Tuskaa.

Mä katon tyhjää seinää. Mä en pysty tuntemaan mitään. Mä vaan uskottelen itselleni, ettei se edes koskaan tapahtunut. Paha olla, tai miten nyt voi sen tuntea. Pelkkä nipistys auttaa, se tuo fyysistä tuskaa, vie pois sen henkisen tuskan.

Mä en voi syödä, kaikki tulee ulos. Ei pysty nukkuun, se sama kuva koko ajan mun pään sisällä, herään joka kymmenes minuutti kamaliin painajaisiin, jossa se tapahtuu aina uudestaan ja uudestaan.
Mä en tiedä, mitä mä nään, kun mä katson peiliin aamusin. Tyhjät silmät, joissa ennen oli niin paljon eloa. Nyt ne vaan toljottaa mua takasin. En haluu meikata, en laittaa hiuksia hyvin. Sen takia sen kaikki tapahtu, mä olin liian meikattu.

Tuntuu, et mä en tiedä et mitä mä edes teen. Olo on Klu hakatulla, rikkipiestyllä. Mielummin mä kärsisin mustelmista, kun tästä. Tää sattuu liikaa. Mä tappaisin itteni, jos sillä olis merkitystä. Miks mikään ois myöhemmin paremmin?
Mä en halua herätä aamusin. Joka aamu on pelkkää tuskaa. Kuuntelen hautamusaa, ja toivosin olevani vaan jossain kaukana. En pysty olee paikoillaan, en hiljaa. Joka kerta, kun mä en puhu, niin se sama kuva tulee koko ajan mun eteen. Se sama kipu ja häpeä. Ei vaan pysty olee enää täällä. Mä haluisin vaan unohtaa, vaipuu koomaan, en mä tiedä.

Joka toinen hetki on painjaista. Ne toiset hetket on naurua ja onnea. Kun mä pystyn hetkeksi uskotteleen ittelleni, ettei mitään koskaan tapahtunut. Ei hiljasuus eikä puhuminen auta. Mä en pysty tähän, tää on liian sekavaa. Teksti vaan tulee, samaa paskaa.
Mä en oo kunnossa, mä en halua edes herätä aamusin, aina kun mä aamusin avaan silmät tuntuu niin tyhjältä ja likaiselta.

Mä oon likainen, suihku ei auta. Päivät ei merkkaa mitään, kai mä oon syntyny hävii ja kuolemaan aikasin. Ei oo mitään syytä enää elää.
Toisaalta, mul on niin tärkeitä ystäviä. Nekään ei vaan osaa auttaa. Kun mä oon omassa maailmassa, pienen kuoren sisällä. Ei mikään siellä tunnu miltään. Olo on vaan helpottunut, kun ei tarvi puhua eikä kuunnella. Siellä on vaa mustaa ja harmaata savua. Olo on kun ei painais mitään, ei tunne mitään eikä kuule. Hiljasta tyhjyyttä, se tuntuu parhaalta. Sitten joudun palaa todellisuuteen, missä mulle on tehty pahaa.

Mä en pysty erottaa päiviä toisistaan, mä huomaan, että kuukaudet ei merkkaa mitään. Joulukuu, ei sano mitään.
Koulussa on tuskaa, ne kaikki hymyilevät kasvot, kavereiden säälivät katseet. Tuntuu, kun mut ois leimattu. Mä en haluu sääliä, kun tietäsin, että miten mä voisin olla rauhassa, poissa täältä.

Mun aarrearkku on täynnä pelkkää paskaa. Ei kultaa, eikä ainakaan onnea. Vaikka oisin sitä ettinyt, niin mitä mä löysin? Pelkkää tyhjää ja onnetonta.
Miten mä voisin lähteä lenkille, kun pelkkä käden liikuttaminen vaatii liikaa voimia? Ja jokainen ruumiin liike muistuttaa mua siitä. Ei mikään auta, pelkkä ajatus siitä oksettaa. Mä en halua olla mun omassa kropassa. Mulla on kakskymmentä tuntia vuorokaudessa muistutus siitä, mitä mulle tehtiin. Se oksettaa, sattuu.

Viina ehkä vois auttaa, mutta paha olo velloo sisällä pelkästä ajatuksesta. Se oli yks syy tapahtumaan, joka pilas mun koko loppuelämän.
Mä toivon, että mun sydän vaan lopettas lyömisen. Olis niin helppoa vaan lähteä täältä, eikä tarvis sääliä kuunnella eikä muutakaan.

Mä varmaan säälitän ihmisiä. Mun päässä vaan soi, se sama itku mitä mä itkin. Mä en pysty itkemään enää, liian vaikeeta.
Miten mä voisin nauttii elämästä, kun mun elämä on pilattu?


Voi arvostella.