Alla lyhyt omaelämäkerta. Tajusin just että sitäpä en tule koskaan julkaisemaan. Mutta silti tykkään siitä. Minusta hyvin kirjoitettu ja saa mut kuulostamaan jotenkin poikkeavalta, melkein kuin ihan oikealta ihmiseltä. Sanokaa jotain.
---------------
Pienenä näin usein sellaista unta, jossa ihmiset olivat muuttuneet ihmissusiksi, vampyyreiksi, roboteiksi tai joksikin sellaisiksi. Vain minä ja pikkuveljeni olimme enää jäljellä, istuimme hiljaa sumuisen puiston penkillä ennen kuin hänkin tunnusti olevansa sellainen ja sanoi, ettei ole mitään järkeä enää olla ihminen, koska kukaan muukaan ei enää ollut. Sitten juoksin karkuun kuin mikäkin sankari, epätoivoa uhmaten - heräsin ja huomasin olevani ihan hyvässä turvassa.
Olin kuusivuotias, kun äitini puki päälleni Leviksen paidan. Naapurin poika ihmetteli ääneen, että mistä olin saanut sellaisen, mutta minä kielsin urhoollisesti ettei se ole mikään Levis, vaikka osasin toki lukea rintakehääni leveämmän logon häntä paremmin. Isäni opiskeli uskonnonopettajaksi ja äitini synnytti minulle yhä uusia sisaria, mutta minä olin heistä vanhin sekä koko pihapiirimme yksi vanhimmista ja siten myös fiksuimmista lapsista: melkeinpä kuningas, sillä osasin sentään lukea, enkä ollut ihan huono pyöräilemäänkään.
Olin kolmannella luokalla, kun muutimme kaupungista maalle, suureen ja reilusti lainarahoitettuun omakotitaloon. Yksi kolmesta luokkakaveristani luuli kai miellyttävänsä kaljua kaupunkilaista, kun vitsaili uskovaisista. Minä olinkin hiljaa ja hän kysyi, että emme kai me ole jotain uskovaisia. Pelkäsin, etten saisi uudesta koulusta kavereita, mutta toisaalta tiesin, että vain suun tunnustuksella pelastuu, joten tunnustin olevani uskovainen ja kaiken lisäksi sain silti kavereita. Metsän keskellä leikin sisaruksieni kanssa, kuvittelin pimeillä koulumatkoilla huimia pakomatkoja susien tai karhun hyökkäyksen varalta, säikyin oravia ja pikkulintuja, kävin koulua sekä urheilin kylän poikien kanssa välituntisin ja usein iltaisinkin, aina kun sain autokyydin urheilukentälle.
Yläasteelle oli yli kahdenkymmenen kilometrin koulumatka ja seikkailuja humisevat havumetsät alkoivat tuntua pirullisen ovelilta vankilan muureilta. Onneksi koulussamme oli muitakin, jotka pelailivat iltaisin tietokonetta, lueskelivat ja tekivät läksyjä. Ajan kuluksi luin Raamatun läpi seitsemännellä luokalla, suurella hartaudella ja pienellä viekkaudella: kolmesataa markkaa oli hyvin tingitty palkkio ja hyvä tekosyy tehdä jotain sellaista, mitä normaalit murrosikäiset eivät tehneet. Lisäksi minusta tuli hurskas kirjanoppinut: vaikken ollutkaan kiinnostunut väittelyistä, niin hiljaisessa sisimmässäni tiesin kaikkeen oikeat vastaukset muita paremmin. Silti samastuin katkerasti terveystiedon tunnilla esitettyyn videoon, jossa sanottiin tietyssä iässä olevien poikien kyllästyvän urheiluun ja kiinnostuvan tytöistä. Metsän keskellä ei ollut diskoa, vaan urheilukenttä.
Jyväskylään kulki vain päivisin busseja, mutta minä pääsin kaupungin parhaaseen lukioon. Yömyöhään saatoin polkea kolmekymmentä kilometriä kaupungista kotiin, koska minun oli pakko nähdä muita ihmisiä, eikä uudessa kaupungissa ollut vielä niin hyviä kavereita, että olisin jäänyt sinne yöksi. Täytettyäni seitsemäntoista sain oikeudet opintotukeen ja muutin omaan asuntoon. Koulukirjoihin ei enää ollut varaa tai kiinnostustakaan - kaiken minkä saattaa oppia koulunpenkillä, oppii myös ihmisiin tutustumalla, sanoin ja sain hyvän syyn kippistellä illat ja potea krapulaa koulupäivinä. Opettajat olivat munattomampia kuin älykköräppäri Paleface, tyhmempiä kuin näsäviisasteleva A. W. Yrjänä ja kaiken lisäksi niin muodollisia, että he vaikuttivat minun silmissäni täysin sieluttomilta. Baareissa oli enemmän elämää. Niissä tapasin iloisia ja itsevarmoja ihmisiä, jotka itkivät vasta kovassa humalassa tai rakastelun jälkeen.
Psykologian tunneilla diagnosoin itselleni jokaisen mielisairauden ja samaistuin psykopaatteihin. Filosofiaa lukiessani huomasin jääväni kauas kaikista eettisyysihanteista, jotka otin vastaan samalla vakavuudella kuin Raamatusta lukemani ohjeet ja viisaudet. Mielikuvitukseni avulla väritin itseni vuoroin neroksi ja narriksi samoin kuin nössöksi tai antikristukseksi. Hipit sanoivat pilven polton jalostavan sielua, ekstaasilla pääsi kuulemma taivaisiin ja Timothy Leary väitti LSD:tä Pyhäksi Hengeksi. Minusta ne eivät olleet kovin ihmeellisiä. Kaikkein kovimmin huusi sukupuoliviettini väittäen että paineet purkamalla löytäisin levon ja autuuden. En löytänyt.
Lukiosta kirjoitin puoli vuotta myöhässä ja sen jälkeen suoritin vuoden mittaisen siviilipalveluksen Jyväskylän taidemuseolla. Tampereen yo -talolla vietin lomailtaa hyvien ystävieni kanssa: en ollut vielä edes humalassa, olin ylpeä monesta huumeettomasta päivästäni ja mukana oli molemmat tytöt joista olin kiinnostunut siihen aikaan. Pitkästä aikaa rukoilin: kiitin Jumalaa täydellisestä illasta ja kysyin, että olihan se sellainen. Loppuillan istuin melkein hiljaa, en juonut mitään, en tanssinut ja vastailin lyhyesti kun minulta kysyttiin jotain. Kaikki mitä tein vaikutti teennäiseltä tai turhalta ja mietin kuumeisesti, että tavoitinko silloin maailman sisimmän olemuksen, tulinko hulluksi, irtauduinko itsestäni vai koinko pienen valaistumisen. Toinen kiinnostavista tytöistä sanoi sen olevan ihan hyvä juttu, että minunkin pitää joskus olla hiljaa. Vaikutin kuulemma inhimilliseltä.
Muutin Helsinkiin, rakastuin Kierkegaardiin ja pussailin kämppäkaverini kanssa. Kerran me juteltiin niin vakavasti, että änkytin ja olin enimmäkseen hiljaa, enkä saanut seuraavana yönä unta. Karkasin aikaisin aamulla kaupungille ja kahdeltatoista lähdin alennusristeilyllä Tallinnaan. Söin buffet-aterian, paasasin viisitoista sivua muistikirjaani, mutta hylkäsin typerän päähänpistoni häipyä Eurooppaan - paluumatkalla minua ei naurattanut, vaikka katselin tanssipartneria etsiviä keski-ikäisiä laivan ainoassa ravintolassa. Aamulla menin ajoissa harjoittelemaan teatterin tekoa Pikkuhuopalahden taide- ja mediapajalle. Minulla ei ollut lääkärintodistusta sairaudesta, enkä keksinyt muutenkaan hyvää syytä edellisen päivän poissaololle, joten menetin päivärahani.
Päivisin ollaan tehty teatteria ja kirjoitettu lehtijuttuja. Illat lueskelen niin hyvin kirjoitettuja kirjoja, että ne kuulostavat fiksuilta ääneenkin luettuina, yritän itse kirjoittaa yhtä hyviä novelleja ja tapailen kavereitani. Yritän juoda kohtuudella ja välillä käyn erilaisissa seurakunnissakin. Kaatuilemaan en mene, mutta katselen ja istun: joskus yhdyn vapaamuotoiseen kiitokseen siitä, että minulla on ollut paljon hyviä ystäviä ja vaikka olen osan niistä hylännyt, niin uusiakin on tullut, jatkan kiittämistä ja kiitän myös siitä, että laudaturin paperit kirjoittanut isäni ei uhrautunut maansa tai yliopistojen puolesta, vaan kävi siviilipalveluksen ja soitti Bob Dylanilta suomentamia biisejään rockbändissä, hurmasi alkoholistivanhempien kauniin punkkaritytön, joka oli hoivannut kymmenvuotiaasta asti pienempiä sisaruksiaan ja synnytti minut teininä: perustivat perheen, ihan tuosta vaan, uskoivat Jeesukseen ja muuttivat maalle. Siellä kasvoin kauan, aika paljon vanhempieni näköiseksi, tarpeeksi taitavasti väriteltynä melkein miksi vain, mutta oikeastaan ihan tyypilliseksi kaksosmieheksi ja sellainen minä olen vieläkin - iloinen ja itsevarma, melkein kuin kuningas.
p. s. Vaikken ole vielä löytänyt sanoja, joilla osaisin ilmaista millainen olen tai mitä mulle kuuluu, niin olen huomannut, että kuvailemalla pieniä tilanteita voin saada kuuntelijat nauramaan, nyökkäilemään, ymmärtämään minua, jopa paremmin kuin minä itse tai ehkä parhaimmassa ja turvallisimmassa tapauksessa ihan vaan ihmettelemään, että mitä vittua tuo selittää: eikö olisi fiksumpaa kippistää tai jotain? Sellaista kutsun molemminpuoliseksi yhteisymmärrykseksi.
---------------
Pienenä näin usein sellaista unta, jossa ihmiset olivat muuttuneet ihmissusiksi, vampyyreiksi, roboteiksi tai joksikin sellaisiksi. Vain minä ja pikkuveljeni olimme enää jäljellä, istuimme hiljaa sumuisen puiston penkillä ennen kuin hänkin tunnusti olevansa sellainen ja sanoi, ettei ole mitään järkeä enää olla ihminen, koska kukaan muukaan ei enää ollut. Sitten juoksin karkuun kuin mikäkin sankari, epätoivoa uhmaten - heräsin ja huomasin olevani ihan hyvässä turvassa.
Olin kuusivuotias, kun äitini puki päälleni Leviksen paidan. Naapurin poika ihmetteli ääneen, että mistä olin saanut sellaisen, mutta minä kielsin urhoollisesti ettei se ole mikään Levis, vaikka osasin toki lukea rintakehääni leveämmän logon häntä paremmin. Isäni opiskeli uskonnonopettajaksi ja äitini synnytti minulle yhä uusia sisaria, mutta minä olin heistä vanhin sekä koko pihapiirimme yksi vanhimmista ja siten myös fiksuimmista lapsista: melkeinpä kuningas, sillä osasin sentään lukea, enkä ollut ihan huono pyöräilemäänkään.
Olin kolmannella luokalla, kun muutimme kaupungista maalle, suureen ja reilusti lainarahoitettuun omakotitaloon. Yksi kolmesta luokkakaveristani luuli kai miellyttävänsä kaljua kaupunkilaista, kun vitsaili uskovaisista. Minä olinkin hiljaa ja hän kysyi, että emme kai me ole jotain uskovaisia. Pelkäsin, etten saisi uudesta koulusta kavereita, mutta toisaalta tiesin, että vain suun tunnustuksella pelastuu, joten tunnustin olevani uskovainen ja kaiken lisäksi sain silti kavereita. Metsän keskellä leikin sisaruksieni kanssa, kuvittelin pimeillä koulumatkoilla huimia pakomatkoja susien tai karhun hyökkäyksen varalta, säikyin oravia ja pikkulintuja, kävin koulua sekä urheilin kylän poikien kanssa välituntisin ja usein iltaisinkin, aina kun sain autokyydin urheilukentälle.
Yläasteelle oli yli kahdenkymmenen kilometrin koulumatka ja seikkailuja humisevat havumetsät alkoivat tuntua pirullisen ovelilta vankilan muureilta. Onneksi koulussamme oli muitakin, jotka pelailivat iltaisin tietokonetta, lueskelivat ja tekivät läksyjä. Ajan kuluksi luin Raamatun läpi seitsemännellä luokalla, suurella hartaudella ja pienellä viekkaudella: kolmesataa markkaa oli hyvin tingitty palkkio ja hyvä tekosyy tehdä jotain sellaista, mitä normaalit murrosikäiset eivät tehneet. Lisäksi minusta tuli hurskas kirjanoppinut: vaikken ollutkaan kiinnostunut väittelyistä, niin hiljaisessa sisimmässäni tiesin kaikkeen oikeat vastaukset muita paremmin. Silti samastuin katkerasti terveystiedon tunnilla esitettyyn videoon, jossa sanottiin tietyssä iässä olevien poikien kyllästyvän urheiluun ja kiinnostuvan tytöistä. Metsän keskellä ei ollut diskoa, vaan urheilukenttä.
Jyväskylään kulki vain päivisin busseja, mutta minä pääsin kaupungin parhaaseen lukioon. Yömyöhään saatoin polkea kolmekymmentä kilometriä kaupungista kotiin, koska minun oli pakko nähdä muita ihmisiä, eikä uudessa kaupungissa ollut vielä niin hyviä kavereita, että olisin jäänyt sinne yöksi. Täytettyäni seitsemäntoista sain oikeudet opintotukeen ja muutin omaan asuntoon. Koulukirjoihin ei enää ollut varaa tai kiinnostustakaan - kaiken minkä saattaa oppia koulunpenkillä, oppii myös ihmisiin tutustumalla, sanoin ja sain hyvän syyn kippistellä illat ja potea krapulaa koulupäivinä. Opettajat olivat munattomampia kuin älykköräppäri Paleface, tyhmempiä kuin näsäviisasteleva A. W. Yrjänä ja kaiken lisäksi niin muodollisia, että he vaikuttivat minun silmissäni täysin sieluttomilta. Baareissa oli enemmän elämää. Niissä tapasin iloisia ja itsevarmoja ihmisiä, jotka itkivät vasta kovassa humalassa tai rakastelun jälkeen.
Psykologian tunneilla diagnosoin itselleni jokaisen mielisairauden ja samaistuin psykopaatteihin. Filosofiaa lukiessani huomasin jääväni kauas kaikista eettisyysihanteista, jotka otin vastaan samalla vakavuudella kuin Raamatusta lukemani ohjeet ja viisaudet. Mielikuvitukseni avulla väritin itseni vuoroin neroksi ja narriksi samoin kuin nössöksi tai antikristukseksi. Hipit sanoivat pilven polton jalostavan sielua, ekstaasilla pääsi kuulemma taivaisiin ja Timothy Leary väitti LSD:tä Pyhäksi Hengeksi. Minusta ne eivät olleet kovin ihmeellisiä. Kaikkein kovimmin huusi sukupuoliviettini väittäen että paineet purkamalla löytäisin levon ja autuuden. En löytänyt.
Lukiosta kirjoitin puoli vuotta myöhässä ja sen jälkeen suoritin vuoden mittaisen siviilipalveluksen Jyväskylän taidemuseolla. Tampereen yo -talolla vietin lomailtaa hyvien ystävieni kanssa: en ollut vielä edes humalassa, olin ylpeä monesta huumeettomasta päivästäni ja mukana oli molemmat tytöt joista olin kiinnostunut siihen aikaan. Pitkästä aikaa rukoilin: kiitin Jumalaa täydellisestä illasta ja kysyin, että olihan se sellainen. Loppuillan istuin melkein hiljaa, en juonut mitään, en tanssinut ja vastailin lyhyesti kun minulta kysyttiin jotain. Kaikki mitä tein vaikutti teennäiseltä tai turhalta ja mietin kuumeisesti, että tavoitinko silloin maailman sisimmän olemuksen, tulinko hulluksi, irtauduinko itsestäni vai koinko pienen valaistumisen. Toinen kiinnostavista tytöistä sanoi sen olevan ihan hyvä juttu, että minunkin pitää joskus olla hiljaa. Vaikutin kuulemma inhimilliseltä.
Muutin Helsinkiin, rakastuin Kierkegaardiin ja pussailin kämppäkaverini kanssa. Kerran me juteltiin niin vakavasti, että änkytin ja olin enimmäkseen hiljaa, enkä saanut seuraavana yönä unta. Karkasin aikaisin aamulla kaupungille ja kahdeltatoista lähdin alennusristeilyllä Tallinnaan. Söin buffet-aterian, paasasin viisitoista sivua muistikirjaani, mutta hylkäsin typerän päähänpistoni häipyä Eurooppaan - paluumatkalla minua ei naurattanut, vaikka katselin tanssipartneria etsiviä keski-ikäisiä laivan ainoassa ravintolassa. Aamulla menin ajoissa harjoittelemaan teatterin tekoa Pikkuhuopalahden taide- ja mediapajalle. Minulla ei ollut lääkärintodistusta sairaudesta, enkä keksinyt muutenkaan hyvää syytä edellisen päivän poissaololle, joten menetin päivärahani.
Päivisin ollaan tehty teatteria ja kirjoitettu lehtijuttuja. Illat lueskelen niin hyvin kirjoitettuja kirjoja, että ne kuulostavat fiksuilta ääneenkin luettuina, yritän itse kirjoittaa yhtä hyviä novelleja ja tapailen kavereitani. Yritän juoda kohtuudella ja välillä käyn erilaisissa seurakunnissakin. Kaatuilemaan en mene, mutta katselen ja istun: joskus yhdyn vapaamuotoiseen kiitokseen siitä, että minulla on ollut paljon hyviä ystäviä ja vaikka olen osan niistä hylännyt, niin uusiakin on tullut, jatkan kiittämistä ja kiitän myös siitä, että laudaturin paperit kirjoittanut isäni ei uhrautunut maansa tai yliopistojen puolesta, vaan kävi siviilipalveluksen ja soitti Bob Dylanilta suomentamia biisejään rockbändissä, hurmasi alkoholistivanhempien kauniin punkkaritytön, joka oli hoivannut kymmenvuotiaasta asti pienempiä sisaruksiaan ja synnytti minut teininä: perustivat perheen, ihan tuosta vaan, uskoivat Jeesukseen ja muuttivat maalle. Siellä kasvoin kauan, aika paljon vanhempieni näköiseksi, tarpeeksi taitavasti väriteltynä melkein miksi vain, mutta oikeastaan ihan tyypilliseksi kaksosmieheksi ja sellainen minä olen vieläkin - iloinen ja itsevarma, melkein kuin kuningas.
p. s. Vaikken ole vielä löytänyt sanoja, joilla osaisin ilmaista millainen olen tai mitä mulle kuuluu, niin olen huomannut, että kuvailemalla pieniä tilanteita voin saada kuuntelijat nauramaan, nyökkäilemään, ymmärtämään minua, jopa paremmin kuin minä itse tai ehkä parhaimmassa ja turvallisimmassa tapauksessa ihan vaan ihmettelemään, että mitä vittua tuo selittää: eikö olisi fiksumpaa kippistää tai jotain? Sellaista kutsun molemminpuoliseksi yhteisymmärrykseksi.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olen aivan samaa mieltä kuin sinäkin: Kuulostat poikkeavalta.
Mitä pidemmälle tarinaasi luin, sitä selvemmin alkoi hahmottua se ihminen tajunnan teatterini estraadille valokeiloihin karmiininpunaisten verhojen eteen. Minä näet tunnen tämän yksilön, olen tuntenut hänet jo pitkään.
Hän ei tietenkään näe minua, koska istun pimeässä katsomossa sen eturivissä ja valot paistavat sokaisevasti hänen silmiinsä.
Olen aina tiennyt ettei hänen elämänsä ole ollut niin jännittävää ja ihmeellistä kuin olen lukenut sen olevan, vaan että hän on oikeasti aivan tavallinen ihminen jolle ei tapahtdu olleenkaan niitä asioita joita tapahtuu minunkaltaisilleni ihmisille jotka ovat oikeita ihmisiä. Siksi olen saapunut jälleen teatteriin, sen eturiviin, katsomaan ja kuuntelemaan hänen tarinankertojantaitojaan henkeäni haukkoen. Hän on kertonut mainion tarinan niin elävästi omasta elämättömästä elämästään, että minä kiljun riemusta ja hakkaan käsiäni yhteen raivoisasti.
Hänellä ovat aina olleet yllään nuo samat vaatteet: koboltinsininen villapaita ja vaalearuskeat housut. Jos on kuuma, hänen seikkailuissaan, niin hän käärii hihansa rennosti ylös ja käyttää pyöreitä aurinkolaseja. Olen nähnyt hänet joskus turkiskauluksisessa punaisessa untuvatakissa, joskus Keltaisessa sadetakissa. Olen kulkenut hänen rinnallaan vuosikausia maailman eri kolkissa yhdessä hänen pienen koiransa ja rääväsuisen kapteeniystävänsä kanssa. Erityisesti pidän hänen tuttavistaan puolihullusta ja täyskuurosta professorista ja vähä-älyisestä poliisiparista, sekä siitä maailmasta joka on niin kuin omanikin: täynnä seikkailuja ja vaaroja, kuolemaa ja konnia ja kelmejä.
Tämä maailma on niin julkean mielenkiintoinen ja seikkailurikas, että minusta se on aina ollut mielikuvitusta, joten olen onnellinen saadessani tilaisuuden nähdä hänen oman elämänkertansa kaikessa todellisessa alastomuudessaan ja inhimillisyydessään estraadilla valmiina ottamaan vastaan kanamunatulvan tai sitten raikuvat aplodit.
Hakkaan käsiäni yhteen, sisälläni kummallinen ontto kaiverrus: Jotain puuttuu.
"Estradi" kirjoitetaan yhdellä a:lla.
Miksi puhut Tintistä? Mä en tykkää siitä.
Big Fishissä kerrotaaan hieno tarina "elämättömästä" elämästä. Sen kun katsoin, niin itsekin kirjoitin. Mutta ei se silti tarkoita, ettei minun elämäni olisi jännittävää. Olen yliherkkä ja minulla on mielikuvitusta, joten en tarvitse sotia, enkä merirosvoiluja, en aivanaivan välttämättä edes kunnon ihmissuhdetta, tylsää minulle ei tule ja siksi minulle riittää myös "tylsä" elämä.
Hauskoja osasit silti kirjoittaa. Tulee mieleen, että olen niin kuin Borges, silloin kun se kirjoitti, että on kaksi Borgesia, se toinen joka on kirjoittanut vaikka mitä ja josta puhutaan, eikä vähiten tämän toisen ja hieman tylsemmän Borgesin takia, joka tuijottaa paperia ja hörppii kahvia, pahimmillaan niin kauan, että kohta kukaan ei enää muista kuin tämän toisen ja mielenkiintoisemman Borgesin.
Kai se on hyvin surullista, mutta minä tykkään puhua kauniista asioista. Ja teen sen huolella. Niin kuin erakoitunut maanviljelijä kyntää sitä peltoaan.
Työtä työtä työtä - kunnes kuolo korjaa.
Ai niin, minusta kaikkein hienoimmankin taideteoksen kuuluu olla sellainen, että jää sisälle tuo ontto olokolo, että siitä puuttuu jotain -> täytyy siis palata oikeaan maailmaan!
>vaan että hän on oikeasti aivan tavallinen >ihminen jolle ei tapahtdu olleenkaan niitä >asioita joita tapahtuu minunkaltaisilleni >ihmisille jotka ovat oikeita ihmisiä.
Tuota en kuitenkaan ymmärtänyt. Vai menitkö sanoissasi vähän sekaisin? Mitä eroa on oikealla ja tavallisella ihmisellä? Kumpi hän, tuo joka hyppii estradilla vai se kummalle ei tapahdu?
Ai niin mä samastun hyvin vahvasti siihen säälittävään Alfred J. Pfufrockiin ja hänen (jo nimellään ironiaa tihkuvaan) rakkausrunoonsa:
Uskallanko syödä persikan?
Uskonto, ah tuo suuri ja mielenkiintoinen aihe, jolla kakarana kiusattiin niitä punapäitä pisamanaamoja.
kateutta
mitä suurimmassa määrin.
Et sinä ole poikkeava :)
Juuri viikonloppuna luin skitsofrenian määritteitä, kun tulin kohtaan jossa luki että henkilö oli kuvitellut olevansa näkymäntön, ja tuon tiimoilta päättänyt perustaa yrityksen, koska näkymättömyydestä on hyötyä niin monella alalla :) totesin ettei tuokaan määritelmä ihan kohdalle osunut.
Jokainen meistä on poikkeava, toisaalta kukaan ei erotu joukosta, ikuinen propleema nähdyksi tulemisen ja syrjäänvetäytymisen kierteessä.
Mitä muuta opin sinusta? Uskonto muokkaa ihmistä, olipa tämä osa sisäpiiriä tai kateellinen vierestä katsoja.
Uskonto muokkaa käyttäytymistä senkin jälkeen kun irtautuu siitä, vaikka irtautuisi kaikista kirkkokunnista, julistautuisi ateistiksi, uskonto on ja pysyy olevana elämässä, jos et selitä uskoasi, selität syitä miksi et usko.
Joko todistat uskoasi tai uskonnottomuuttasi (sanahirviö)
ja kaiken jälkeen, kun astuu peilin eteen ja katsoo vanhempiaan silmiin. Sitä on se joksi on sattunut syntymään, vanhempiensa toisinto, paitsi ulkonäöltään, myös tahattomissa eleissään, ääneltään.. niin että aina joku vanha ihminen tunnistaa sinut siksi, että olet vanhempiesi lapsi.
Asiaa muuten, mutta mua aina häiritsee sellainen, että usko(n tunnustaminen) ja uskonto (tai uskonnon tunnustaminen) rinnastetaan.
Ja tässä tekstissä suurensin tuon uskonnon roolia aika tarkoituksella. Lähinnä niin, että tungin sen niihinkin tapahtumiin, missä se oli hyvin pienessä osassa, korkeintaan jossain siellä syvällä, mistä löysin sen vasta näin jälkeenpäin mietittynä.
Halusin yhden aiheen, jolla viedä tarinaa eteenpäin, että se säilyisi yhtenäisempänä. Alun unen kaltainen juoksu toistui tuon uskonnon kanssa pyristelynä muussa tarinassa.
Meillä heitä kutsutaan myös mafiaksi :)
Asiaa vierestä seuranneena ja aina ulkopuolisena, en rinnasta uskontoa ja uskovaisuutta.
Mutta koska tunnen muutamia mafiasta eronneita :) kuten me heitä kotoisasti kutsumme ja tunnen kirkosta eronneita, ymmärrän aika hyvin mistä näissä jutuissa on kyse, vaikkakin katson tilanteita perusluterilaisena.
On totta että jokainen tarina kaipaa punaisen lankansa.
Itseäni tuo uskonto vain ei lakkaa kiehtomasta.. tahtoisin erittäin kovasti kirjoittaa kirjan aiheesta. Kosken ole törmännyt ainoaankaan opukseen jota ei olisi kirjoitettu joko puolesta tai vastaan. Itseäni kiehtoisi kyseenalaistaa asiaa mutta kuitenkin katsoa asiaa avarakatseisesti molemmilta puolin.
mutta tuo siirtyy kohtaan x ja y kunhan löydän jonkun mafian jäsenen jonka kanssa löytyy yhteinen sävel, muuten olen liian ulkopuolinen kirjoittamaan elävästi.
Mafia on hyvä nimi.
Itsekin olen aina ollut Luterilainen, samoin kuin perheeni. Tunnen monia kirkosta tai vapaista seurakunnista eronneita. Myös niissä aina olleita, kyllästyneitä, (uudelleen) lämmenneitä ja niihin kääntyneitä. Eli tietenkin muakin kiinnostaa tuo aihe. Varsinkin kaikkein oudoimmat niiden ympärille kasaantuneet tavat ja ennakkoluulot.
Pakko muuten kysyä, että piditkö tätä minun tarinaani puolesta vai vastaan puhuvana? Kun olen kuullut tätä luonnehdittavan herjaukseksi samoin kuin uskonnolliseksi paatospuheeksi.
Ja jos et muuten tarvitse nimenomaan kaunokirjallisuutta, niin lue ihmeessä hirveän paksu ja puuduttava Kierkegaardin salanimellä kirjoittama "päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus". Se ei ole uskonnon puolesta, eikä vastaan, ja minusta onnistuu siinä siksi, kun on täynnä vain äärimmäisen kylmää (myös uskonnollisten) tunteiden filosofoimista ja niillä spekuloimista.