Pyydän mitä nöyrimmin apuanne, sillä tuntuu ettei itseltä löydy enää keinoja... Kyseessä ei siis ole oma alkoholiongelmani (olen lähes absolutisti), vaan äitini.:´(
Meitä on 4 sisarusta. Molemmilla vanhemmillamme on alkoholiongelma, isä tissuttelee koko ajan, äiti on kaappi-/tuurijuoppo, jolta lähtee kontrolli täysin, kun saa vähänkin viinaa... Isän juopottelu ei ole vaikeuttanut elämäämme niin paljon, sillä hän on yleensä kyennyt pitämään itsestään huolen, eikä muutu persoonaltaan juodessaan niin paljon kuin äitini. Äiti taas vetää itsensä tolkuttomaan känniin alta 30 minuutin, jonka jälkeen eivät jalat pidä, tavarat hukkuvat ja nyt vanhemmiten hän muuttuu rauhallisesta, sopuistasta ja älykkäästä ihmisestä riitaa haastavaksi torimuijaksi. Niin monet kerrat on satu hävetä häntä julkisilla paikoilla, kantaa kotiin, raahata kukkapuskasta sänkyyn nukkumaan, siivota oksennusta tai vielä pahempaa... Puhumattakaan siitä, ettei häneen voi luottaa missään tilanteessa; jos on sovittu meno, juhlat tai mitä tahansa, saattaa aina viina viedä voiton. Lapsenvahdiksikaan häntä ei uskalla jättää.
Vanhin siskoni perheineen ei enää halua vierailla äitini luona em. syistä johtuen. Lapset ovat aina järkyttyneitä ja pettyneitä, kun mummu petti TAAS lupauksensa... Lisäksi äidin uusi miesystävä on myös alkoholisti ja aloittaa humalassa tolkuttoman rähjäämisen ja huutamisen, joka pelottaa.
Viime viikonloppuna oli pikkuveljeni häät (ainoa poika) ja kuinka ollakaan: kirkkoon saapui humalainen äitini humalaisen miesystävänsä ja piilopullon kanssa. Hääpaikalla äitini joi itsensä sammumispisteeseen jo ruokailun aikana ja kun emme antaneet hänen pitää hääparille puhetta, hän haukkui minut ja sisarukseni pystyyn. Sen jälkeen alkoi humalaisen marttyyrius ja itkeminen, kunnes tilattiin taksi, johon hänet kannettiin. Pikkuveljeni oli luonnollisesti erittäin pettynyt, kun äiti ei huomioinut hääparia viinan vetämiseltä millään tavalla. EI onnitteluja, ei kiitosta, ei mitään.
Tuo taisi olla minullekin viimeinen pisara. Olen aikaisemmin jaksanut ymmärtää, puhunut asiasta ystävällisesti, yrittänyt auttaa ja ohjata hoitoon... Mutta nyt tuntuu NIIN pahalta pikkuveljeni vuoksi, jonka häät olivat ihana juhla äitini käytöstä lukuunottamatta. Pikkuveljelleni olisi ollut niin tärkeää, että hänen elämänsä suurimpana päivänä äiti olisi ollut selvinpäin.
Mitä voin tehdä? Tekisi mieleni ilmoittaa, etten halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä, ennenkuin tuo tolkuton viinalla läträäminen loppuu. En kestä katsoa vierestä, kuinka äitini tuhoaa elämänsä ja terveytensä (hänellä on lukuisia kroonisia sairauksia). Vanhin siskoni on tämän jo tehnyt, pikkuveljeni ei ole lähes vuoteen pitänyt äitiin enää yhteyttä ja toinen siskonikin on vähentänyt tapaamisia. Miten ihmisen voisi auttaa hoitoon? Mitä enää voisin sanoa tai tehdä, joka aukaisisi äitini silmät näkemään, kuinka hän ajaa kaikki läheisensä pois...? Nyt uusimpana piirteenä ovat nuo "juoppohulluuskohtaukset", joiden aikana hän saattaa tulla silmille ties mistä asiasta tahansa ja raivota hänelle erittäin epätyypillisellä tavalla. Äitini on aina ollut lempeä ja rauhallinen ja siksi tuo persoonallisuuden muutos pelottaa.
Surettaa tavattomasti, sillä rakastan kuitenkin äitiäni. Alkoholismi vain satuttaa niin paljon, etenkin kun on lapsuutensa viettänyt sen ympäröimänä. En haluaisi joutua olemaan huolissani äidistäni koko ajan... Oma elämä jää kohta elämättä.

Vastaukset 12
Vanhimmat
Olen itse alkoholistiperheen esikoinen,tunnistan murheesi täysin.Kävin joskus itse A-klinikalla hakemassa tukea itselleni kun tuntui että pää repeää huolesta ja murheesta jota alkoholisti tuottaa.Olen masennukseen taipuvainen ja käyn satunnaisesti paikkakuntamme mielenterveys-keskuksessa juttelemassa elämästäni johon perheemme historia on jälkensä jättänyt.
Olen oppinut paljon asioita itsestäni ja vanhemmistani.Edelleen huolestun heistä ja tuntuu pahalta,vastuu heidän elämästään nostaa päätään.Kliseistä mutta totta:jokainen on vastuussa omasta elämästään,myös alkoholisti.
Pakkohoitoa ei juomareille ole.Kun mietit sitä,ymmärrät.Hoito ei kannata niin kauan kun ei hae itse ongelmaansa apua.Kannettu vesi ei kaivossa pysy.
Sinä olet myös vastuussa omasta elämästäsi!Hae tukea itsellesi jotta voit nauttia OMASTA elämästäsi.Älä katkaise välejä kokonaan,mutta ole tiukka rajojen kanssa.Älä ota vastaan mitä et jaksa/halua.
Minkä ikäinen veljesi on?Kuka sisaruksista asuu vielä äitisi luona?
Jatketaan juttua,jooko?
Onneksi meistä kukaan ei asu enää kotona. Pikkuveljeni on nuorin meistä ja on nyt 21 -vuotias. Minä ja pikkuveljeni nuorimpina olemme saaneet eniten p-skaa niskaamme, kun asuimme kotona jouduimme toimimaan välikapuloina vanhempien ryypätessä ja riidellessä. Minä reagoin muuttumalla mukautuvaiseksi, sovittelevaksi ja uhrautuvaksi, pikkuveli kylmeni täysin ja hänelle on vielä nykyisinkin vaikea puhua tunteistaan.
Meistä sisaruksista jokainen on kärsinyt masennuksesta ja kyllähän ne syyt löytyvät rikkonaisesta lapsuudesta... Veljeni ja vanhin siskoni eivät ole olleet säännöllisesti hoidettavina, mutta toinen siskoni ja minä olemme saaneet näihin haavoihin säännöllistä hoitoa. Nykyisin voin ihan hyvin (olen 26 -vuotias), 8 vuoden terapian ja lääkityksen jälkeen.
Olen ajatellut hakea apua al-anonista. Jotenkin tuntuisi helpommalta tietää, että maailmassa on minunlaisiani muitakin, jotka eivät ole saaneet sitä turvallista lapsuutta ja selkeitä rajoja. Ystäville tästä puhuminen tuntuu jatkuvalta marisemiselta; alkoholisteja löytyy lähes joka perheestä, miksi minun pitää siitä taas jauhaa... Poikaystäväni isä kuoli alkoholismiin (maksa petti), joten sen rinnalla nämä minun perheeni ongelmat tuntuvat mitättömiltä . Tosin kymmenen vuoden ryyppyputken jälkeen tuo maksan pettäminen ei ole äidillänikään kaukana...
On aika surullinen olo. Ja itselleni tyypillisesti en sure itseni, vaan pikkuveljeni vuoksi. Olen koko ikäni yrittänyt suojella häntä ja mieluummin istunut yökaudet selvittelemässä vanhempien välejä kuin antanut heidän riidellä, niin että pikkuveli kuulee...
Hakisin itselle apua
esim. Al-Anonista..voimia sinulle
ja yritä elää omaa elämää.
http://www.al-anon.fi/
Netissä on myös aktiivinen alkoholistien läheisten vertaistukipalsta osoitteessa
http://health.groups.yahoo.com/group/el-anon/
Minäkin olen ollut se sopeutuva osapuoli... Nykyään ns. "people pleaser". Minulla pikkusisko asuu vieläkin kotona äidin kanssa. En ole äidin kanssa tekemisissä muutoin kuin puhelimitse, koska asun kaukana hänestä ja tämä on paras mahdollinen tapa saada oma äiti ja olla erossa hänestä... Hän soittaa töistä aina vähän väliä ja se toimii näin parhaiten. Olen itsekin miettinyt miten säilyttää rauha hänen kanssaan, kun hänen toiminnalleen en voi mitään. Hänen miehensä ei ole tervetullut tänne ja äitikin saa tulla vain selvänä. Olin viikon kesällä tyttäreni kanssa vierailulla hänen tykönään ja hän pysyi selvin päin peräti päivän, jonka senkin oli krapulassa.
Selvä raja on paras mahdollinen tapa. Ainakin se on toiminut minulla. Joo ja olen kyllä itsekin joutunut häpeämään häntä silmät päästäni ja tiedän miltä se tuntuu. Siskoni muuttaa luokseni pian. Minusta tuntuu, että enempää en voi tehdä.
Surullistahan se on kun läheinen juo ja joutuu katsomaan vierestä, varsinkin kun tietää, että se on vaikuttanut omaan minään ja kaikkeen mahdolliseen menneeseen ja tulevaan... Tuntuu niinkuin lapsuus olisi riistetty. Välillä mulle on tullut ajatus päähän, ettei onnellista lapsuutta ole olemassa ja tuudittautunut siihen, että "se nyt oli paska". Itsellä on huono olo, mutta sisällä on vain hätä omasta äidistä, joten sitä ei saa ikinä sanottua ja purkautumaan...
Niin vähän mitä sillekin voi tehdä.
Kiitos vastauksestasi. Tuntuu tosiaankin helpottavalta tietää, että meitä on muitakin...:)
Olen hiljalleen päätymässä noihin selkeisiin rajoihin. Pahimpina hetkinäni olen suunnitellut välien totaalista katkaisemista, mutta se ei minulta kuitenkaan onnistuisi ja tuntuisi aivan liian pahalta. Vanhin siskoni ilmoitti juuri tänään äidille, ettei halua olla hänen kanssaan enää missään tekemisissä.
Jonkinlainen selkeys tilanteeseen on saatava. Toivottavasti se riittää, että kerron äidilleni, etten halua olla hänen kanssaan tekemisissä, jos on humalassa... Se tuntuu minusta aivan liian pahalta ja kai minulla on oikeus suojella itseäni? Käytännössä ajattelin toteuttaa sen niin, että puhumme puhelimessa vain silloin, kun hän on selvinpäin ja siellä vieraillessani järjestän majoituksen jonnekin muualle = käyn vain päiväseltään. Nämä juhlatilanteet tuppaavat vain aina menemään yli, mutta onneksi näitä tulee niin harvoin...
Mutta jotenkin kaiken tämän keskelläkin tuo "people pleaser" pukkaa minusta läpi, enkä haluaisi aiheuttaa äidilleni pahaa mieltä olemalla liian jyrkkä tai kovasanainen. Vaikka sisimmässäni kiehuu ja olen loukattu, mutta yritän peittää sen kaiken rauhallisen keskustelun ja yliymmärtämisen alle. Ymmärtäväisyys on paras ja pahin puoleni...;)
Minustakin tuntuu välillä niin lohduttomalta, kun kuuntelen ystävieni kertomuksia ymmärtävistä, epäitsekkäistä ja lapsiaan tukevista vanhemmista tai seuraan jonkun tuttavani normaalia perhe-elämää. Minäkin olisin halunnut sellaiset vanhemmat! Minäkin haluaisin äidin, jonka tukeen voisin luottaa vaikeina hetkinä ja isän, jonka maailmaan mahtuisi muitakin kuin hän itse. En tarvitsisi edes mitään erityistä huolenpitoa, vaan ihan sellaista normaalia... Yhdessä vietettyä aikaa selvin päin, huulen heittoa, saunan jälkeen terassilla juotuja kahveja.
Mutta onneksi minulla on oma, hyvä elämäni. Hyvä mies, kaunis koti, kiva työ, ihania ystäviä, lemmikki, auto, harrastuksia... Kaikkea ei sittenkään voi saada?
Ei siellä tarvi olla. Antaa niiden tulla sun luo. Mulla on tunne, etten antaisi itselleni ikinä anteeksi jos en saisi pitää sitä pientä ripettä äidistä mikä on. En ehkä käy siellä, mutta soittelemme arkisin joka toinen päivä paitsi hänen vapaapäivinään... Ei tarvitse olla "natsi" ja katkaista kaikkea yhteyden pitoa, mutta itse en uskalla mennä kotiin joulunakaan.
Täytyy ymmärtää että äitisi on kaikista läheisin ihminen jota tarvitset, mutta hänellä on sairaus... Täytyy uskaltaa sanoa asiasta, ei hän siihen kuole. Joskus täytyy sanoa suoraankin, koska hän itse ei sitä ehkä näe tai kuvittelee, ettei se ole niin iso asia. Hän ei ehkä muista mitä pahaa on sanonut ja luulee, että asiat on o.k.
Kun hän alkaa purkaa pahaa oloaan sinuun on paras lopettaa juttelu. Pistin omalle äidilleni stopin kun hän soitti kerran kännissä ja hän tietenkin löi luurin korvaan, mutta sen jälkeen en ole kuullut sanaakaan siitä, että itseni ja tyttäreni pitäisi tulla käymään, eikä varmana toista kertaa soittanut kännissä
Kuulosti niin tutulta nuo tarinat, että oli ihan pakko kirjottaa heti kun sain kyyneliltä vallan että näkee kirjottaa!
Hienoa jos pystyt pitämään yhteyttä äitiisi, itse olen muuttunut pikkuhiljaa "natsiksi", koska en yksinkertaisesti pysty enää tapaamaan äitiäni, tekee niin pahaa ettei loppupäivästä tule mitään ja seuraavina öinä näkee taas vaan niitä painajaisia joissa äiti kuolee milloin mitenkin. Itse annan itsestäni ulospäin sellaisen kuvan että on parempi olla olematta missään tekemisissä äitini kanssa, koska en voi kuitenkaan häntä auttaa. Eikä oma miehenikään ala puhua aiheesta kanssani mitään, luulee ettei asia minua oikeastaan kiinnostakaan, että mitä äidilleni kuuluu ja onko hän edes hengissäkään.
Tiedän, pitäisi mennä esim al-anoniin, mutten uskalla mennä sinnekkään, helpompaa itkeä yksin kotona ettei tarvitse nolata itseään jos vaikka siellä on tuttuja, tai enhän edes osaa äitini tilanteesta kertoa mitään kun en oikeasti yhtään tiedä mitä hänelle kuuluu.
Vaikka asummekin samalla paikkakunnalla, niin en ole nähnyt häntä... en edes muista koska viimeksi, kuitenkin siitä alkaa olla useampi kuukausi, ja olemme siinä välissä ostaneet talonkin, eikä häntä kiinnosta tulla sitäkään tai koiranpentua katsomaan. Veljeni luona hän käy rahaa ruinaamassa, muttei edes tiedä missä asumme nykyisin, eikä varmaan muista puhelinnumeroanikaan, eikä ainakaan soita minulle ettei mene vähät rahat hukkaan. Nolottaa kun isovanhempanikin jaksavat paremmin kuin minä (tai sitten olen oikeasti välinpitämätön)hoitaa äitini asioita. Asunto on menossa alta ja sähköt sieltä on jo katkaistu aikoja sitten, kuulin mummiltani. Kissa nääntyy nälkään, samoin äitini, tuskin painaa 40:ää kiloa, vaikka on melkein 170 cm pitkä.
Ei joulukortteja, ei puhelinsoittoja, ei minkäänlaista kiinnostusta lapsensa elämään, joka on edennyt parisuhteessaan kihloihin, vaihtanut opiskelupaikkaa ja ties vaikka mitä viimeisen vuoden aikana on tapahtunut, jolloin yhteydenpito on jäänyt minimaaliseksi.
Tosin tämähän on ollut normaalia meillä, koskaan en ole äitini kanssa ollut samanlaisissa väleissä kuin kaverini ihanien äitiensä kanssa, ja siksi tuntuukin, että olenko ollut niin epätoivottu tai kauhea lapsi, että äidistäkin tulee juoppo? Tuskin, mutta itsesääliin vajotessa sitä syyttää aina itseään kun ei muutakaan syyllistä alkoholismille keksi!
Vaikka alkoholismi on nykyään niinkin yleistä kuin on, niin mielestäni siitä puhutaan aivan liian vähän eri medioissa. Siksi ainakin minä tunnen häpeää itsestäni ja äidistäni, kun kaveritkin vain ohittavat aiheen kysäisemällä pakollisen "mitäs äidilles kuuluu", ja ajattelen, ettei asiasta siis sovi puhua, ja ammattilaisille puhuminen tuntuu vielä nolommalle, koska "on totuttu pärjäämään ilmankin"!
Tulipahan sanottua, jos sitä saisi vaikka unen päästä taas kiinni!
Ei ole pakko vastata, mutta kiinostaas tietää miten tämä kaikki vaikuttaa sinun alkoholinkäyttöön, käytätkö lainkaan?
Pitäisikö sinun kuitenkin tehdä tämä homma nimeltään al-anon, jonka raitis jo mainitsi. Itse käyn terapeutilla. Aloita "vauvan askelilla" tai käy juttelemassa jollekin. Minusta tuo sinun tarina kuulostaa niin surulliselta.
Ei niitä alkoholiin päin meneviä pidä "paapoa". Esim raha ei ole se apu mitä he tarvitsevat. En usko, että äitisi mitään pahaa sinulle haluaa... Ehkä hän vain on vajonnut niin alas ettei uskalla ottaa yhteyttä ja häntä nolottaa, varsinkin kun sinulla on kaikki ihan jees päällepäin. Masennus ja alkoholi kierre vai miten se meni.
Alkoholisteilla vaan on tapana aina sysätä sitä omaa pahaa oloaan toisiin tuntematta pahemmin syyllisyyttä ja on kurjaa kun syy ei ole alkoholistien lapsien mutta ne läheiset ovat ainoat jotka todella tarvitsevat apua, kun alkoholisteille se on ihan sama.
Toivon, että piristyisit vähän, eihän sitä tiedä koskaan milloin oma äitini repsahtaa siihen täydelliseen katastrofi-tilaan. En usko että itsekään tietäisin mitä tehdä siinä tilanteessa. Äitini täydellinen vajoaminen on hiuksenkarvan varassa. En tiedä onko olemassa pahempia alkoholisteja ja voiko näitä verrata. Laiminlyöntiä se on joka suuntaan muodossa tai toisessa.
Itse olen korvannut vanhemmat isovanhemmilla aika ajoin
Kysyit omasta juomisestani nykyään... Onhan se vähentynyt radikaalisti muutaman vuoden takaisesta, mutten ole kuitenkaan absolutistiksi ryhtynyt kun en sille tunne tarvetta. Kyllähän se äiti tietysti aina mieleen tulee ja pelko siitä että näinköhän tässä itselle käy samoin kun nyt juon tämän puolikkaan viinipullon kavereiden seuraksi. Voi siis mennä viikkoja etten juo lainkaan, ja kirkkaita ja likööreitä en juo oikeastaan ollenkaan, mitä nyt joskus baarissa drinkin seassa, mutta kotona tuliaispullot ehtivät vanheta ennen kun saadaan ne juotua. Onneksi miehenikään ei juo yhtään sen useammin kuin minäkään, tosin kaverit (ei tietysti kaikki)pitävät meitä suunnilleen kaheleina, kun ei joka viikonloppu oteta hörppyä juhlapullo 013:sta, tai edes saunajuomia ei välttämättä juoda.
Tässäkin on yksi syy miksen halua äitini tietävän missä asumme, kun meillä on niin paljon kertynyt juomia baarikaappiin (tykkäämme että on vaihtoehtoja mistä vieraille voi tarjota), kun hän joisi tai varastaisi ne vanhaan malliin kuitenkin, kun selkäni kääntäisin.
Veljeni osti vanhempieni erottua heidän entisen yhteisen talonsa, ja nyt äitini ravaa siellä joka päivä, ja yritti mennä juoppokavereidensa kanssa sisäänkin heti kohta muuttonsa jälkeen, muttei löytänyt onneksi enää uutta vara-avaimen paikkaa ja lukotkin oli sarjoitettu hänen varaltaan uudestaan.
En halua että meillä uudet naapurit tulevat sanomaan että joku puli yritti mennä sisän kun olen ollut koulussa tms.
Voisko joku kertoa mitä siellä al-anonissa oikeesti tehään, riippuu kai vähän paikkakunnasta.. ja et kuin paljon siel on sit porukkaa? Oikeesti pelottaa mennä sellaseen mis istutaan jossain ringissä ja kerrotaan kuin surkeeta kelläkin on. En pelkää muuten ihimisten kanssa olla tai esiintyä, mutta tollanen vaan tuntuu ylivoimaselta. En ole edes miehelleni kertonut että sellaista harkitsen, hän varmaan pitäisi minua jotenkin heikkona, kun ei veljenikään käy missään. Äitin sisko on lääkäri, ja hän kyllä kehoitti menemään keskustelemaan jollekin, hänkin on käynyt ja jutellut työkavereilleen, mutta silti tuntuu etten vaan jotenkin voi. Minkähänlainen se nettikeskustelujuttu sit oikeen on? Vois tuntua helpommalle, kun tännekin jo uskallan kirjottaa kun oon ensin vuoden vaan lueskellu näitä muiden juttuja...