Enpä tiedä, että mille palstalle tällainen parhaiten sopisi, mutta toin sen tänne, kun monilla yksinäisyydestä kertovilla näkyy as piirteitä.
Itse olen ilmeisesti as, vaikka ei ole diagnoosia.
Oma sosiaalisuuteni on, mitä on. On mulla aina jonkin verran ollut kavereita, mutta silti oon sosiaalisesti täysin kykenemätön.
Mulla on ollut monta vuotta, että koulun ulkopuolella ei kavereita oikein ole ollut. Viimeaikoina tilanne vähän parantunut, mutta asiaa vaikeuttaa yksinolon tarve.
Olisin kiinnostunut muiden assien kokemuksista sosiaalisuudestaan ja mielipiteitä yksinäisyydestä.
Itse olen ilmeisesti as, vaikka ei ole diagnoosia.
Oma sosiaalisuuteni on, mitä on. On mulla aina jonkin verran ollut kavereita, mutta silti oon sosiaalisesti täysin kykenemätön.
Mulla on ollut monta vuotta, että koulun ulkopuolella ei kavereita oikein ole ollut. Viimeaikoina tilanne vähän parantunut, mutta asiaa vaikeuttaa yksinolon tarve.
Olisin kiinnostunut muiden assien kokemuksista sosiaalisuudestaan ja mielipiteitä yksinäisyydestä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Itselläni ei ole aspergeria, pelkästään adhd, mutta tunnistan silti itsessäni monia as-piirteitä.
Sosiaaliset ongelmani näkyy mm. elekielessä: mulla on vaikeuksia katsoa silmiin. Varsinkin tilanteissa, jossa sitä yleensä pidetään luottamuksen merkkinä, katseeni harhailee sinne tänne, koska sillon pystyn helpommin keskittymään keskusteluun.
Olen myös mielestäni normaalia hekompi lukemaan sanattomia viestejä, jos esim. innostun selittämään mielenkiintoisesta asiasta, en huomaa ollenkaan keskustelukumppanin "hienovaraisia" viestejä, et lopettaisin jo turhan paskanjauhannan:p
Small-talk -taitoni ovat puutteelliset ja tylsässä seurassa olen usein melko poissaoleva, enkä pysy juurikaan keskusteluissa mukana.
"Möläyttelen" liikaa typeriä kommentteja ja tuntuu, et huumorintajuni on liian sairasta tai outoa useimmille:)
Kärjistetysti sanottuna olen sosiaalisissa tilanteissa joko omissa oloissani viihtyvä haaveilija ja sivustakatsoja tai innostunut kommunikaatiohyrrä.
Kaverit on lähinnä nettituttuja, joita kyllä tapaan keskimäärin kerran kahdessa kuukaudessa.
En edes liiemmin kaipaa enempää. Vaikka olisikin kiva, jos tapaisi muutamia kivoja ihmisiä vaikkapa kerran-pari viikossa. Silti olen mieluummin yksin, kun tylsässä seurassa. Viimeisimmän tältä paikkakunnalta olevan kaverini hylkäsin, koska sen seura vain pahensi yksinäisyyttä.
Yksinäisyys on ollut mulle sekä siunaus, että kirous. Se on opettanut itsenäiseen ajatteluun ja olemaan välittämättä liikaa muiden mielipiteistä. Toisaalta kestääkseni sitä olen luonut turhan sarkastisen ja kyynisen maailmankuvan, missä maailma on lähinnä sairas vitsi ja suurin osa ihmisistä täysin turhia biomassapötkylöitä. Tuon maailmankuvan kautta tunne-elämäni on jotekin kaventunut; en oikein enää "liikutu" mistään suuremmin ja tuntuu, että en osaa rakastua tai edes ihastua kunnolla.
Olen 20-vuotias kohta iltalukiosta valmistuva miespuolinen otus.
Mulle saa mailata, jos haluaa: [email protected]
Kai tiedät www.aspalsta.net -osoitteen?
Aspergereiden keskustelupalsta.
Kuullosti osittain aika tutulta tuo teksti.
Olen tosin jo 38, mutta tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeampaa minun on jaksaa ylläpitää sosiaalisia suhteita. Nuorena sitä oli vielä jokseenkin joustavampi ja jaksoi panostaa näyttelemiseen --- nyt ei enää jaksa.
Elämä kuluu töissä ja kotona netin äärellä.
Siihen väliin mahtuu opiskelemista ja sukulaisten tapaamista ja aina vain vähemmän ystävien tapaamista.