaimiin, käänsin
niitä ja auto peruutti sokkona törmäten johonkin.
Ovi paiskautui kiinni ja silmitön kirkun äkisti kohahti lasien taa.
Katsoin ulos.
Aallot lasien takana liikkuivat hypnoottisesti velloen.
Ja niiden takana... Aivan kuin valtava ruumis.
Kaksi metriä korkea ja sen ääni joka kirkui, kirkui
Se liikkui auton valoissa
Se lainehti punaisempana massana valtavien pilvien velloessa sen ympärillä
ja silloin näin vilahduksen valkoisista hampaista ja punaisesta kielestä jotka
pyrkivät esiin sen meren keskeltä, romahtaen samantien sen sisään kadoten sen
meren sisään joka peitti kaiken, kaiken.
Painoin kytkintä ja käynnistin auton. Painoin vaihteen eteenpäin ja kaasun
pohjaan. Auto heittelehti ja hiekka roiskui kun jatkoin eteenpäin sokkona.
Läpi vaaleanpunaisten molekyylipilvien jotka ajovalojen loisteessa aaltoilivat
mielipuolisina, äänettöminä kuvioina.
Auto tavoitti pienen hiekkatien ja tuskin tajusin ajavani eteenpäin.
Puut ja metsä vilisivät ohitse kun ajoin pois pakoon sitä hirvittävää kohtaloa
joka tavoitteli minua. Pois, pois kauemmas sitä vaaraa joka uhkasi
minut tavoittaa. Jonnekin missä sitä ei koskaan enää olisi,ei
koskaan enää olisi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hieman pilkkuja saisi lisätä tarinaan. Mutta hauskana yksitiskohtana äät muuttuivat kesken tarinan monekyyleiksi.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä kiihottava 4½
T. ®Sherlokki © 2005
Emmä tiedä olenko mä nyt jotenkin ylienergisellä päällä vai muuten vain psykedelisessä tilassa, mutta mä nauroin ihan katketakseen tuon hemmon toilailuille.
Musta toi pötkökirjotus sopi tohon ihan hiton hyvin, tuli semmonen tiivis tunnelma, niin kuin haloilla on pinossa.
Hitot virheille!
Puoleenväliin saakka tarina eteni neuroottisen viehättävästi. Pidin alkupuolen tunnelmasta niin että petyin puolenvälin jälkeisestä hulluudesta.
Jos on neuroottinen ei sitä hulluuteen asti tarvitse viedä :) neuroottisuudesta voi nauttia sellaisenaan. Selittelemättä tai keksimättä syytä järjettömälle käytökselle.
Alkupuolen nopeatempoinen ja kaoottinen teksi kiinnosti aidosti. Tutkin tekstiä paremmalla ajalla, jotta osaan eritellä mikä alussa kiihotti mieltäni.