mä seurustelin joskus pari vuotta sairaalloisessa suhteessa. suhde kesti turhankin pitkään, jätti isot arvet muhun. yritin monesti jättää miehen, mutta mies sai aina jotenkin uskomaan et kaikki kääntyy viellä hyväks.
nyt mulla on ongelma, ainakun mulla on jonkun miehen kanssa jotain juttua, ni muhun iskee ahdistus, mä en haluu enää päästää ketään lähelleni, mulle on syntynyt jonkinlainen suojamuuri. miten saisin suojamuurin purettua ja annettua jollekkin mahdollisuuden? haaveilen usein onnellisesta suhteesta, mutta miks en päästä ketään lähelleni? pelkään kai että multa viedään taas vapaus ja joudun siihen samaan helvettiin mitä sillon joskus elin... miten pystyisin antaa rakkaudelle tilaa?
nyt mulla on ongelma, ainakun mulla on jonkun miehen kanssa jotain juttua, ni muhun iskee ahdistus, mä en haluu enää päästää ketään lähelleni, mulle on syntynyt jonkinlainen suojamuuri. miten saisin suojamuurin purettua ja annettua jollekkin mahdollisuuden? haaveilen usein onnellisesta suhteesta, mutta miks en päästä ketään lähelleni? pelkään kai että multa viedään taas vapaus ja joudun siihen samaan helvettiin mitä sillon joskus elin... miten pystyisin antaa rakkaudelle tilaa?
Vastaukset 6
Vanhimmat
relata vähän. Kun sulle sellainen sopiva kumppani löytyy, niin huomaat sen varmasti, kaikki sujuu kuin rasvattu turhia mitettimättä. Anna ajan kulua ja nappaa hetkestä kiinni kun oikea saapuu ovalle:)
pääsee siitä irti, ohitse... itsellä suhde kesti kolme vuotta, ennen kuin älysin päästää irti, antaa olla...
"En halua olla paha,
tehdä onnettomaksi.
Ei turhia toiveita,
ei lupauksia, joita ei voi pitää.
En lupaa mitään,
en anna mahdollisuutta.
Enää en uskalla päästää,
lähelleni, ajatuksiini.
Kuori ympärilläni vahvistuu.
Raukkamaista paeta,
suojella itseään,
jopa hyvältä.
En anna enää itseäni,
satuttaa, loukata,
edes rakastaa.
Pakenen, hiivin pois,
pikkuhiljaa katoan.
Mihin voisi emää luottaa?
Ei olemassa romantiikkaa,
rakkautta.
Kylmää, niin kylmää.
Sisimpäni jäätynyt."
Tuolta minusta todellakin tuntui vuosi sitten, kirjoitin paljon ajatuksia ylös... kunnes kaksi kohtasivat.. "löysin kaltaiseni, vaikka luulin olevani ainut tällainen". Rakastuin, päästin lähelleni, pääsin lähelle ja minuun rakastuttiin. Uskomaton puoli vuotta takana ja koko elämä edessä. Kun löytää sen oikean, näet sen silmistä, päästä lähelle niin arvet paranee, hioutuu pois, vuodattaa pahan pois sisältä. Aikaa siihen voi mennä, luottamuksen syntymiseen. Anna toisen tulla pikkuhiljaa lähelle, kerro että pelottaa, kyllä toinen ymmärtää, jos se oikeasti välittää, aidosti pitää. Rakkaudelle on aina oma aikansa... ei koskaan tiedä milloin se iskee.
toi sun tekstis anto mulle toivoo... kai nää asiat joskus korjaantuu, mut taidan tarvita aikaa. mihis mulla on kiire, ehkä saan viellä joskus rakennuttua terveen suhteen. tai mä ainakin haluun uskoo niin. päivä kerrallaan, eiköhän mullekkin joskus elämä hymyile:)
juu, kyllä se siitä. voihan sitä ajatella niinkin että hankalista/huonoistakin suhteista oppii ja helpommin osaa sitten arvostaa niitä pieniä hyviä puolia toisessa, jotka kuitenkin sulle ittelle merkkaa tosi paljon. tietää ainakin millaisessa suhteessa ei halua tai pysty olemaan. onhan sitä vähän tuntosarvet herkempänä ja voi säikähtää liiankin vähästä. varovainen kannattaa olla, mutta tunteille voi silti antaa tilaa ja yrittää kypsytellä itteään niihin. on olemassa hyviäkin suhteita, se vaan että mulla on se kaikista parhain nyt=)
Kyllä miehiä riittää, sitten kun olet taas valmis. Joukossa jopa muutamia ihania ja kilttejä sellaisia, eikä vain kusipäitä renttuja :)
niin onhan niitä miehiä, kuhan uskaltais jonkun laskee lähelle...en mä ajattele et kaikki miehet on sellasia kusipäitä mitä toi mun mies oli, mut silti jotain pelkään. kai mä pelkään et mun vapaus viedään ja et taas mua satutetaan. mä annan liian helposti anteeks kaiken ja oon ihan liian hyvä uskonen..