Aiemmassa keskustelussa nimimerkki Melperi antoi erittäin mielenkiintoisen linkin Seppo Leivon tekemään tutkimukseen Lars Levi Laestadiuksen elämästä ja näkemyksistä. Koko teksti on luettavissa osoitteessa Suomen teologisen instituutin sivuilla osoitteessa
http://www.teolinst.fi/luennot/sl000216.html
Haluaisin kiinnittää huomiota Laestadiuksen seurakuntakäsitykseen, joka toden totta tuntuu eroavan hyvinkin vahvasti nykyisestä lestadiolaisuudesta. Asia on mielenkiintoinen, koska lestadiolaisuuden perusnäkemyksiä on se, että "näin ovat isämmekin uskoneet", eli usko ei ole muuttunut matkan varrella lainkaan.
Nykyisellään vanhoillislestadiolaiset katsovat olevansa Jumalan valtakunta, jonka sisäpuolella ovat elävästä uskosta osalliset ja ulkopuolella osattomat ihmiset. He myöntävät sanallisesti ainakin, että vl-liikkeeseen kuuluminen ei ole välttämätöntä, kunhan uskoo juuri samoin kuin he. Toisaalta monissa puheissa puhutaan siitä, kuinka Pyhä Henki voi vetää rajat Jumalan lasten ja maailman välille niin, että vl-uskovainen sen kautta "tunnistaa", onko toinen oikeasti uskomassa, vaikka tämä vakuuttaisi uskovansa samalla tavalla kuin vl:t, vaikkei liikkeeseen kuuluisikaan.
Kysymys kuuluukin: Uskoiko Laestadius samoin? Onhan totta, että nykyinen vanhoillisuus ei millään lailla "kumarra" Laestadiusta, mutta toki pitää häntä uskovaisena ja arvokkaana liikkeeseen kuuluneena teologina, joka levitti elävää uskoa Suomessa.
Seppo Leivo viittaa artikkelissaan Hannu Juntusen väitöskirjaan seuraavasti: "Hannu Juntusen väitöskirjan arvio Laestadiuksen kirkko-opista on mielestäni osuva, kun hän sanoo, että elävän uskon takeena ovat armonjärjestyksen kokemukset, lähinnä sydämessä koettu sovitus, ei niinkään uskonyhteisöön kuuluminen."
Jo tämä kuulostaa erilaiselta kuin nykyinen vanhoillisten opetus. Jos en ole väärässä (ja pyydän, että minua oikaistaan, jos olen) niin nykyisen opetuksen mukaan elävän uskon takeena on sydämessä koettu sovitus, joka saadaan vanhoillisen uskovaisen sovitussaarnan seurauksena. Muuta tietä ei ole, sillä esimerkiksi evankelisluterilaisen kirkon sunnuntaisaarnasta (ei vl-pappi) synnintunnon ja sitä kautta sovituksen kokenutta ei pidetä uskovaisena.
Leivon mukaan Laestadius tunsi syvää yhteenkuuluvuutta eri syistä vainottujen kristittyjen kanssa ja puolusti näitä vahvasti. Opilliset seikat eivät näyttäneet olevan taaskaan tärkeitä, sillä kuten Leivo toteaa: "Joskus hämmästyttää, miten vähän Laestadius panee painoa liikkeiden teologisille katsomuksille."
Tämäkin poikkeaa vahvasti tämän päivän vl-liikkeen näkemyksen kanssa, joka toimii pohjalta "jos et ole meidän kanssamme, olet meitä vastaan". Jeesushan totesi asian päinvastoin: "joka ei ole teitä vastaan, se on teidän puolellanne" (Luuk.9:50) ja Laestadius näyttää nähneen asian juuri näin kuin Jeesus opetti.
Leino toteaa, että Laestadius ei juurikaan arvostellut muita herätysliikkeitä. Kuten aiemmin on jo todettu, Laestadius ei pitänyt tiettyyn liikkeeseen kuulumista autuuden ehtona, vaan omakohtaista, elävää uskoa ja tuntoa syntien sovittamisesta. Täten ei ole yllättävää, että Laestadius ei keskittynyt muiden herätysliikkeiden kritisoimiseen. On huomattava, että herännäisyyden johtohahmoa Paavo Ruotsalaistakin Laestadius arvostelee ainoastaan tämän alkoholinkäytön vuoksi, muttei ilmeisestikään kyseenalaista tämän muita opetuksia saati sitä, onko tämä elävästä uskosta osallinen.
Leivo toteaa, että "Laestadiuksen ja myöhempien polvien seurakuntakäsityksien välille on taitanut syntyä vähän jännitettä". Kun tästä huomautuksesta poistaa lakonisuuden ja tietyn akateemisen ironian, voidaan todeta, että nykyinen vanhoillislestadiolainen seurakuntakäsitys taitaa olla melko lailla erilainen Laestadiuksen omaan käsitykseen verrattuna.
Palstalta löytyy varmasti teologeja ja asiaan tutustuneita ihmisiä, joilta löytyy näkemyksiä, korjauksia ja kommentteja aiheeseen. Kaunista lauantaipäivää kaikille vakaumuksesta (ja muista seikoista) riippumatta!
http://www.teolinst.fi/luennot/sl000216.html
Haluaisin kiinnittää huomiota Laestadiuksen seurakuntakäsitykseen, joka toden totta tuntuu eroavan hyvinkin vahvasti nykyisestä lestadiolaisuudesta. Asia on mielenkiintoinen, koska lestadiolaisuuden perusnäkemyksiä on se, että "näin ovat isämmekin uskoneet", eli usko ei ole muuttunut matkan varrella lainkaan.
Nykyisellään vanhoillislestadiolaiset katsovat olevansa Jumalan valtakunta, jonka sisäpuolella ovat elävästä uskosta osalliset ja ulkopuolella osattomat ihmiset. He myöntävät sanallisesti ainakin, että vl-liikkeeseen kuuluminen ei ole välttämätöntä, kunhan uskoo juuri samoin kuin he. Toisaalta monissa puheissa puhutaan siitä, kuinka Pyhä Henki voi vetää rajat Jumalan lasten ja maailman välille niin, että vl-uskovainen sen kautta "tunnistaa", onko toinen oikeasti uskomassa, vaikka tämä vakuuttaisi uskovansa samalla tavalla kuin vl:t, vaikkei liikkeeseen kuuluisikaan.
Kysymys kuuluukin: Uskoiko Laestadius samoin? Onhan totta, että nykyinen vanhoillisuus ei millään lailla "kumarra" Laestadiusta, mutta toki pitää häntä uskovaisena ja arvokkaana liikkeeseen kuuluneena teologina, joka levitti elävää uskoa Suomessa.
Seppo Leivo viittaa artikkelissaan Hannu Juntusen väitöskirjaan seuraavasti: "Hannu Juntusen väitöskirjan arvio Laestadiuksen kirkko-opista on mielestäni osuva, kun hän sanoo, että elävän uskon takeena ovat armonjärjestyksen kokemukset, lähinnä sydämessä koettu sovitus, ei niinkään uskonyhteisöön kuuluminen."
Jo tämä kuulostaa erilaiselta kuin nykyinen vanhoillisten opetus. Jos en ole väärässä (ja pyydän, että minua oikaistaan, jos olen) niin nykyisen opetuksen mukaan elävän uskon takeena on sydämessä koettu sovitus, joka saadaan vanhoillisen uskovaisen sovitussaarnan seurauksena. Muuta tietä ei ole, sillä esimerkiksi evankelisluterilaisen kirkon sunnuntaisaarnasta (ei vl-pappi) synnintunnon ja sitä kautta sovituksen kokenutta ei pidetä uskovaisena.
Leivon mukaan Laestadius tunsi syvää yhteenkuuluvuutta eri syistä vainottujen kristittyjen kanssa ja puolusti näitä vahvasti. Opilliset seikat eivät näyttäneet olevan taaskaan tärkeitä, sillä kuten Leivo toteaa: "Joskus hämmästyttää, miten vähän Laestadius panee painoa liikkeiden teologisille katsomuksille."
Tämäkin poikkeaa vahvasti tämän päivän vl-liikkeen näkemyksen kanssa, joka toimii pohjalta "jos et ole meidän kanssamme, olet meitä vastaan". Jeesushan totesi asian päinvastoin: "joka ei ole teitä vastaan, se on teidän puolellanne" (Luuk.9:50) ja Laestadius näyttää nähneen asian juuri näin kuin Jeesus opetti.
Leino toteaa, että Laestadius ei juurikaan arvostellut muita herätysliikkeitä. Kuten aiemmin on jo todettu, Laestadius ei pitänyt tiettyyn liikkeeseen kuulumista autuuden ehtona, vaan omakohtaista, elävää uskoa ja tuntoa syntien sovittamisesta. Täten ei ole yllättävää, että Laestadius ei keskittynyt muiden herätysliikkeiden kritisoimiseen. On huomattava, että herännäisyyden johtohahmoa Paavo Ruotsalaistakin Laestadius arvostelee ainoastaan tämän alkoholinkäytön vuoksi, muttei ilmeisestikään kyseenalaista tämän muita opetuksia saati sitä, onko tämä elävästä uskosta osallinen.
Leivo toteaa, että "Laestadiuksen ja myöhempien polvien seurakuntakäsityksien välille on taitanut syntyä vähän jännitettä". Kun tästä huomautuksesta poistaa lakonisuuden ja tietyn akateemisen ironian, voidaan todeta, että nykyinen vanhoillislestadiolainen seurakuntakäsitys taitaa olla melko lailla erilainen Laestadiuksen omaan käsitykseen verrattuna.
Palstalta löytyy varmasti teologeja ja asiaan tutustuneita ihmisiä, joilta löytyy näkemyksiä, korjauksia ja kommentteja aiheeseen. Kaunista lauantaipäivää kaikille vakaumuksesta (ja muista seikoista) riippumatta!
Vastaukset 14
Vanhimmat
Tämä seurakuntakäsitys on täysin muuttunut. Leivon kommentti on turhaan sievistelevä. Kyllä epäkohta pitäisi tunnustaa sellaisena, kun se käytännössä on.
Raattamaa aikanaan toivoi, että eri herätykset sulautuisivat yhdeksi taikinaksi, koska hapatus on sama.
Herätys , joka perustuu synnintuntoon on aina PyhänHengen työtä, tapahtuipa se missä tahansa.
Tämä seurakuntakäsitys muuttui Raattamaan viimeisinä vuosina ja sitten välittömästi sen jälkeen. Kun vanhukset olivat poissa, pääsi valtataistelu julki, kun ei tarvinnut enää hävetä ketään, ei edes Jumalaa.
Tämä suljettu seurakuntakäsitys syntyi mielestäni siitä, kun paikkakunnilla alettiin pitää lestadiolaisia seuroja useampia. Silloin todettiin, ettei voi olla kahta oikeaa seurakuntaa saman nimen alla.
Ja perkele pääsi ilakoimaan, kun uskonveljet ja sisaret loittonivat toisistaan alkaen kantaa suorastaan vihaa toisia kohtaan. Tästä vihan ja eripuraisuuden siemenestä saivat tartunnan kaikki haarat ja sitä eroa on kannettu sydämessä, kuin kulta-aarretta. Nyt viimein olisi syytä todeta se synniksi ja alkaa tehdä siitä parannusta kaikin puolisesti.
"Raattamaa aikanaan toivoi, että eri herätykset sulautuisivat yhdeksi taikinaksi, koska hapatus on sama."
Tämä on hätkähdyttävää: Liikkeen kaksi merkittävintä teologia ovat opettaneet seurakunnasta toisin kuin nykyiset puhujat. Miten vl-liike pystyy selittämään tämän ristiriitaisuuden? Miten Laestadius ja Raattamaa ovat voineet olla uskomassa, jos heidän seurakuntaoppinsa eroaa niin vahvasti nykyisestä?
Laitan tähän lähteen, josta Raattamaan kirjoitus on luettavissa: Juhani Raattamaa. Kirjeet ja kirjoitukset, toimittanut Pekka Raittila. 1976.
Sivu 191. Kirje 104. Matilda Fogmanille 3.10 1877(?)
ei kuitenkaan käyttänyt sanaa "koska". Muistelen, että ilmaisu oli "kuin".
Tästähän aikoinaan kovastikin keskusteltiin; siis siitä, mitä mahtoikaan Raattamaa tarkoittaa.
Joka tapauksessa Raattamaan julistuksessa oli keskeistä pyhien yhteys, oppi seurakunnasta. Uskovaisethan muodostivat/muodostavat sen pyhien yhteyden, joka uskontunnustuksessammekin on liitetty syntien anteeksisaamiseen, avainten valtaan.
Kyllä on tarkan pelin aika, jos koko asia kyseenalaistetaan muutaman kirjaimen perusteella.
Tämä kirjoitus on alkulähteiltään Aikamme wanhinten kirjoituksia, J Kieri ja Kirjeitä virvoitukseksi... Leonard Typpö.
Yhdenkaltainen on samanlainen.
Olipa asia miten oli, sellainen poissulkeva seurakuntaoppi on epäraamatullinen, ilmeni sitä missä tahansa.
Kun Jeesus sanoo: Menkää aitovierille, Hän ehkä tarkoittaa juuri niitä ihmisten tekemiä aitoja ja muureja. Menkää hyvät ihmiset, jotka rajaatte Jumalan valtakunnan johonkin yhdistykseen, menkää joskus katsomaan mitä siellä aidan takana on.
..vaalitaan Laestadiuksen antamaa perintöä puhtaimmillaan, ja seuroissakin luetaan Laestadiuksen postillasta otteita. Pohjimmiltaan kuitenkin kaikissa lestadiolaissuunnissa perustus on sama.
(olisiko ollut v. 1911) pidetyssä saarnaajien kokouksessa "yhteiseksi kannaksi" muodostui se, että Jumala vanhurskauttaa vain vanhoillisten julistaman synninpäästön kautta.
Seurakuntaoppi on siis samanlainen ihmispäätös kuin TV-kielto, ehkäisykielto jne.
30 ensimmäistä ikävuottani uskoin vl-saarnaajien julistamaan seurakuntaoppiin. Sitten v. 1979 koin sen seurakuntaopin pimeän puolen ja jouduin etsiytymään opin juurille. Vietin monta päivää Oulun maakunta-arkistossa tutustuen liikkeen historiaan. Se oli terveellistä hengellisen ja psyykkisen terveyteni kannalta. Seurakuntaoppi paljastui Melperin kielellä "olkiopiksi".
pikku huomautuksena kerron, että jo 1880-luvulla syytettiin lestadiolaisia eksklusiivisuudesta.
Kuopion hiippakunnan piispaksi 1885 tullut Gustaf Johansson taisteli herätystä vastaa esim Lapissa juuri tästä syystä.
Kyllähän oikea evankeliumi on hyvin tarkasti rajaava. Yksin uskosta, yksin armosta, mutta se ei tarkoita sitä, että vain me-oppi olisi oikea.
Jos israelin kansa raamatussa on esikuva, meidän tulee muistaa yksi asia. Israelin kansa ei ollut yhtenäinen kansa, vaan kahdestatoista heimosta koostunut. Oli yksi isä ja useita äitejä, myös orjaäitejä'.
että herätyksessä vedettiin rajaa "kuolleen aivouskon" ja "elävän sydämen uskon" välille, ei uskonnollisten ryhmien välille.
Mielestäni juuri voimakas yhteisön korostus on "kuollutta aivouskoa". Sitähän piispa Johansson ja muut kirkonmiehet herätyksen alkuaikoina harrastivat, korostivat kirkkoa pelastuksen kanavana.
"Jo tämä kuulostaa erilaiselta kuin nykyinen vanhoillisten opetus. Jos en ole väärässä (ja pyydän, että minua oikaistaan, jos olen) niin nykyisen opetuksen mukaan elävän uskon takeena on sydämessä koettu sovitus, joka saadaan vanhoillisen uskovaisen sovitussaarnan seurauksena. Muuta tietä ei ole, sillä esimerkiksi evankelisluterilaisen kirkon sunnuntaisaarnasta (ei vl-pappi) synnintunnon ja sitä kautta sovituksen kokenutta ei pidetä uskovaisena."
Leastadiuksen seurakuntakäsitys on selvemmin peilattavissa Raattamaan kirjoituksista.
Ei ole tarkoitus takertua Laestadiuksen tulkinnanvaraisiin kielikuviin sillä Laestadius ei ole paljoa kirjoittanut seurakuntakäsityksistä.
Raattamaan kirjoittaa:
Jos saarnamies ei ole saanut Pyhää Henkeä, niin ei hänellä ole kuin kirkon avaimet eikä hän niillä itsekään pääse taivaaseen.
--
Mutta ne saarnamiehet, jotka ovan kautta ovat tulleet seurakuntaan , niillä ovat taivaan avaimet ja ne seurakunnan kanssa yhditettynä avaavat ja sulkevat.
--
Ne uskontunnustajat, jotka erkaantuvat Kristuksen laumasta sentähden, että Kristuksen ies ja hallituksen muoto on heille sopimaton sanovat luopuvansa pois ihmisistä ja uskaltavat sanan. Mutta minä sanon, jos sinä oikein ymmärrät Jumalan sanan, niin sana sitoo sinut seurakuntaan; eikä ole puhdasta Jumalan sanaa ulkona seurakuntaa, vaan semmosta moskaa kuin perkele selittää--
Kirjoitettuna
(Zidbeck 1985)
[Kieri 1903 Aikakautemme Wanhinten Kirjoituksia.]
Joskus väitetään että Laestadius ja Raattamaa pitivät Babtisteja uskovaisinna.
Asenne on babtisteja kohtaan oli hyvin kriittinen.
Pekka Raittilan kirjassa Laestadiolaisuus 1860 luvulla selviää seuraava
Laestadius sanoo ettei babtistit käy kuin sydämen pinnalta, mutta kristillisyyden (laestadiolaisuuden) saarna käy sydämen sisään.
Lisäksi Laestadius sanoo näitten kirkosta eroamishankkeita omavanhurskauden ilmenemiseksi.
Samanaikaisesti Raattaamaa kirjoittaa kriittisesti. Vuosiluku on todennäiköisimmin 1859
Ja älkäät panko omavanhurskauden kiviä niinkuin uudestikastajat ja kirkosta erkaantujat tekevät - he rakentavat kristityin tornia omavanhurkauden kivillä ja se on syy ettei jeesus saa niitä kastaa pyhällä hengellä ja tulella.
Eikö ole kuitenkin erikoista, että yhtä kokoavaa kohtaa vastaan löytyy heti useampia poissulkevia. Kannattaa kuitenkin miettiä, kenen asialla silloin ollaan, kun Jumalan valtakuntaa niin halukkaasti pienennetään ja pienennetään .
Minä sanoisin, että se on syntiä sanoa yhtään mitään toisista seurakunnista, ennenkuin on syvällisesti tutustunut niihin.