Eli alla yhden novellini lopetus. Kokonaan en viitsi laittaa, mutta olisi mukava kuulla tuostakin jotain kommenttia. Varsinkin pidän osuvasta ja täsmällisestä kritiikistä, mitä terävämpää, sitä parempaa. Siitä voisi sitten olla jotain hyötyäkin.
Sen verran voin novellin alusta paljastaa, että mikäli sekin tuossa olisi, niin narsistisen rakkaussuhteen traagisuus näyttäytyisi selkeämpänä. Myös kertojan kauniin naiivit ja epätodellisuudessaan koomiset toiveet jää nyt puimatta kunnolla. Molemmista tosin pitäisi saada jotain vihiä jo tuosta pätkästä.
Tietysti myös kaikki "suuremmat jutut" jää uupumaan tuosta pätkästä. Teemaa käsittelen rakenteessa; en kertojan fiksuina ajatuksina. Joten ei kannata turhaan hutkia sitä ettei tuosta löydy mitään syvempää ajateltavaa. Pari naurua toivottavasti.
En itse ole tyttö, vaikka kertoja onkin.
------------
"Minä - vai vapaus paskoa kenen päälle huvittaa kuin taivaan lintu? Minä - vai ääretön ja täydellisyydessään ohikiitävä hetki? Minä - vai vapaaehtoisesti Sinun juuri nyt?"
Olin tuntenut Kasperin vasta muutaman viikon. Välitunnilla hän oli antanut minulle paperinpalasen, johon oli kirjoittanut kaksikymmentä vaihtoehtoparia, joista jokaisesta toivoi minun valitsevan mieleiseni. Minä pidin jälkimmäisistä ja purskahdin nauramaan kesken matematiikan tuntia, kun luin viimeisen kohdan: "vain Minä ja pieni tulevaisuuteni - vai koko maailmankaikkeus viidessätoista minuutissa."
Kellon soidessa postuin nopeasti luokkahuoneesta. Käytävällä tuuppasin vahingossa kainalosauvoilla koikkelehtivaa ekaluokkalaista, pyysin anteeksi taakseni katsomatta ja kiiruhdin kohti tupakkapaikkaa välittämättä takaani yhä uudestaan huudetusta nimestäni.
”En vain minä ja pieni tulevaisuuteni, en minä, vain minä” ajattelin - vaan kun pihalla näin sätkäänsä tumppaavan Kasperin, sanoin hänelle haluavani koko maailmankaikkeuden. Hän hymyili takaisin ja kysyi, että eihän seuraava koulutuntini olisi sen maailmankaikkeuden arvoinen.
Lähdimme kohti Kasperin asuntoa. Hän kertoi kämppiksensä nukkuvan siellä, joten poikkesi vain itse hakemaan viinipullon ja pyysi minua odottamaan. Nousimme hissillä kymmenenteen kerrokseen, josta pääsi talon katolle.
Kasperi korkkasi viinin ja kaatoi sitä kertakäyttömukeihin. Kippistimme hänen ehdotuksestaan unelmille. Sen jälkeen Kasperi saattoi minut katon laidalle ja alkoi sepittämään tarinoita alapuolellamme kävelevistä ihmisistä.
Näimme pankkivirkailijan, joka oli pukeutunut täydellisen edustavasti, mutta oli niin pihi, että pysäköi autonsa kilometrin kävelymatkan päähän työpaikastaan, koska lähempänä ei ollut ilmaisia parkkipaikkoja.
Kun ohikulkijat seisahtuivat liian pitkäksi aikaa tuijottamaan näyteikkunoita, he suunnittelivat liikkeen ryöstöä. Viereisen parturikampaamon vitriiniä tuijotettiin vakuutusrahojen toivossa, ravintolan ikkunaa vilkuilivat syömishäiriöiset ja katseensa asfalttiin painaneet etsivät kai koiranpaskaa - koska fantasioivat siinä kierimisestä.
Me saimme tarkkailla heitä rauhassa; kukaan ei huomannut meitä.
Kun minä näin viinipulloa kantavan miehen, kerroin hänen edellisenä iltana pettäneen vaimoaan ja jääneen kiinni 13-vuotiaalle tyttärelleen; jota yritti nyt lahjoa. Kasperia nauratti tarina niin kovasti, että päätin kertoa miten isäni oli kärähtänyt minulle ja kuinka olin sen jälkeen kostanut hänelle. Olimme hetken hiljaa ja sitten hän suuteli minua.
Minusta tuntui kuin olisin lähtenyt lentoon; ja olisin melkein voinut vannoa, että ennen loppuhuipennusta koko kerrostalo huojui kuin televisiosta näkemissäni maanjäristyksissä. Aurinko kiepahti muutaman kerran maapallon ympäri ja tuimailmeisistä valokuvista mieleeni jäänyt isomummoni alkoi valssata haudassaan; se oli parasta seksiä mitä olen koskaan harrastanut.
Pian lopetettuamme Kasperi hypähti pystyyn, asteli seisomaan aivan katon reunalle ja nosti kätensä sivulle kuin poseeraisi maailman huipulla. Hän tuijotti hetken tyhjyyteen, löi nyrkillä muutaman kerran rintaansa, otti kondomin pois päältään ja heitti sen kadun yli viereisen talon katolle.
Läts. Tuli takaisin vierelleni, kaatoi lisää punaviiniä ja totesi itsekin naureskellen: "Kukaan ei edes katsonut."
Rikoin hetken hiljaisuuden sanomalla "tiedätkös -", mutta seuraavat sanat jumittuivat kurkkuuni, joten Kasperi jatkoi "minä rakastan sinua", jonka jälkeen minä tunnustin, että olin juuri sanomassa samaa.
Istuimme vierekkäin. Molemmat alasti. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Sen jälkeen suhteessamme alkoi alamäki.
Sen verran voin novellin alusta paljastaa, että mikäli sekin tuossa olisi, niin narsistisen rakkaussuhteen traagisuus näyttäytyisi selkeämpänä. Myös kertojan kauniin naiivit ja epätodellisuudessaan koomiset toiveet jää nyt puimatta kunnolla. Molemmista tosin pitäisi saada jotain vihiä jo tuosta pätkästä.
Tietysti myös kaikki "suuremmat jutut" jää uupumaan tuosta pätkästä. Teemaa käsittelen rakenteessa; en kertojan fiksuina ajatuksina. Joten ei kannata turhaan hutkia sitä ettei tuosta löydy mitään syvempää ajateltavaa. Pari naurua toivottavasti.
En itse ole tyttö, vaikka kertoja onkin.
------------
"Minä - vai vapaus paskoa kenen päälle huvittaa kuin taivaan lintu? Minä - vai ääretön ja täydellisyydessään ohikiitävä hetki? Minä - vai vapaaehtoisesti Sinun juuri nyt?"
Olin tuntenut Kasperin vasta muutaman viikon. Välitunnilla hän oli antanut minulle paperinpalasen, johon oli kirjoittanut kaksikymmentä vaihtoehtoparia, joista jokaisesta toivoi minun valitsevan mieleiseni. Minä pidin jälkimmäisistä ja purskahdin nauramaan kesken matematiikan tuntia, kun luin viimeisen kohdan: "vain Minä ja pieni tulevaisuuteni - vai koko maailmankaikkeus viidessätoista minuutissa."
Kellon soidessa postuin nopeasti luokkahuoneesta. Käytävällä tuuppasin vahingossa kainalosauvoilla koikkelehtivaa ekaluokkalaista, pyysin anteeksi taakseni katsomatta ja kiiruhdin kohti tupakkapaikkaa välittämättä takaani yhä uudestaan huudetusta nimestäni.
”En vain minä ja pieni tulevaisuuteni, en minä, vain minä” ajattelin - vaan kun pihalla näin sätkäänsä tumppaavan Kasperin, sanoin hänelle haluavani koko maailmankaikkeuden. Hän hymyili takaisin ja kysyi, että eihän seuraava koulutuntini olisi sen maailmankaikkeuden arvoinen.
Lähdimme kohti Kasperin asuntoa. Hän kertoi kämppiksensä nukkuvan siellä, joten poikkesi vain itse hakemaan viinipullon ja pyysi minua odottamaan. Nousimme hissillä kymmenenteen kerrokseen, josta pääsi talon katolle.
Kasperi korkkasi viinin ja kaatoi sitä kertakäyttömukeihin. Kippistimme hänen ehdotuksestaan unelmille. Sen jälkeen Kasperi saattoi minut katon laidalle ja alkoi sepittämään tarinoita alapuolellamme kävelevistä ihmisistä.
Näimme pankkivirkailijan, joka oli pukeutunut täydellisen edustavasti, mutta oli niin pihi, että pysäköi autonsa kilometrin kävelymatkan päähän työpaikastaan, koska lähempänä ei ollut ilmaisia parkkipaikkoja.
Kun ohikulkijat seisahtuivat liian pitkäksi aikaa tuijottamaan näyteikkunoita, he suunnittelivat liikkeen ryöstöä. Viereisen parturikampaamon vitriiniä tuijotettiin vakuutusrahojen toivossa, ravintolan ikkunaa vilkuilivat syömishäiriöiset ja katseensa asfalttiin painaneet etsivät kai koiranpaskaa - koska fantasioivat siinä kierimisestä.
Me saimme tarkkailla heitä rauhassa; kukaan ei huomannut meitä.
Kun minä näin viinipulloa kantavan miehen, kerroin hänen edellisenä iltana pettäneen vaimoaan ja jääneen kiinni 13-vuotiaalle tyttärelleen; jota yritti nyt lahjoa. Kasperia nauratti tarina niin kovasti, että päätin kertoa miten isäni oli kärähtänyt minulle ja kuinka olin sen jälkeen kostanut hänelle. Olimme hetken hiljaa ja sitten hän suuteli minua.
Minusta tuntui kuin olisin lähtenyt lentoon; ja olisin melkein voinut vannoa, että ennen loppuhuipennusta koko kerrostalo huojui kuin televisiosta näkemissäni maanjäristyksissä. Aurinko kiepahti muutaman kerran maapallon ympäri ja tuimailmeisistä valokuvista mieleeni jäänyt isomummoni alkoi valssata haudassaan; se oli parasta seksiä mitä olen koskaan harrastanut.
Pian lopetettuamme Kasperi hypähti pystyyn, asteli seisomaan aivan katon reunalle ja nosti kätensä sivulle kuin poseeraisi maailman huipulla. Hän tuijotti hetken tyhjyyteen, löi nyrkillä muutaman kerran rintaansa, otti kondomin pois päältään ja heitti sen kadun yli viereisen talon katolle.
Läts. Tuli takaisin vierelleni, kaatoi lisää punaviiniä ja totesi itsekin naureskellen: "Kukaan ei edes katsonut."
Rikoin hetken hiljaisuuden sanomalla "tiedätkös -", mutta seuraavat sanat jumittuivat kurkkuuni, joten Kasperi jatkoi "minä rakastan sinua", jonka jälkeen minä tunnustin, että olin juuri sanomassa samaa.
Istuimme vierekkäin. Molemmat alasti. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Sen jälkeen suhteessamme alkoi alamäki.
Vastaukset 29
Vanhimmat
Miten tämä minulle näyttäytyy?
Narsistinen ja kahtiajakautunut olento peräänsähuuteluista huolimatta kipuaa kaiken yläpuolelle yhdenteentoista kerrokseen ja sen katolle. Palkitsee itsensä pullollisella Baccusta ja leikkii kaukana olevilla eroottis-kriminaalislla fantasia-ihmisillä kuin pelinappuloilla, vetää käteensä ja tajuaa että itseään ei voi näin kaukaa rakastaa. Ja herää jumaluudestaan kelteisilleen nalakuloisen oloiseen jomotukseen joka lähentelee yhteyttä jo olevaan ja todelliseen. Tästä todistaa linnunlaulu ja auringonpaiste.
Siis eräänlainen hissimatka alaspäin maatasolle.
oikein.
Ja olenpa saanut aika monelle kaverilleni hymyillä, kun ne on ylistänyt tätä (koko novellia tosin) maailman kauneimmaksi ja just-sillain-oikein-eteneväksi rakkaustarinaksi. Ihmetelleet vain tuota loppua, että miksei ne voi elää elämäänsä onnellisina ihan sinne loppuun asti.
Sekä kertoja että Kasperi saa tosin myös oikeasti ihailtavia puolia novellin alkupuolella. Ja kertoja vaikuttaa inhimilliseltä hyvin kauniiden ja romantisoitujen toiveidensa kanssa: kai minä olen vähän niin kuin se ruma ankanpoikanen, vaikka eihän se ruma ollut, ei todellakaan.
Kesken Maupassantin lukuani tuli mieleen, että hei, tuo tulkintasi olikin paljon kirjaimellisempi kuin aluksi luulin.
Tarkoituksena on ollut kirjoittaa kaksi erillistä henkilöä. Kaksi narsistia. Joista kertoja ei minusta yllä niin pitkälle kuin taruhahmo Narkissos, vaan on ennemminkin sellainen mitä Freud tarkoittaa narsistisella luonnetyypillä.
Tarinan Kasperi on itsetietoisesti narsistinen ja pyörittelee tyttöä, joka ei ymmärrä. Molemmat haluavat vain ihailua. Toinen tiedostaa sen, toinen on toisaalta uhri koska ei ymmärrä. Niin minä tarkoitin, mutta on tuo sinun tulkintasi hyvin mielenkiintoinen ja kun nyt tuota lueskelin sillä silmällä, niin varsin oikeutettu. Kyllä kiitos.
siis mua kiinnostaa kamalasti mitä tossa alussa on tapahtunut! toi oli tosi hyvä, sellanen ettei ole väliä onko hyvä vain huono päivä kunhan saa lukea tuota. mahtava!
Toivon mukaan saan joskus (lähiaikoina) tarpeeksi monta sellaista novellia, joista pidän itse ja kuulen tarpeeksi asiantuntevaa kiitosta. Sitten tarjoan kustantajalle. Nettiin en niitä kuitenkaan kokonaan pistä.
laittaa kokonaan netiin. joku vain kopsais ne ja varastais kunnian itselleen.
sä osaat kirjottaa hyvin. mulla on ideoita ja mielikuvitusta. mutta kirjoittaa en osaa, että ei niistä mun jutuista taas mitään tule :S
ja mitään sanomaton.
Jos koulussa on ekaluokalainen, kyse on kai ala-asteesta? Pihalla tupakkapaikka, tuskin? Tosin omasta kouluajastani on aika paljon aikaa, mutta ei kai tähän ole menty? Teinitarina.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä filsumainen 5
T. ®Sherlokki © 2005
mitä tähän enempää voisi sanoa.
mutta tuo ekaluokkalaisteoriasi menettää kyllä potkunsa, jos esillä on myös novellin alku. Minusta ei tarvitse puhua lukion ekaluokkalaisesta, jos lukija jo tietää että koulu on lukio.
Tässä on tietenkin omat ongelmansa, kus postaa vain osan tarinaa. Myönnän.
Totta, jäin pahasti jumiin tuohon asiaan ja se vaikutti kokonaisuuteen.
Luin tarinan uudestaan ja sain paremman tunnun.
Nyt pystyin sisäistämään paremmin.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä lässähtää 7½
T. ®Sherlokki © 2005
No on tuo hassua. En ymmärrä miksi luet kaunokirjallisuutta noin "kliinisellä" tavalla. Varsinkin kun ottaa huomioon tämän paikan, jonne kirjoitetaan. Mutta okei: olet Sherlock.
Kai se on ihan hyvä, että toiset katsoo tarkasti suurennuslasilla, kun me muut yritetään löytää edes jotain hauskaa tai kaunista ikäviin päiviimme.
Ehkä täällä kliinisemmällä tavalla, en tiedä? Se on kyllä myös aika päivä/tunnepohjaista. Toisena päivänä toinen juttu puree, toisena päivänä toinen. Tässä suhteessa olen hyvin ailahtelevainen. Yritän vaan pitäytyä pelkästään lukijan roolissa, välillä jään jumiin vääriin asioihin, mutta niinhän me kaikki.
T. ®Sherlokki © 2005
Hyvää kamaa, lukisin mielelläni lisää! Vittumaiset luonnehdinnat norsunluutornista toimivat kuin häkä. Erityisesti koiranpaskassa piehtaroija.
Terävää tekstiä. Oletkohan yksi ikuisista muukalaisista, jotka kuumeisesti etsivät sisältänsä rakennevikoja, koskaan löytämättä, selittääkseen sen fundamentaalin vierauden tunteen, joka värittää koko eksistenssiä?
Ainiin, lopettaisin sinuna lauseeseen: Ja siitä alkoi suhteemme alamäki.
>Oletkohan yksi ikuisista muukalaisista, jotka kuumeisesti etsivät sisältänsä rakennevikoja, koskaan löytämättä, selittääkseen sen fundamentaalin vierauden tunteen, joka värittää koko eksistenssiä?
:D
Ehkä ennen, vaikken sitä noin muotoiliskaan.
Kierkegaard on kova.
Oli se hyvä :)
Oletko tyytyväinen... paitsi tuo Läts :)) aiheutti hymyn suupieliin...minulle tuli tunne että tuuli lätsäytti kortsun tytön viereen takaisin. :)))
Oikeastaan se voisi läsähtää jonnekkin lähemmäs kuin siististi naapuritalon katolle. En ole koskaan rakastellut ulkopuolella sängyn, ilman ettei jotain koomista tapahtuisi. Onko tuollainen täydellisyys edes mahdollista?
Minusta loppulausahdus, siitä alkoi suhteemme alamäki, kruunaa täydellisesti koko tekstin.
On nimittäin niin (tällä kokemuksella) että kaikki tuollainen kaunis, kiva ja täydellinen loppuu juuri huipun ohitettuaan. Alkaa vääjäämättä alamäki, koska täydellisyyden jälkeen ei jää tilaa kurkottaa korkeammalle.
Mielelläni lukisin koko tekstin.
Olen tyytyväinen.
Loppulausahdus on toisaalta manattuna jo ihan sinne novellin alkuun. Ainoa mikä "oikeasti" jää yllätykseksi on se missä vaiheessa ja miten nopeasti, ilman mitään ämpyilyjä, se loppu tuohon töksähtää.
Ja tuo lässähtämispaikan miettiminen oli oikeasti hyvä vihje. Kiitos.
Täydellisyys lienee peräisin siitä, että yhdistelin kaikista kokemuksistani niitä parhaita/ tarinaan sopivimpia yhteen.
Lopetus kai sopii yhteen monien kokemusten kanssa, koska pidin koko ajan mielessä, että tässä ikäänkuin halutaan toinen laukaisualustaksi sinne avaruuteen, eikä oikeasti rakasteta. Silloin kun ei ole liikaa aitoja tunteita pelissä, niin on helppo olla täydellinen.
Ihan kuin tietäsit mistä puhut.
no enpä ole omia huippukokemuksiani keräillyt, pitäisiköhän alkaa muistella.. saisikohan niistä mitään noin huikeaa aikaan :) Korkeanpaikankammoni on kyllä estänyt tehokkaasti katoille kiipeilyt.
Tuo on totta, että huiput kokemukset liittyvät niihin kun tunteita ei ole mukana, koska tunteet itsenään tekevät epävarmaksi, jolloin aina pidättelee joltain osin.
Ajatella, en koskaan tullut ajatelleeksi tuollaista totuutta. Tänään aloin lukemaan näitä juttuja löytääkseni jotain aivoja herättelevää, josta poimisin konsepteja tuleviin novelleihin.
Briljantti totuus. Täydellisyys ei olekkaan täydellistä kuin epätäydellisyydessään.
Ah mikä oivallus, kulutankin loppupäivän tuijotellen tuota lausahdusta.
Helppo olla täydellinen :)
Mutta rcw entäs sitten... jos on noin, että on helppo olla täydellinen kun vastapuoli ei merkitse niin suuria, onko tuo "täydellisyys" esittämistä, vai rohkeutta olla oma itsensä, kohdassa kun tietää ettei jatkoa ole?
Ainakin itselläni on tuhannen tuhatta roolia seireenistä sumatran sankarittareen, joilla kullakin on oma ihailijakuntansa, mutta jos olen täydellinen, onko kokemus täydellinen itselleni vai vain vastapuolelle?
Entä jos tuollainen täydellisyys on vain täydellinen suorituksena, kaavoilla laskien?
Just sitä mä tarkoitin, että se puhumani täydellisyys on vain sitä kaavoilla laskemista. Eikä siksi siis paljon mitään. Typerä sana ja saa ainakin minut tekemään/kaipaamaan hölmöjä.
Pari pientä sattumaa, vähän viettelijää ja toisella puolen seikkailunhalua... en mä välttämättä tuosta maailmasta kovin paljon ymmärrä, mutta novellini rakentamisesta uskon tietäväni ja ainakin osaan puhua siitä paremmin kuin muut.
(Siis onhan se hyvin mahdollista, voihan jossain olla paratiisi, eikä Graalin maljaakaan ole vielä museoissa.)
Itselläni ongelma on, että vaikka rakentaisin tietoisesti novellin, sääntöjen mukaan ja fiksusti, kun alan kirjoittaa juttua, tarina karkaa käsistä.
Loppuun päästyäni tuskailen asioilla jotka siihen piti sisällyttää ja jotka henkilöt hutkivat mäkeen ja tekivät jutusta juonettoman lurituksen, tai sähellyksen.
Ja kun palaan jutun ääreen, kirjoitan sen aivoja apunakäyttäen uudelleen, laitan tapahtumat järjelliseen järjestykseen ja kasvatan henkilöt mittaan johon suunnittelin. Tarina on ihan toinen kuin ensimmäinen versio. Toimivam, mutta sieluton.
Paratiisi on jossain, sen tiedän. Ei meille hullua tietoa siitä mitä se voisi olla, olisi annettu ellei sitä olisi. Graalin maljasta en ihan noin varma ole, mutta etsiä kannattaa aina.
Varoitan heti alkuun, etten tiedä tai ole kuullut mistään tarkoista novellinrakentelusäännöistä.
Ja uskon muutenkin tekeväni hieman eri tavalla. Eli mulla rakentaminen alkaa yleensä jostain tietystä lauseesta. Tai tietystä konfliktista. Ja sekin on toisaalta lause, vaikka sen ympärillä on jo omassa päässäni "elämää".
Sitten tuon "aloituksen" jälkeen kestää viikosta pariin kuukauteen, että pyörittelen tarinaa päässäni, keksin muutaman tärkeän lauseen, kohtauksen, ja ihan mielettömän määrän täysin onnettomia juonen harhapolkuja.
Sitten kun minulla on mielestäni valmiiksi hyvin jännitetty tarina ja sisäistetty rakenne päässäni, niin istun tietokoneen ääreen ja kirjoitan. Yleensä kahdella noin viiden tunnin istumalla koko novellin.
Ja kun kirjoitan valmiin rakenteen kanssa ja kuitenkin aika nopeasti, niin silloin sitä voi päästää mielikuvituksen karkailemaan aika huimastikin, koska sillä karkailulla kuitenkin on jo aika tarkkaan määräämäni suunta. (esim. katonharjalla elvistely, linkuttavan ekaluokkalaisen huoleton kaataminen, ylikliseinen minä-rakastan-sinua, ja niin edelleen, kaikki tukevat teemaa eli rakennetta, mutta ovat silti kirjoitushetkellä inspiroituja, minua ja minusta myös hauskoja.)
En tiedä ymmärsitkö selitystäni. Toivottavasti. Eli kutakuinkin halusin sanoa, että minulle rakentaminen kiteytyy pariin lauseeseen ja toisaalta hyvin abstraktiin - mutta minulle itselleni selvään - linjaukseen. Saatan esimerkiksi suunnitella novelliini Hemingwaymaista kertojaa, vaikken todellakaan panisi päätäni pantiksi, että kertojalla olisi muualla kuin minun päässäni mitään tekemistä Hemingwayn kanssa.
Kiitos, ymmärsin aika paljon. :) mikä on paljon kun ajattelee älykkyysosamäärääni jonka testasin toissapäivänä n.115 tasoiseksi. Tosin hutiloin testin viidessä minuutissa läpi.. mutta siis
Hutiloin :) ja tuo on pahin ongelmani.
Kirjoitan novellin noin päivässä, :) siitä kun idea raksahtaa aivoihini. Kirjoitan yleensä pari novellia perätysten ja muokkailen niitä viikon päivät. Tai annan ideoitten muhia ja kirjoitan jutut pariin kolmeen kertaan uudelleen.
Tarkoitukseni ei ole suoltaa elämää suurempaa tekstiä, vaan ylittää juuri ja juuri julkaisukynnys :) ja sitä kynnystä vasten pompin.. uskomatta että aikaa pitäisi tuhrata enemmän.
olen laskelmoiva ja sitä mieltä että työ tuon suhteen, kuinka vähällä kynnyksen yli pääsee kannattaa :)
Taustalla kirjoitan tietysti elämää suurempia kokonaisuuksia, mutta noihin novelleihin olen pyrkinyt rakentamaan riittävän sisällön turhia konstailematta.
Kirjan vääntäessäni huomasin tuon että kun raamit oli, ajatusten saattoi antaa liidellä vapaasti. Luultavasti novelleissa, jotka tosiaan sutaisen kasaan, vapautta jää liikaa kohtaan kun alan kirjoittaa. Jolloin aivot täyttävät avoimet kohdat ja harhauttavat minut ihan sivuun suunnitelmistani.
Eli vanha totuus, hyvin suunniteltu... pätee tässäkin. Pyrimpä suunnittelemaan tarkemmat raamit jospa se.. tuo mitä sanoit, konfliktista..
Alat lauseesta, tiedätkö rcw? tuo on se josta maksetaan :) se että löytää sen lauseen jossa on koko tekstin sisältö lauseessa tai parissa.
oikeastaan kannattaisi ehkä tuhrata enemmän aikaa noiden konseptien etsintään ja hiomiseen kuin tekstin naputteluun. Koska kun hyvä idea on, se jossa on jännite, tarina, kirjoittaminen käy leikiten.
:) viimeksi kirjoittaessani novellin, olin saanut rääppöksen valmiiksi ja kirjoitin tuon konseptin esiin, jotta toimittaja voisi sen lukaista ja ehkä kiinnostua novellista. Vasta tuossa huomasin että konsepti joka päässäni oli ollut.. ei vastannut lainkaan novellia :)
Kirjoitin novellin uusiksi, ja konseptin uusiksi, en saanut lopulliseen versioon istutettua kuin kolmanneksen hienosta ideastani. Mutta ehkä 30 000 merkin novelliin on mahdotonta sisällyttää koko elämän totuutta :)
pitäisi pyrkiä etsimään niitä polttopisteitä joilla kertoo yhden totuuden tyhjentävästi, ja jättää suosiolla koko totuuden kokonaisiin kirjoihin.
Tänä aamuna olen pohtinut rakkautta :) ja tullut tulokseen että se tunteena kiertää kehän omaan mahdottomuuteensa. Ihan kuin joku sanoessaan
- Rakastan sinua, pyytäisi aina tuolla lauseella lupaa olla keskinkertainen? Lupaa joltain osin väistää vastuitaan... onkohan noin, vai olenko taas löytänyt käärmeen hännän joka paljastuu jo luoduksi nahaksi? :)
No onpas sulla aikamoinen tahti. Minäkin olen monesti yrittänyt rykäistä novellin ihan tuosta vain. Mutta ei, en ole itsekään ollut tyytyväinen enää ensimmäisen sivun jälkeen. Ja aina se on jäänyt kesken, kun se huono idea ikäänkuin kuolee, tekstistä tulee kömpelöä, tylsää tai jotain: sellaista mitä en lukisi loppuun jos kirjastosta sattuisin lainaamaan.
"Runoja" minä ryin ja kirjoitan nopeasti. Mutta niitä en ole aikonut julkaista koskaan. Niistä saa "lauseita" ja niitä kirjoittaessa oppii tiivistämään, tarkkailemaan kieltä, löytämään sen paskan ja yleensäkin saa ajatuksia.
Ja toinen eroavaisuus on tuo etten yleensä pyri ilmaisemaan mitään totuutta. Kirjoitan mieluummin vasta kun olen huomannut jonkin totuudeksi kutsumani päähänpinttymän paskanpyöritykseksi. Sitten siitä on helppo kirjoittaa: kuvailla: ivata, ylistää ja jopa ymmärtää yhtä aikaa. Ei ideoita, ei psykologian tai filosofian naamioimista tarinaksi, vaan elämän kuvausta, sitä todellisuuden jäljittelyä.
Rakkauden pohtimiseen kannattaa ottaa avuksi Roland Barthesin kirjoittama kirja "rakastuneen kielellä". Se varmasti myllertää ajatuksia ja luultavasti myös herättää vähän uusia.
En jaksa pohtia rakkauttakaan päivää paria enempää, törmäsinpä vain aamutuimaan taas uuteen totuuteen jota lähden riipimään.
Runous on hieno tapa tiivistää ajatusta, voisin kokeilla tuota. Mitähän saisin tämän aamun ajatuksesta aikaan?
Tähän viitsi ilkeää totuutta laittaa jonka pääni suolsi... mutta ajatuksena, tiiviinä lauseena se on briljantti. Tyyliin kaikki muu paitsi purjehdus on turhaa.. pääni laulaa pätkää; kaikki muu on turhaa, paitsi kirjoittaminen, r...kaus ja kahvinjuonti...
ei tosiaan, tuo keskimmäinen ei ollut sana rakkaus
mutta tuossapa tämän aamun totuutta riittämiin. nyt pitäisi kai välillä kirjoittaa jotain kauniimpaa, tuollaisista totuuksista kun ei juuri makseta millään sektorilla. Lähinnä tuo kuuluu totuuksiin joita kukaan ei halua kuulla.
yleensä kirjeitä laatiessa törmään hienoimpiin totuuksiin, taidankin alkaa perkata sieltä noita lauseen kahden totuuksia, joista saan pohjan jota vasten konfliktin rakennan.
Kirjeet ovat päiväkirjasta seuraava aste :) kun narsismi kasvaa niin suureksi, että on pakko saada vastauksia mielenvikaisiin pohdintoihinsa...
Kirjoitan 200-400 sivua kuussa kirjeitä?!?!? saisipa tuollaisen tahdin muuhunkin kirjoittamiseen.. jos ei nyt kaikki teksti jumalaisen hienoa olisikaan, olisi ainakin materiaalia josta perkata hienoja lauseita.
ja kyllä nykyisin jo ymmärrän kerätä kirjeeni talteen myöhempää käyttöä varten.
Tämähän menee elämänkerta osastolle. Joten taidampa hiljetä.
Itse kyllästyin päiväkirjanpitoon, kun tajusin vain pyöritteleväni siellä ihmeen korkealentoisia asioita. Sitten vaihdoin tyyliä ja kirjoitin vain ja ainoastaan ihan konkreettisia asioita. Mitä tein ja mitä söin. Kenelle sanoin ja millain ja mikä sen ilme oli sen jälkeen. Siitä tuli paljon parempi päiväkirja, samalla ehkä opin vähän kirjoittamista.
Nyt kirjoitan Kelan ja työkkärin lappujen, kirjaston myöhästysilmoitusten, laskujen ja muistutuslaskujen, kaikkien typerien monisteiden ja päätösten taakse. Sanon niitä runoiksi.
Ja sitten kirjeiden sijasta kirjoitan tänne ja muille foorumeille, irc-galleriaan ja kaveripiirini vieraskirjaan. Niihin saa vastauksia. Voi kirjoittaa täällä töissä, eikä tarvitse liimailla postimerkkejä.
Kyllä merkillinen posti on niin kallista että pelkästään sähköistä sekä saan että lähettelen. Toisaalta taidan olla liian laiska käsin kirjoittamaan kirjeitä.
Päiväkirja on kummallinen siinä jää pyörimään kehää omaan päähänsä, tuostakin syystä kirjeet ovat huomattavasti hauskempia, yhden kirjeen voi pyöriä piiriä jonkun ajatuksen kimpussa, mutta tuon jälkeen siitä voi heittää irti, ellei toinen nakkaa vastauksessa jotain älykästä jolla pääsee porautumaan syvemmälle.
en juuri ole runoillut, joskus joku lause vaivaa niin että sille on annettava tilaa runoksi asti, viime talvena yrittelin sanoittamista.
Kaikkea pitää kokeilla :) mutta huomasin että jos ajatusten vääntäminen näytölle on vaikeaa, ajatusten vääntäminen riimitellen ja rytmiin on liki utopistinen haaste.
Joten nyttemmin pyrin vain viisastelemaan, sekä kasvotusten että puhelimessa ynnä kirjeitse ja näillä palstoilla aina joskus aktiivisemmin toisinaan vain ohimennen.
Mitään näin hienoa ei saisi osata muotoilla sanoiksi, ainakaan noin vaivattomasti.
>Kirjoitan mieluummin vasta kun olen huomannut jonkin totuudeksi kutsumani päähänpinttymän paskanpyöritykseksi. Sitten siitä on helppo kirjoittaa: kuvailla: ivata, ylistää ja jopa ymmärtää yhtä aikaa. Ei ideoita, ei psykologian tai filosofian naamioimista tarinaksi, vaan elämän kuvausta, sitä todellisuuden jäljittelyä.>
olen kateellinen, myönnän, mutta myönnän senkin, että vaikket mitään omien sanojesi mukaan tiedä :) en ensinnäkään usko tuota. Seuraan kyllä tuota ylläolevaa kristallinkirkasta johtoajatusta tästä eteenpäin kirjoittaessani.
oikeastaan tuossa on kaikki mitä pitää oppia, tuntuu tyhmältä myöntää että olen lukenut koko nipun kirjoittamista käsitteleviä kirjoja, ehkä tuonkin ajatuksen kymmeneen kertaan rivien väleistä, löytämättä sitä totuutta joka tuohon kätkeytyy.
Nyt ymmärrän miksi kahlaan ajoittain tätä palstaa suurennuslasin kera läpi. :) oppiakseni jotain näin fiksua. Omenan ojentaisin jos yltäisin. Kiitos.
Minäkin olen keräillyt ohjeitani muilta.
Tsehov neuvoi kuvailemaan: sanoi ettei pidä yrittää olla erinomainen, vaan kuvailla.
Aristoteleelle runouden (kirjallisuuden) koko tarkoitus on jäljitellä todellisuutta.
Kundera puhui jotain sen suuntaista, että kirjallisuuden pitäisi olla jotain muutakin kuin fil/psy/historiantulkinta tilkkutäkki.
Mutta myönnän, että mulla on ihan hyvä maku, ja osaan varastaa ne parhaimmat päältä. Lukiossa opettaja sanoi sitä sisälukutaidoksi. Eikä muuten kannata lukea pelkkiä kirjoitusoppaita, vaan Oikeiden kirjailijoiden kirjoittamia esseitä.
Mutta ihan liian suuresti arvostettu piirre suomessa.
Täällä on liki lainvastaista sanoa olevansa hyvä jossain. Jos ei edes itse voi itselleen sanoa olevansa hyvä, harvoin tuota kuulee vastaantulijankaan suusta.
Jotenkin niin, että ensin pitää luottaa itseensä, tietää arvonsa, vasta tuon jälkeen alkaa saada arvostusta.
:) Ja kun jatkaa ajatusta... minä tiedän jo olevani niin hyvä, että on suoranainen ihme ettei tekstejäni edelleenkään ole julkaistu.
Lukeminen on edellystys kirjoittamiselle. Tosin lukemista kirjoittaessa ylistetään ehkä liikaa. Olen havainnut liki mahdottomaksi lukea kaunokirjallisuutta kohdassa jossa kirjoitan kaunokirjallisuutta.
Asiatekstejä luen ja elämänkertoja kirjoittaessakin.
Toisaalta olen viime vuosina lukenut kaiken kaikkiaan minimalistisen vähän kaunokirjallisuutta, mutta enemmän kuin laiskuudesta tuo johtunee siitä, että olen eläissäni lukenut sen mitä ihminen keskimäärin eliniässään ehtii lukea :)
Kaunokirjallisuusähky, ehkä luin niin paljon, että kun tuli aika tarttua kynään, en enää jaksa lukea tarinoita, haluan luoda niitä.
Täydellisen tarinan mysteeri on niin kiehtova, en edes yritä kirjoittaa kirjaa joka kiinnostaisi kaikkia, pyrin kirjoittamaan kirjan joka vastaisi niihin kysymyksiin joita oma elämäni on eteeni tuonut.
Ei viisauksien kätkemistä tekstiin, vaan todellista elämää, ongelmia ja äkkipysäyksiä, joiden kohdalle tullessa ei voikkaan juosta ohi, vaan joutuu pysähtymään ja tutkimaan kokonaisuuden, etsimään järjen järjettömyyden takana, tai oman toimintansa taustalla olevia kieroja ja ällöttäviä syitä, joita ei tahtoisi edes nähdä saati myöntää.
Ihmisen inhimillisyys on kiehtovaa, sekä se kuinka pitkälle ihminen on valmis valehtelemaan itselleen, jaksaakseen elää itsensä kanssa.
Ei kai täydellisen tarinan tarvitse kiinnostaa tai miellyttää kaikkia?
Minä ainakin tunnustan ravaavani sen täydellisen tarinan perässä. En silti ole koskaan ajatellutkaan että kaikki siitä pitäisivät.
Maupassantilla on melkein täydellisiä novelleja, jotka nimenomaan ovat elämän kuvausta. Täydellisenä pidän niissä sitä miten niitä on rakennettu.
Itse luen paljon ja melkein pelkästään sitä kaunokirjallisuutta. Vaikka vähän olen Freudia ja aikaisemmin enemmän kaikenmaailman filosofejakin lueskellut.
Mutta hyviä asioita tunnut tutkivan. Valehtelua ja muuta. Maupassantinkin terävin iva kohdistuu minusta aina sellaiseen kauniilla ajatuksilla naamioituun itsekkyyteen.