Elikkäs... Olen ollu masiksessa yli puoli vuotta. Kuulostaa joistakin varmaan lyhyeltä ajalta, mutta ei se tunnu lyhyeltä kun elämä jurraa paikallaan... Kaikki sai alkunsa siitä kun olin menossa kaverille perjantaina yökylään ja lintsattiin puolet luokasta kemian tunnilta. Sain kauheat huudot, ja kaikki lintsaajat sai tunnin jälki-istuntoa. En tajua edes minkä takia se varsinaisesti lähti siitä, mutta jotenkin aivoissa kloksahti ja kaikki alkoi tuntua kamalalta... olen syrjäänvetäytyväinen luonne, koska olin paljon lapesena yksin, ja asun syrjäseudulla. Nykyjään minulla on muutama kaveri. Kaksi hyvää, yksi täysi paska ja yksi jonka kanssa en puhu tälläisistä asioista koska emme ole niin läheisiä. Keväällä jouduin kaverini kanssa koulukiusaamisen uhriksi. Ei meitä kukaan aiemmin ollut kiusannut, mutta nyt alkoi muuan muija-parivaljkakko kiusata meitä puhumalla meistä paskaa meidän istuessa vastapäätä pöysdässä (olimme ikäväkyllä samassa leivontaryhmässä)... Se otti koville. Ja muistan sen päivän kun tuo kiusaaminen sai alkunsa. Olin koko päivän niin raivoissani että tärisin. Kotona söin, ja kysyin miten äidin työpäivä oli mennyt. Äiti alkoi itkeä, koska hänen pomonsa kiusaa häntä. Niin aloin mäkin itkeä ja kerroin kiusaajista. Samaisena iltana paljastui kaiken kruunaten että äidillä on todettu ihosyöpä. Se oli kova pala, sillä äiti on minulle rakas, enkä osaa kuvitella elämää ilman äitiäni. No, loppukeväästä yritin saada kontaktia ihastukseeni tekstiviesteillä. Aluksi jätkä oli ystävällinen ja kiltti, mutta lopulta ei vastannut enää viesteihini ja lähetti ilkeitä viestejä välittämättä lainkaan tunteistani. Kesälomalla olin niin paljon kotona yskin, että masennuin entisestään. Olen monta kertaa miettinyt, että onko minulla niin huono karma, vai mistä johtuu että niskaani sataa paskaa? Yhdessä vaiheessa pääsin joksikin aikaa irti masennuksesta ystäväni avulla, mutta masennus palasi kohta entistä voimakkaampana.
Olen vitsaillut tappavani itseni, ja pilaillani listannut itsemurhakeinoja hullunkurisiakin sellaisia. Mutta jopa paras kaverini ei ota minua tosissaan. Yksi kaverini tekee niin, että jos kerron jotain ongelmistani, hän ikäänkuin tekee ne mitäänsanomittomiksi luetellen omiaan. Ottaa aivoon kun yksi kaveri on samassa jamassa, yksi ei ota tosissaan, yksi käskee toivoa ja yksi ei tiedä tilanteestani mitään. Lisäksi vanhempani eivät tiedä masennuksestani, mutta kyllä ne varmaan on alkanu epäillä, kun olen aina niin surullisen näköinen.
Itken melkein joka ilta, ja oikeastaan enää en edes jaksa itkeä! Olen kyllästynyt tylsään elämääni ja toistuvaan epäonnistumiseen! Mitä mä tekisin!? Otan mielellään neuvoja vastaan.... Kunpa joku välittäis.
Olen vitsaillut tappavani itseni, ja pilaillani listannut itsemurhakeinoja hullunkurisiakin sellaisia. Mutta jopa paras kaverini ei ota minua tosissaan. Yksi kaverini tekee niin, että jos kerron jotain ongelmistani, hän ikäänkuin tekee ne mitäänsanomittomiksi luetellen omiaan. Ottaa aivoon kun yksi kaveri on samassa jamassa, yksi ei ota tosissaan, yksi käskee toivoa ja yksi ei tiedä tilanteestani mitään. Lisäksi vanhempani eivät tiedä masennuksestani, mutta kyllä ne varmaan on alkanu epäillä, kun olen aina niin surullisen näköinen.
Itken melkein joka ilta, ja oikeastaan enää en edes jaksa itkeä! Olen kyllästynyt tylsään elämääni ja toistuvaan epäonnistumiseen! Mitä mä tekisin!? Otan mielellään neuvoja vastaan.... Kunpa joku välittäis.
Vastaukset 16
Vanhimmat
...koulun terveydenhoitajan juttusille. Koulussa on monenlaista henkilökuntaa, joilla on koulutusta ja kiinnostusta tällaisten asioiden hoitamiseen. Masennus ja koulukiusaaminen ovat molemmat vakavia asioita, joihin pitää puuttua ajoissa ettet "uppoa syvemmälle suohon".
Koulun aikuisilta saat varmasti tukea ja ymmärrystä, vaikka sinulla saattaa olla tunne että opettajatkin ovat vain sinua vastaan - saithan juuri huudot kemmanopettajalta! Mutta todellisuudessa opet eivät tiedä pahan olosi syytä (he eivät ole selvännäkijöitä - valitettavasti) ennenkuin rohkeasti otat asian itse puheeksi. Voithan pyytää vaikka että äitisi soittaa luokanvalvojallesi ja alatte yhdessä selvittää koulukiusaamisasiaa! Ja sinun on turha pelätä kiusaajien kostoa, koska tällaiset jutut hoidetaan yleensä nimettöminä.
Lisäksi monet kiusaajat eivät edes ymmärrä miten vakavan asian kanssa ovat tekemisissä (yleensä kiusaajat voivat itse pahoin ja purkavat huonoa oloaan kiusaamalla muita - kiusaajakin tarvitsee siis usein apua).
Katkaise siis itse tämä kiusaus- ja masennusputki juttelemalla kouluterkkarin, kuraattorin, koulupsykologin tai oman luokanvalvojasi kanssa. Se vaatii hieman rohkeutta mutta varmasti kannattaa! Kyse on sinun elämästä ja tulevaisuudesta! Kiusaaminen on väärin - ja sinulla on oikeus onneen siinä missä muillakin :)
Rohkeutta, tsemppiä ja jaksamista toivon sinulle!
Saat varmasti apua kun uskallat pyytää!
sinun ikäisenä (arvelen sun olevan yläasteikäinen) elämä on kuin vuoristorataa: iloa ja surua, onnistumisia ja epäonnea ja niin edelleen... Se johtuu itsenäistymisestä, isoksi kasvamisesta ja kehon fyysisistä muutoksista - tätä vuoristorataa on takuulla ihan jokaisella ikätoverillasi. Kaikki joutuvat käymään sen läpi.
Ihastumisia tulee ja menee tuossa iässä - se kuuluu asiaan. Älä anna kenenkään pojan särkeä sydäntäsi liikaa, arvosta itseäsi ja pidä itsestäsi huolta. Murrosiässä pojat ovat ihan yhtä "pihalla" kuin tytötkin, eivätkä tajua aina tekojensa seurauksia. Esimerkiksi sitä, miten paljon joku teko tai sana voi satuttaa. Kun tulet vanhemmaksi ymmärrät kyllä tämän kaiken :) Ja löydät sitten jonkun oikein oikein mukavan pojan. Sun iässä ei kannata vielä alkaa seurustelemaan liian vakavasti vaan nautiskella nuorena olemisesta - se on elämän parasta aikaa :)
- Ja tottakai susta välitetään :) - älä edes epäile sitä - sun vanhemmat, kaverit ja kaikki, ei vois elää ilman sua!
...vielä sen, että keksiihän sitä kaikenlaista mukavaa tekemistä siitä huolimatta ettei asu keskellä suurkaupunkia:
* aloita joku uusi harrastus kiinnostuksesi mukaan: musiikkia, tanssia, maalaamista, käsitöitä tms.
* liikunta kannattaa aina ja siitä tulee hyvä mieli (tieteellisestikin todistettu :)) Otat kaverisi mukaan lenkille, pelaamaan sulkista jne.
* etsi jostain kirjeenvaihtopalstalta ittellesi ulkomaalainen kirjekaveri (miksei kotimainenkin) ja alkakaa lähetellä perinteistä etanamailia - ihana tunne saada aito kirje toiselta puolen maailmaa :) Ja uusia tuttavuuksia... kielitaitokin paranee :)
* Mene töihin, esim. jakamaan lehtiä, hoitamaan naapurin lapsia, auttamaan jotain vanhusta, hoitamaan eläimiä tms. Sit niillä säästöillä ostat ittelles jotain ihanaa :)
* Lue kirjoja ja opiskele :) Kannattaa aina, vaiks voi tuntua alkuun aika typerältä!
* Unelmoi ja haaveile... aseta unelmia ja tavoitteita ja mieti miten voisit ne saavuttaa. Kirjoita päiväkirjaa, kirjoita runoja tai laulun sanoja, kirjoittele ylös asioita jotka tekee sut onnelliseksi, kirjoita missä olet hyvä, keskity positiivisiin asioihin :)
* Innostu kokkaamisesta yksin tai kavereiden kans. Pitäkää teemailtoja ja katsokaa elokuvia :)
... Vain mielikuvitus on rajana, jos haluu päästä pois ikävästä arjesta :) Ja epäonnistumisia tulee kaikille - älä ole liian ankara itsellesi :)
Voimahalit sulle ja perheellesi :)
Nuo vinkit tuli todella tarpeeseen... En tiedä auttaako ne, mutta pitää kai kokeilla, eikä jäädä ojan pohjalle makaamaan... Uskon että parhain apu olisikin, jos saisin puhua masennuksestani jollekkin aikuiselle. Mutta jotenkin en pysty sanomaan sitä vanhemmilleni, koska pelkään reagtiota ja se tuntuu hullulta sanoa. :( Ehkä olisikin helpointa puhua jollekkin tuntemattomalle ihmiselle. Ja olis hyvä jos pääsisin irti tästä, koska mulla on yläasteen tärkein vuosi ysi meneillään, ja tää vuosi vaikuttaa paljon tulevaisuuteen! Mutta kiitos vielä kerran sinulle neuvoista. :)
...kiittää :) Kirjoituksesi muistutti minua ajasta jolloin olin sinun ikäinen ja pähkäilin samanlaisten ongelmien kanssa (siitä on jo melkein 10 vuotta :)) Nyt myöhemmin olen tajunnut miten hyvä oli, että nostin itseni suosta ja opettelin nautiskelemaan elämästä. Nyt olen opiskellut itseni ammattiin ja minulla on ihana perhe :)
Ehdottomasti kannattaa jutella aikuisen kanssa - kaverit ovat ihania - mutta heillä ei välttämättä ole tarvittavia apukeinoja (koulutusta) auttaa sinua. Jos sinusta tuntuu vaikealta aloittaa asiasta puhuminen, kirjoita asia lapulla, kirjeellä tai sähköpostilla opettajalle, äidille tms. Itse kirjoitin aikanani äitille vaikeita asioita kirjeellä kun teini-iässä tuntui jotenkin typerältä jutella näistä asioista suoraan - ja äiti ymmärsi kyllä ja otti sitten asian itse puheeksi!
Ysiluokka on tärkeä luokka ja olet tärkeitten valintojen edessä. Siksi on hyvä juttu selvittää asiat perinpohjin jo nyt.
Toivon sinulle rohkeutta ja kaikkea hyvää :)
Hei!
Sulla on ollut rankkaa: on ollut yksinäisyyttä, kiusaamista jne. Tunnet jääneesi tosi yksin vaikeuksiesi kanssa, mikä on vain pahentanut tilannetta. On normaalia tuntea itsensä silloin tällöin alakuloiseksi, mutta kun paha olo vain jatkuu, on syytä huoleen.
Tottakai jokainen kaipaa varsinkin nuorena hyväksyntää. Siksi kai kiusaaminen tuntuukin niin pahalta! Ehkä ne tytöt kadehtii teitä tai peittää pilkkaamalla turvattomuuden ja epävarmuuden tunteitaan... Oli miten oli, kiusaamiseen pitää puuttua, ettei se pääse heikentämään sun ja sun kaverin itsekunnioitusta. Kai voitte kertoa tilanteesta jollekin opettajalle?
Tuntuu kurjalta tulla torjutuksi, mutta jos toinen lähettää epäystävällisiä viestejä, olo on
vielä pahempi. Kuinka piittaamattomasti käyttäytyvä voisi olla valmis seurustelemaan? Mikä kiire sulla toisaalta olisi seurustella? Koska teini-ikäiset ei vielä tunne kovin hyvin itseään ja vasta kehittyy aikuisiksi, niiden seurustelu loppuu usein sydänsuruihin! Niiltähän haluat säästyä, vai mitä?
Kuunteletteko sinä ja kaverisi todella toisianne? Lämpimässä, läheisessä ihmissuhteessa jaetaan ilot ja surut. Ehkei sun ystävät suhtaudu suhun kylmästi, voihan niiden omat asiat täyttää niiden mielen niin, ettei ne näe rohkaisun tarvettasi.
Kun voit noin huonosti, tarvitset ilman muuta tukea. Ymmärtääkseni sulla on hyvät välit vanhempiisi. Onko sun silti vaikea puhua niille? Jos on, voisitko vaikkapa kirjoittaa niille kirjeen? Sun vanhemmat kuitenkin välittää susta kaikkein eniten ja haluaa tietää, mitä käyt läpi.
Ne voi auttaa sua saamaan myös muuta apua. Aikuisilla on elämänkokemusta, joka on hyödyksi muita autettaessa. Sitä paitsi onhan nekin ollut joskus nuoria!
...on toisaalta hyvät välit, mutta on vaikea puhua asiasta... Mutta nyt on vielä kauheampi olla. Jos satutte omistamaan Etelä-Suomen sanomat, siinä oli eilen juttu melko alussa että 14-vuotias mopopoika kuoli (sellaisessa käpylässä kuin) Vesivehmaalla (jossa asun). Oon tuntenu kyseisen pojan eskarista, tai peräti kerhosta asti, ja ollaan oltu ala-asteella ja yläasteella samalla luokalla. Vasta perjantaina näin hänet koulussa, ja lauantaina ystäväni soitti itkien. :´( Olin aivan järkyttynyt ja vasta puhelun jälkeen tuli kyyneleet. Menin alas vanhempien luokse ja itkin. Sanoin: "Ette arvaa mitä on tapahtunu... (pojan nimeä en viitsi sanoa, mutta leikitään että se oli Kalle) Kalle- on -kuollut!" Äiti tuli lohduttamaan ja isä myös. Itkin silmäni kipeiksi sinä päivänä. Sunnuntaina kävin äidin kanssa viemässä kynttilän onnettomuus-paikalle. Siinäkin meinasin alkaa itkeä, mutta hillitsin itseni. Ei olisi tehnyt mieli mennä tänään kouluun, mutta ajattelin että on parempi niin, kuin jäädä yksin kotiin asiaa hautomaan. Koulussa mentiin kaikki saliin. Oli kamalaa katsoa ihmisten ilmeitä kun ne tuli ovista sisään; jotkut itki hysteerisesti, joidenkin silmissä kiilui kyyneleet ja jotkut näyttivät kalpeilta ja seipään nielleiltä. Kun reksi aloitti puheen, alkoi kauhea nyyhkytys, ja oli kova homma pitää itsensä kurissa, ja monta kertaa meinasi päästä itku. Lopuksi reksi pyysi meidän luokkaa jäämään saliin, ja kaikkia jotka halusivat jutella tai jotain. Väki norui ulos salista ja jäin ystävieni kanssa istumaan lattialle (muut saliin jääneistä olivat salin etuosassa). Sitten yksi kasiluokkalainen sai jonkun pahansortin hysteria-kohtauksen (siis ei mitään OIKEAA kohtausta, mutta itkukohtauksen kyllä) ja kun terkka tuli juttelemaan, en enää pystynyt pidättelemään itkua, ja se tulikin sitten voimalla. Sitten alkoi paras ystävänikin itkeä ja itkimme halaten. Sitten menimme muiden saliin jääneiden luo halailemaan toisiamme. Sen jälkeen menimme muuan luokkaan puhumaan asiasta. Jotkut itkivät yhä hysteerisesti, ja jopa monet pojat itkivät. Ja nyt ahdistaa niin kauheasti! :( On ihan hirveä olo, ja koulussa joutuu koko ajan kohtaamaan asian. Lisäksi ei kukaan 14-vuotias ansaitse kuolla! Varsinkaan niin mukava tyyppi kuin Kalle oli. Itken kun kirjoitan tätä.... Kalle ehti luokkakuvauksiinkin, ja mahtaa vanhemmilla olla mukavaa. Tämä taas osoitti sen, että ei voi koskaan tietää, kenet voi menettää huomenna.... Sanoin tänään parhaalle kaverilleni päättäneeni, että kuinka paskasti sitten meneekin, niin itseäni en tapa(olen sellaisella joskus uhkaillut)! Nyt kun tiedän että tältä luokkatoverin kuolema tuntuu, en tahdo aiheuttaa tälläistä tuskaa kenellekkään. En halua jättää parasta kaveriani yksin. Tämä Kallen kuolema tuntuu jo niin kauhealta, ja parhaan kaverin kuolema tuntuisi vielä ainakin 10 kertaa pahemmalta!
Voi, kamalaa, kun joku, jolla pitäisi olla elämä vasta edessä, kuolee yllättäen! Itke vain, jos se helpottaa. Toisaalta tämä suru yhdistää: te oppilaat lohdutatte toinen toisianne.
Sun vanhemmat selvästi välittää susta ja haluaa auttaa sua, kunhan vain annat niille tilaisuuden.
Miksi puhuminen on vaikeaa?
On jotenkin hirveen vaikeeta sanoa se ääneen ihmiselle, joka ei sitä tiedä, ja elää siinä uskossa, että mul on kaikki kondiksessa. Lähi päivinä on tullu mieleen, että voisin kertoa rakkaalle isosiskolleni. Meillä on hyvät välit, ja (leikki-nimellä "Mari") varmaan ymmärtäis. Se varmaan kuuntelis mua, mutta en tiedä pystynkö siihenkään.... :( On kauheen vaikeeta sanoa TAI kirjoittaakkaan sitä. Tai siis helppoahan se on vaikka lähettää tekstari, mutta sen jälkeen silmiin katsominen tuottaa tuskaa. Se on vähän sama asia, kun sanoin pojalle välittäväni, hän ei aluksi torjunut, päinvastoin, ja yhtäkkiä torjuikin kun olin jo elätellyt toiveita rakkaudesta. Sen jälkeen oli kamalaa katsoa poikaa silmiin, kun tämä tiesi kaiken. Olin antanut sydämeni hänelle, ja hän vain heitti sen roskakoriin. Olin pannut itseni likoon ja kunnolla. Eli olisi vaikeaa kohdata asia sen jälkeen... Ajattelin että harkitsen asiaa. Kuka tietää saatan saada päähänpiston ja toteuttaa asian, tai odottaa vielä jonkun aikaa. Tiedän kyllä että olisi mulle parasta jos kertoisin tällä sekunnilla..... :6
...sun kannattaa ottaa asia puheeksi pikimmiten, muuten asia jää helposti käsittelemättä kokonaan! Luokkatoverin kuolema on rankka juttu, josta pääsee yli vain suremalla, juttelemalla kavereiden ja opettajien kanssa ja ajan kanssa. Nuoren kuolema tuntuu aina väärältä ja epäoikeudenmukaiselta - mutta kuten sanoit - opetti sinuakin arvostamaan elämää! On väärin läheisiäsi ja itseäsi kohti hautoa itsetuhoisia ajatuksia - olet tärkeä sellaisena kuin olet ja sinulla on paikka ja tarkoitus tässä maailmassa. Tällainen tapahtuma yleensä myös lähentää luokkaa ja saa kiusaajt ym. miettimään kahdesti ilkeitä tekojaan. Kävikö sinun luokallasi näin!?
Kuullostaa siltä että sinulla on välittävät vanhemmat ja ihana isosisko - älä epäile kertoa heille. Sinullakin on oikeus olla heikko, voida pahoin ja saada masennukseen apua! Perheesi kyllä ymmärtää, huomioiden ikäsi ja tilanteesi - tarvitset nyt tukea ja ulkopuolista apua - ole rohkea - se kannattaa :)
Uskon, että sinulla ei mene kovin hyvin elämässäsi, mutta oletko ajatellut, että monilla muilla ihmisillä menee vieläkin huonommin..?
Esimerkiksi kaikilla ei välttämättä ole ollut ikinä kunnon perhettä.
Sinä tunnuit kuitenkin asuvan perheessä, jossa on kummatkin vanhemmista ja taisipa sinulla olla vielä siskokin...
Joillakin ei välttämättä ole ikinä ollut vanhempia tai sisaruksia.
Oletko ajatellut, että kavereillasi saattaa olla itsellänsäkin jo muutenkin huolia, ettei heitä huvita kuunnella sinun huoliasi, koska eivät halua lisätä lisää huolia sinun huolistasi omille olkapäilleen.
Anteeksi nyt kun paasaan tällä tavalla, mutta minulla on kokemusta.
..niistä kavereille "valittamisista". En pura sydäntäni usein kuin vain yhdelle tai kahdelle kaverille. Mutta tottakai minäkin kuuntelen vuorostani heitä! Olen aina ollut hyvä kuuntelemaan ja voisin sanoa itseäni hyväsydämmiseksi. Olen vähän toisten puolesta uhrautuvaa tyyppiä, ehkä liiankin... Jos voin tehdä jotain masentuneen ystäväni hyväksi, joka taas on minulta pois, autan mieluummin ystävääni. :)
Syytätkö jotain henkilöä masennuksestasi erityisesti?
Esimerkiksi kavereitasi?
Vai oliko tämä lintsaus kaiken masennuksen syy?
Joskus kaverit voivat masentaa.
Itse tiedän, koska kaverini vain pälättää omista jutuistaan ja murheistaan, eikä HÄNTÄ kiinnosta MINUN juttuni ja murheeni pätkääkään.
...ketään masennuksestani. Tai ehkä syytän sitä henkilöä joka kiusasi minua muinoin, mutta ei kiusaaminen ole ainoa syy miksi masennuin. Nykyjään hän (luojan kiitos) käy toista koulua, joten ei tarvitse enää häntä sietää. Sinä joka sanoit että mun pitää muistaa että joillakin on asiat vielä pahemmin. Ymmärrän kyllä sen, enkä halua tietenkään valittaa turhasta. Olen tietysti onnekas kun vanhempani eivät ole eronneet, pahimmassa tapauksessa kuolleet, ja omistan kaksi siskoa, mutta silti tuntuu että jotain suurta puuttuu; ja se on elämänilo. En osaa nauttia mistään, kun kaikki tuntuu niin vaikealta ja aikuisuuskin kuulostaa pelottavalta. Toisaalta on kiva kasvaa aikuiseksi, itsenäistyä ja ohjailla omaa elämäänsä, mutta ei sekään aina herkkua ole. Mulla on sellainen kumma olotila, jota on vaikea selittää! Usein olen jonain päivänä erittäin energinen ja iloinen, ja masennuksesta ei ole tietoakaan. Kun taas seuraavana päivänä saatan tuntea itseni jälleen luuseriksi, ja itken silmät päästäni kun kaikki satuttaa... :( Nuo mielialan vaihdokset johtuvat varmaan hormooneista... Lisäksi kärsin alhaisesta hemoglobiinista (vaikka yritän ahkerasti ottaa aamuisin rautavalmistetta) joten olen niin rätti koulun jälkeen, että mieleeni tulisi viimeiseksi liikkua (kun joku ehdotti sitä kohentamaan mielialaa...) ja muutenkin laiskottaa, enkä jaksaisi tehdä läksyjäkään. Vaikka en liiku, en ole LAINKAAN lihava, ennemminkin alipainoinen. Olen yrittänyt lihottaa itseäni, koska saan usein kuulla kaikilta ystävliltäni kuinka laiha olen ja vali vali, kun he itse murehtivat rasvamakkaroistaan. Laihuuteni salaisuus on se, että isänikään ei liho millään. Eli geenit. Ja tietysti ruokatottumukset. Meillä syödään erittäin monipuolisesti ja terveellisesti. Aina pitää ottaa salaattia, ja leivän päälle vain yksi leikkele. Lisäksi syön vitamiineja ja karkkia en syö yleensä kun pussin tai pari viikossa, enkä silti liho! Sipsejä syön harvoin ja ranskalaisia perunoita ainoastaan vappuna ja uutena vuotena, kun hesessä käymisiä ei lasketa. Olen siis tottunut terveellisiin ruokatottumuksiin. Inhottavaa kun monet puhuvat minulle kuin jollekkin syömishäiriöstä kärsivälle pikku tytölle. Sitä en todellakaan ole! No, olen taas hiukan keventänyt sydäntäni. Muutama vuosi sitten oli vielä suoraan sanottuna tekopirteä ja ennen kaikkea positiivinen. Nyt olen enää varjo itsestäni. Usein katson peiliin ja kun näen luhistuneen olemukseni siellä, mietin, kuka kumma tuo on? Lisäksi näistä ulkonäköasioista. Monien mielestä olen kaunis... Mutta en ole itse samaa mieltä. Jos olen itsevarmalla mielellä, pidän ehkä silloin itseäni ihan nättinä, mutta kun masentaa, ja näen punottavan itkuisen naamani peilistä, ei tunnu olo kovin kauniilta. Olen kuitenkin jonkin verran ihailtu poikien keskuudessa, mutta kukaan ei voi ehkä juuri siksikään käsittää, että miten noin TÄYDELLISELLÄ tytöllä voisi olla siipi maassa?! Kun on hyvät suhteet vanhempiin, ihan mukava todistus, hyvä ulkonäkö ja ystäviä?! Mutta ei kaikki ole niin yksinkertaista. En tiedä mikä minun on. Haluan parantua, mutta toisaalta mieluummin vain jäisin peiton alle sikiöasentoon ja piiloutuisin pahalta maailmalta.
Yksi poika tuntuu olevan kiinostunut minusta. Hän hymyilee usein, ja katsoo usein tiiviisti. Monta kertaa katseemme ovat kohdanneet. Mutta yleensä kun näen hänet, käyttäydyn kylmästi ja en vilkaisekkaan häntä. Poika on kuitenkin osoittautunut aika sitkeäksi, eikä ole ole huomaavinaan "torjuvia" rekatioitani. Kun taas olen omassa ajatusmaailmassani haaveilen pojasta ja mietin häntä. Mutta kun olen todella hänen lähettyvillään, olen kuin jääkunigatar...?! Sille olisi varmaan selityksenä se, että olen vieläkin murtunut kahtien epäonnistuneiden yritysten jälkeen, ja en ole vielä täysin toipunut. Ovathan pakit aina paha kolahdus ja heikentävät itsetuntoa. Luulen että yritän suojella sydäntäni itseltäni, etten taas heittäytyisi tunteideni valtaan ja sitten repeytyisi palasiksi. Mitä voin tehdä? Tuli hiukan PIIITKÄ viesti... X)
...sanoa sille kundille, että et nyt tällä hetkellä voi ottaa hänen huomitaan vastaan.
Tai yleensäkin sano hänelle, mitä sydämessäsi tunnet.Olethan tietysti saanut kärsiä jo kahden muun kundin takia, mutta kyllä sinua joskus onnistaa!
Tietysti kertominen voi olla vaikeaa, mutta aina kannattaa yrittää.
Onko tämä poika sinua nuorempi vai vanhempi?
Jännitätkö jotakin hänessä?
Koitahan piristyä ja tehdä jotakin mukavaa!
Vaikka kavereittesi kanssa!
Muista, ettet ole yksin murheesi kanssa.
Moni mukava ihminen teistä ehdotti puhumista vanhemmille. No, se tapahtui eilen, ja olo on nyt paljon parempi. Nyt tuntuu siltä, että ole ongelmieni kanssa yksin. :) Äiti sano, että jos tämä ei mene ohi, niin varataan terkalle aika. Ainoo vaan, että olen aristellut terkalle puhumista, koska tämä henkilö sattuu olemaan naapurini... :S Ei tee ihan ensiksi mennä mieli kertomaan ihmiselle, jonka tavallaan tuntee, ja joka tavallaan tuntee mut. Se on kyllä tosi mukava, ja ehkä mä menenkin sinne vielä, mutta just sen takia ei huvittanu mennä oma-aloitteisesti sinne. Onhan sillä kyllä vaitiolovelvollisuus, mutta tuntuu vähän hullulta että se sais tietää mun henkilökohtaisista ongelmista.... Mitä kandeis tehdä?