Tulin tänään ajatelleeksi, etten muista milloin viimeksi olisin kokenut elämässäni aidon onnellisuuden tunnetta ilman minkäänlaisia päihteitä tai mystistä tunnetta, ettei kaikki kuitenkaan ole ihan kohdallaan vaikka vähän paremmalta tuntuisikin. Aina jotain puuttuu. Nousuhumalassa olen sitä vastoin yleensä täysin hysteerinen ja euforinen kunnes käy niin kuin joka kerta käy, eli otan liikaa ja sammun. Juomista seuraavat n. 3 päivää tuntuu aina niin kamalalta, että vain makoilen sängyssä ja mietin mikä omassa elämässä ja maailmassa on mennyt pieleen, missä kaikki vanhat ystävät ovat, miksi olen niin yksin, eikä missään tunnu olevan mitään järkeä.
Samalta, mutta paljon ahdistavammalta tuntuu aina kun yritän kuunnella jotain kaunista musiikkia. Kännissä musiikin kuuntelu on ihan mukavaa, mutta selvänä rupeaa vain aina itkettämään. Sama juttu käy esim. auringonlaskua katsellessa, kesäiltaisin ulkona tai ylipäänsä aina kun olen jossain mukavassa tai kauniissa paikassa tai ajassa. Tunne on inhottava ja ahdistava. Vastenmielistä on myös se, kun ystäväni "heittäytyvät nostalgisiksi" ja alkavat muistella jotain mennyttä tapahtumaa. Yritän tällöin aina ohjata keskustelun johonkin muualle. Yritän myös itse vältellä ajattelemasta mennyttä, ja ohjailen ajatukseni väkisin johonkin aivan muuhun, koska tiedän, että se saa minut vain surulliseksi.
Osittain tästä syystä, osittain myös siksi että heitän aina kaikki näkemäni vanhat tavarat roskikseen (koska en siedä nähdä niitä ja muistella jotain typeriä asioita) ja varmaan myös siksi, että olen juonut viimeiset 8 melko reippaasti, en muista elämäni viime vuosista oikeastaan juuri mitään.
Koko elämäni on ollut yhtä odottelua. En ole koskaan osannut kunnolla nauttia mistään. Ensin odotin, että koulu loppuu, sitten odotin lukiosta pääsyä, sitten armeijan päättymistä. Nyt opiskelen, mutta vain siksi, että voisin sanoa tekeväni jotain, kunnes keksin mitä oikeasti haluan elämässä tehdä. Kaikki tuntuu oudolta ja turhalta eikä mikään kiinnosta yhtään.
Olin vähän aikaa sitten sairaalassa erään ryyppyillan seurauksena ja siellä epäiltiin, että minulla saattaisi olla masennus tai jotain muuta ja yrittivät saada minua psykiatrin puheille. En kehdannut mennä, ja yrittivät lähes pakottaa minua sinne, kunnes lopulta pakenin paikalta.
En halunnut mennä, koska en uskonut saavani suustani mitään järkevää ulos.
Mietin usein olenkohan oikeasti masentunut, onko elämäni liian tylsää, vai vaadinko vain liikoja. Sen ainakin tiedän, että jos joskus menisin jonkun puheille niin ei kukaan kaveripiiristäni eikä varsinkaan sukulaisistani sitä ymmärtäisi.
Nolottaa liikaa. Siispä yritän parhaimman mukaan käyttäytyä kuin muutkin sosiaalisissa tilanteissa. Muiden ihmisten kanssa keskustelu on mielestäni kuitenkin hankalaa. En koskaan jaksa kuunnella ihmisiä enkä ikinä keksi mitään sanottavaa kellekään.
Ja nyt tilitettyäni tuntuu siltä, ettei selityksissäni ole mitään järkeä, enkä ole varma oliko minulla mitään asiaa alunperinkään, vai halusinko vain valittaa. Useimmilla menee kuitenkin huonommin.
Samalta, mutta paljon ahdistavammalta tuntuu aina kun yritän kuunnella jotain kaunista musiikkia. Kännissä musiikin kuuntelu on ihan mukavaa, mutta selvänä rupeaa vain aina itkettämään. Sama juttu käy esim. auringonlaskua katsellessa, kesäiltaisin ulkona tai ylipäänsä aina kun olen jossain mukavassa tai kauniissa paikassa tai ajassa. Tunne on inhottava ja ahdistava. Vastenmielistä on myös se, kun ystäväni "heittäytyvät nostalgisiksi" ja alkavat muistella jotain mennyttä tapahtumaa. Yritän tällöin aina ohjata keskustelun johonkin muualle. Yritän myös itse vältellä ajattelemasta mennyttä, ja ohjailen ajatukseni väkisin johonkin aivan muuhun, koska tiedän, että se saa minut vain surulliseksi.
Osittain tästä syystä, osittain myös siksi että heitän aina kaikki näkemäni vanhat tavarat roskikseen (koska en siedä nähdä niitä ja muistella jotain typeriä asioita) ja varmaan myös siksi, että olen juonut viimeiset 8 melko reippaasti, en muista elämäni viime vuosista oikeastaan juuri mitään.
Koko elämäni on ollut yhtä odottelua. En ole koskaan osannut kunnolla nauttia mistään. Ensin odotin, että koulu loppuu, sitten odotin lukiosta pääsyä, sitten armeijan päättymistä. Nyt opiskelen, mutta vain siksi, että voisin sanoa tekeväni jotain, kunnes keksin mitä oikeasti haluan elämässä tehdä. Kaikki tuntuu oudolta ja turhalta eikä mikään kiinnosta yhtään.
Olin vähän aikaa sitten sairaalassa erään ryyppyillan seurauksena ja siellä epäiltiin, että minulla saattaisi olla masennus tai jotain muuta ja yrittivät saada minua psykiatrin puheille. En kehdannut mennä, ja yrittivät lähes pakottaa minua sinne, kunnes lopulta pakenin paikalta.
En halunnut mennä, koska en uskonut saavani suustani mitään järkevää ulos.
Mietin usein olenkohan oikeasti masentunut, onko elämäni liian tylsää, vai vaadinko vain liikoja. Sen ainakin tiedän, että jos joskus menisin jonkun puheille niin ei kukaan kaveripiiristäni eikä varsinkaan sukulaisistani sitä ymmärtäisi.
Nolottaa liikaa. Siispä yritän parhaimman mukaan käyttäytyä kuin muutkin sosiaalisissa tilanteissa. Muiden ihmisten kanssa keskustelu on mielestäni kuitenkin hankalaa. En koskaan jaksa kuunnella ihmisiä enkä ikinä keksi mitään sanottavaa kellekään.
Ja nyt tilitettyäni tuntuu siltä, ettei selityksissäni ole mitään järkeä, enkä ole varma oliko minulla mitään asiaa alunperinkään, vai halusinko vain valittaa. Useimmilla menee kuitenkin huonommin.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Olitpa masentunut tai ei, suurin ongelmasi on alkoholi. Se vain vahvistaa sitä tunnetilaa mikä sinulla on, siis ikävät tunteet moninkertaistuvat. Et hyötyisi mitään masennuslääkkeistä et myöskään terapiasta. Sinun kannattaa hakea apua A-klinikalta ja yrittää raitistua. Sen jälkeen voit miettiä muita keinoja mielialan kohentamiseen.
se auttaa. Kun toinen puhuu sinulle keskity aistimaan tätä toista ihmistä, miltä hänestä tuntuu ja millaisia asioita hän viestittää sisimmässään. Onko väsynyt, tympääntynyt, onneton, iloinen ym.
Itsesi tarkkailun sijasta ryhdy tarkkailemaan kohtaamisiasi ihmisiä, tällä en tarkoita tietenkään mitään kyttäämistä vaan juuri että kohtaat aidosti ko. ihmisen.
Se auttaa sinua ulos eristyneisyydestäsi ja myös se, että annat itsellesi luvan olla sellainen kuin olet ja että se riittää. Viinasta olisi hyvä toimittautua eroon, tavalla tai toisella, se pahentaa masennustasi.
Mieti mitkä asiat sinua kiinnostavat ja tee jotain konkreettista että se asia etenee.
Samankaltaisia ajatuksia on minullakin päässä pyörinyt, mutta enpä ole niitä onnistunut toteuttamaan. Viinasta on vaikea luopua kun on niin tottunut siihen tapaan, että joka viikonloppu menee johonkin juottolaan. Jos jää kotiin yksin nyhjöttämään niin sitten sitä vaan alkaa itseään syyllistämään kun on niin yksin. Viinanjuonti on surullista kyllä lähes ainoa asia, joka minua ja ystäviäni yhdistää. Kaikki lähipiirini ihmiset ovat hyvin erilaisia kuin minä, eikä kukaan oikein tunnu ymmärtävän tai hyväksyvän ajatuksiani, poliittisia mielipiteitäni jne. Useimmiten kun kerron heille jostain näkemyksistäni he vain vaikenevat tai kuittaavat sanomiseni jollain lyhyellä mitäänsanomattomalla kommentilla, aivan kuin olisin sanonut jotain aivan järjetöntä tai hullua. Välillä sitä tunteekin itsensä täydelliseksi idiootiksi.
Pitäisi keksiä uusia harrastuksia ja hankkia uusia ystäviä, ja olenkin opiskelut aloitettuani siihen pyrkinyt, mutta huonolla menestyksellä. Jotenkin onnistun aina ymmärtämään kaikki ihmiset täysin väärin, en ikinä osaa sanoa esim. millä mielialalla joku on, mitä hän minusta haluaa, mitä puheillaan tarkoittaa etc. Yhteyksien pitäminen ulkomaailmaan on minulle sietämättömän hankalaa ja siksi olenkin selvinpäin mieluiten yksin. Pitemmän päälle se tuntuu pahalta, mutta se on turvallista ja helppoa. Sosiaaliset tilanteet ahdistavat ja pelottavat, en pysty koskaan rentoutumaan kunnolla kun pitää koko ajan ajatella ja pähkäillä, että miten tässä nyt pitäisi käyttäytyä, mitä minulta odotetaan, miten olla kohtelias jne. Muut ihmiset vaikuttavat minusta aivan kuin roboteilta. Ei niihin vaan saa mitään yhteyttä. Jopa koirien kanssa on helpompi kommunikoida. Pitäisi varmaan mennä johonkin sosiaalisten tilanteiden kurssille.
Tuntuuko sinustakin joskus siltä, ettet osaa oikein olla "hetkessä"? Mietit jatkuvasti joko tulevaisuutta tai menneisyyttä?
Suosittelen masennuslääkettä. Vähennä alkoholinkäyttöä ja mieti jotain muuta sosiaalista harrastusta.
Toimi ainakin omalla kohdalla. (cipralex)
Jos päätän hankkia itselleni lääkityksen, niin mistä lähden liikkeelle, minkä tahon puoleen käännyn? Yksityiselle sektorille en halua mennä, koska siihen varat tuskin riittävät. Mitä lääkkeet suurinpiirtein maksavat ja mitä kela korvaa?
viisaasti,noin sen pitäisi olla.Itse toipunut masennuksesta,ja usein tuntuu juuri tuolta,kun marmattaja kirjoitti.Mut sinä kirjoituksellasi sanoit juuri niin kuin se on...ulos itsestäsi,voi kun sen oppisi,kiitti kirjoituksesta!!
Masennus on kyllä vain yksi juttu, ovathan ihmiset myös kykeneväisiä tekemään elämänkatsomuksellisia johtopäätöksiä. Minunkin elämän oli joskus odottelua, nyt yli 30-vuotiaana en enää odota juuri mitään, mikä sekin on vähän hankalaa. Sain sinusta kuvan, että olet herkkä (hyvä ominaisuus, koska pakottaa ajattelemaan) ja sosiaalisesti hieman vaautunut ihminen (Sekin hyvä asia, koska ihmiset ovat näyttäneet kyntensä). Yksinäinenkin olet, et ehkä yksin, mutta koet olevasi, mikä tuottaa ulkopuolisuuden tunnetta. Mikä avuksi? Tuli väkisinkin mielen, että sen ajatuksen vahvistaminen, ettei elämä ala jostain vaan kuluu kaiken aikaa. Me kuolemme kaikki ilman mitään aktiivisia tekojakaan. Alkoholista en osaa sanoa mitään muuta kuin, että se on pahaksi masennukselle ja kaikelle muullekin, mutta vaikea siltä on välttyä.
Sama juttu täälläkin. Tänään on ottanut taas päähän ja ahdistanut kun eilen piti juoda ja olla ihan apina... Vaikka ole jo monta kertaa päättänyt lopettaa, silti aina vain pitää juoda. Ensi viikon loppuna mun pitäisi mennä yhden kaverin synttäreille ja tiedän että mut pakotetaan juomaan sielläkin. Yritän keksiä jonkun tekosyyn ettei mun tarvitsisi mennä sinne. Juuri nämä kaverit kohtelevat epäoikeudenmukaisesti, puhuvat selän takana jne... Haluaisin elää rauhallista ja mukavaa elämää enkä olla samanlainen tohelo kuin hekin. Tunnen itseni yksinäiseksi vaikka ulkopuolisesti elämäni näyttää normaalilta.
Tälläkin hetkellä ahdistaa suunnattomasti, enkä osaa purkaa sitä mitenkään. Se vain kasvaa sisälläni kunnes tuntuu että voisin huutaa.
..tuo on niin kovin tuttua.
Itse juon, käytän luontaistuotteita masennukseeni ja ahdistukseeni. Juominen ei paranna asiaa kuin hetkeksi, se laittaa kertoimen uniongelmilleni ja masennukselleni.
Tuntuu taivaalliselta jos hetkeksi pahaolo hellittää, ja päissään olo voi olla jopa euforinen joten jälkiseuraukset ottaa sillä henkinen pahoinvointi on jotai mihin on melkein jo tottunutkin.
Elämässä on tietyt asiat hyvin, kaikki ei kumminkaan. Otetaan puheeksi niitä huonompia.. Rankka ihmis-suhde on juuri nyt päättynyt. Siinä olin henkilön kanssa joka paljastui rajatilaiseksi, hänen kanssaan koin muistoja taivaasta ja helvetistä. Jälkimmäiseen se päättyi, hän petti ja sitten sain vielä pelätä että tekeekö hän itsemurhan.
Päivä kerrallaan elelyä tämä on nyt ollut (vaikka käytännössä sitä vatvookin tulevaa ja mennyttä, lamaantuneena). En osaa myöskään tarttua kunnolla hetkeen, enkä olla onnellinen, en osaa elää hetkessä myöskään. Se on vaikeaa. Olen joutunut kokemaan murphyn lain, ja en koskaan muista sitä kun se on jäänyt tapahtumatta. Joskus tosin muistan.
Masennusta yms. oireita joista olen puhunut minulla ei olla diagnosoitu. Mutta ottamalla selvää asioista, ja tutkimalla itseäni olen aika varma että poden niitä enempi tai vähempi.
En tiedä sinusta, mutta minua tavallaan helpottaa se että löytyy kohtalotovereita, tietää ettei ole yksin.
Vaikka voinkin helpottavan avautumiseni päätteeksi lainata seuraavaa:
"Ja nyt tilitettyäni tuntuu siltä, ettei selityksissäni ole mitään järkeä, enkä ole varma oliko minulla mitään asiaa alunperinkään, vai halusinko vain valittaa. Useimmilla menee kuitenkin huonommin."..minuakin varjostaa tuo..