Uskokaa tai älkää..

Elämäni käännekohta oli helmikuussa 2003 kun, istukaa hyvät tämän viestin lukijat, sillä voi äkkiseltään tuntua, ettei tällaista VOI yhden ihmisen eteen sattua, mutta tässä kaikki lyhykäisyydessään... Kaikki oli hienosti, asuttiin mieheni kanssa vasta ostamassamme omakotitalossa kolmen koiramme kanssa. Tuli helmikuinen pakkaspäivä, tulin töistä kotiin. Talomme oli palanut, maan tasalle, kaikki koiramme olivat kuolleet, kaikki omaisuutemme tuhoutunut. Tuttavan luokse shokissa, ei paljon muistikuvia. Meni viikon verran kun paras ystäväni teki itsemurhan, olin ihan palasina, ihmisrauniona. Samaan aikaan rakas isäni sairastu syöpään, elinaika annettiin, ei kauan. Onneksi minulla oli mieheni, hän tuki minua, muttei kauan. Mies lähti, luulen että sillä oli joku toinen, joku ehjempi. En syytä häntä, kuka tahansa olisi lähtenyt "terveempään" seuraan. Kaiken huipennukseksi jäin työttömäksi, esimieheni oli kyllästynyt kai siihen, kun olin sairaslomalla kaiken minulle tapahtuneen takia (!!!) ja keksimällä tekosyitä sekä kieroudella sai minut laillisesti irtisanottua. Tämä kaikki tapahtui yhden ainoan kuukauden aikana. Yritin hakea turvaa ainoasta siskostani, hän sanoi kylmästi että mene ammattiauttajan puheille, ei mitään muuta. Mistään muualta turvaa ja tukea en voinut hakea, ei ollut muita. Äitini oli ihan tarpeeksi huolissaan isäni kohtalosta. Nyt siitä on jo aikaa, onneksi. Olen parantunut mielestäni hyvin! En ole syönyt mitään lääkkeitä koko aikana, enkä käynyt ammattiauttajallakaan. Suomalainen sisu oli se mikä minut pelasti, varmaankin. Toivottavasti kenellekkän teistä ei koskaan tapahdu mitään tällaista. Ja rakastakaa lähimmäisiänne ja lemmikkejänne ihmiset! Luoja voi milloin tahansa ottaa heidät teiltä pois... Isä haudattiin viime keväänä.