Jännitys ja sosiaaliset tilanteet
Mä olin jo lapsena arka, olen sitä vieläkin. Suurin syy
siihen että nykyäänkin pelkään ja välttelen joitakin
sosiaalisia tilanteita, on se kun mua kiusattiin kouluaikoina tosi pahasti.
Kaikki tilanteet joissa piti mennä luokan eteen,
vaikka esitelmää pitämään. Ne hetket olivat mulle yhtä painajaista.
Sydän hakkasi, kädet hikosivat ja heikotti.
Suhde luokkalaisiini ei ollut kummoinen, olinhan syrjäänvetäytyvä,
hiljainen ja arka tyyppi.
Tuo pelko kiusaamisesta on jäänyt syvästi mun mieleen.
On oikeastaan hirveetä kärsiä tällaisesta vaivasta, se
rajoittaa mun elämää jonkunverran.
Itsetuntonikaan ei ole mitään huippuluokkaa, ei oo ikinä
ollutkaan. Aina kun olen johonkin lähdössä, vaikka vaan
kaupassa käymään, mun pitää aina meikata. Ajattelen että
enhän mä voi ilmankaan lähtee, jotenkin on turvallisempi
olo kun on jotain naamassa. Jos en laittaisi meikkiä, ajattelisin
varmaankin olevani muita huonompi ja rumempi, vaikka tiedän
varsin hyvin ettei huono itsetunto näy ulospäin. Eihän kukaan
vastaantuleva ihminen tiedä sitä.
Joskus menee päiviä etten poistu kämpältäni. Onneksi mulla
on ihana poikaystävä jonka kanssa asun, hän ymmärtää ja tukee.
Peruskoulun jälkeen meni muutama vuosi etten ollut missään.
Sairastuin syömishäiriöön, joka oli viedä henkeni. Kärsin
myös masennuksesta ja skitsofreniasta.
Näistä olen nyt toipunut. Mutta tämä sosiaalisten tilanteiden
pelko, ihmispelko ja jännitys ovat mulle vielä tätä päivää.
Olisi tosi helpotus päästä tästä kaikesta eroon, voisi elää
sillee ettei jatkuvasti tartteis pelätä ja jännittää. Aikamoinen
taakka tää on mulle. Heittäkää omia kokemuksia /keinoja
joilla olette selvinneet.
Kiitti teille kun luitte tämän tarinan =).
Suuri kiitos niille jotka vaivautuivat vastaamaan =D.
Mä olin jo lapsena arka, olen sitä vieläkin. Suurin syy
siihen että nykyäänkin pelkään ja välttelen joitakin
sosiaalisia tilanteita, on se kun mua kiusattiin kouluaikoina tosi pahasti.
Kaikki tilanteet joissa piti mennä luokan eteen,
vaikka esitelmää pitämään. Ne hetket olivat mulle yhtä painajaista.
Sydän hakkasi, kädet hikosivat ja heikotti.
Suhde luokkalaisiini ei ollut kummoinen, olinhan syrjäänvetäytyvä,
hiljainen ja arka tyyppi.
Tuo pelko kiusaamisesta on jäänyt syvästi mun mieleen.
On oikeastaan hirveetä kärsiä tällaisesta vaivasta, se
rajoittaa mun elämää jonkunverran.
Itsetuntonikaan ei ole mitään huippuluokkaa, ei oo ikinä
ollutkaan. Aina kun olen johonkin lähdössä, vaikka vaan
kaupassa käymään, mun pitää aina meikata. Ajattelen että
enhän mä voi ilmankaan lähtee, jotenkin on turvallisempi
olo kun on jotain naamassa. Jos en laittaisi meikkiä, ajattelisin
varmaankin olevani muita huonompi ja rumempi, vaikka tiedän
varsin hyvin ettei huono itsetunto näy ulospäin. Eihän kukaan
vastaantuleva ihminen tiedä sitä.
Joskus menee päiviä etten poistu kämpältäni. Onneksi mulla
on ihana poikaystävä jonka kanssa asun, hän ymmärtää ja tukee.
Peruskoulun jälkeen meni muutama vuosi etten ollut missään.
Sairastuin syömishäiriöön, joka oli viedä henkeni. Kärsin
myös masennuksesta ja skitsofreniasta.
Näistä olen nyt toipunut. Mutta tämä sosiaalisten tilanteiden
pelko, ihmispelko ja jännitys ovat mulle vielä tätä päivää.
Olisi tosi helpotus päästä tästä kaikesta eroon, voisi elää
sillee ettei jatkuvasti tartteis pelätä ja jännittää. Aikamoinen
taakka tää on mulle. Heittäkää omia kokemuksia /keinoja
joilla olette selvinneet.
Kiitti teille kun luitte tämän tarinan =).
Suuri kiitos niille jotka vaivautuivat vastaamaan =D.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Aika samanlainen oli/on munkin elämä,
lapsena/nuorena, olin koulukiusattu, kärsin masennuksesta, jännittämisestä, peloista.
Mulla taisi auttaa se että löysin uuden ihanan ystävän joka oli täysin mun vastakohta luonteeltaan.
Ystäväni rohkaisi minua tekemään kaikkea mitä en uskaltanut,esim. menemään erääseen työpaikkaan. En joutunut esiintymään siellä tai muutenkaan olemaan huomion keskipisteenä, mutta sen jälkeen en ole kärsinyt niin paljon jännittämisestä.
Vakituisen poikaystävän löytäminen myös auttoi.
Vieläkin kärsin todella huonosta itsetunnosta.
Ja ihmisiin luottaminen on erittäin vaikeaa.
Jaksamisia sulle! :)
Mä oon myös jännittäjä. Muistan lapsuudestani kuinka jännitin lähteä paikkaan missä oli paljon ihmisiä ja maha tuli aina kipeeks siinä vaiheessa kun piti johonkin lähteä. Inhosin myös keskipisteenä oloo. Kun synttärikutsuilla oli kilpailuja, joissa jokainen teki vuoronperää jonkun suorituksen, kieltäydyin täysin tekemästä mitään koska musta oli pelottavaa se että kaikki tuijotti mua ja pelkäsin mokaavani.
Toisella luokalla ala-asteella piti harjoitella runo ulkoo, joka sitten piti lausua luokan edessä. Muistan vieläkin n.20 vuotta sen jälkeen kuinka ääneni värisi ja unohtelin mitä mun piti sanoa.
Kuitenkin edelleen käyn koulua :) Mutta eipä se jännitys ole mihinkään kadonnut. Välillä tuntuu että se vaan lisääntyy. Jännitän kouluun menemistä. Naurettavaa, olenhan jo 26 vee. Minulla ei ole poikaystävää, koska en uskalla päästää ketään lähelleni, koska pelkää hylätyksi tulemista. Se satuttaa paljon ennemmän kuin se että oon yksin. Yritän opetella hyväksymään itseni että voisin joskus saada sen toimivan parisuhteen. Voin kertoo että ei ole helppoo. Haluaisin niin kovasti olla murehtimatta aina sitä mitä muut musta ajattelee ja oleen rennosti. Ehkä sit vielä joskus...