JOKAINEN EKSYNYT LÖYSI ISÄN LUO
paitsi minä, joka en uskonut syntejäni anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä
Jo aamulla, Suviseurojen tilausbussiin noustessani, minulla oli ikävä olo. Elämän kaikki ahdistukset painoivat, ja tunsin kipeästi oman syyllisyyteni niihin.
- Etsi nopeasti paikkasi, ettet jää kokonaan ilman, äiti sanoi lapselleen täyttyvässä bussissa. Se kuulosti uhkaukselta.
Kyselin itseltäni, olenko minä jäämässä ilman taivaspaikkaa, riittääkö armoa minullekkin.
Bussi vei vajaassa tunnissa Nummelan lentokentälle, joka oli muuttunut kymmenien tuhansien vanhoillislestadiolaisten juhlakentäksi.
Seurapuhuja julisti teltasta syntejä anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä ja vielä Jeesuksen nimessä ja veressä.
Ahdistuksessani kysyin nuorelta vanhoillislestadiolaiselta papilta mitä parannus tarkoittaa.
Kuinka halusinkaan sen oppia, miten kuuntelinkaan tarkasti.
Pappi kertoi, että Jumala antaa herätyksen armon ja ihminen tulee synnintuntoon pahoista teoistaan tai ajatuksistaan. Synnintunto, sen jo tunsin, mutta mitä sitten.
Kun herätetty ihminen kuulee evankeliumin saarnan uskomassa olevalta ihmiseltä, hänelle julistetaan synnit anteeksi usein käyttäen sanoja "Jeesuksen nimessä ja veressä."
Sitä seuraa synnistä luopuminen eli parannuksen teko. On luovuttava huoruudesta, varastamisesta tai mistä tahansa kyseessä olevasta synnistä, sillä ilman parannusta ei voi olla uskomassa. Synneistä on tehtävä parannusta koko elämä, sillä tulevien syntien varalle sitä ei voi tehdä, pappi selitti kärsivällisesti.
Huikaisevan hetken ymmärsin kuinka vapauttava kokemus sen täytyy olla, kun synnit julistetaan anteeksi. Silti, syvässä synnintunnossanikaan, en rohjennut pyytää sitä papilta.
Pappi sanoi, että toki on hirvittävä ajatus, ettei Afrikan maista ehkä löydy yhtäkään oikeasti uskomassa olevaa kristittyä.
Ja tämä siksi, etteivät vanhoillislestadiolaiset ole julistaneet siellä evankeliumia ja syntien anteeksi antoa. Ja se, etteivät he ole niin tehneet, johtuu siitä, että liikkeestä katsottuna yhteistyö kirkon lähetystyöntekijöiden kanssa olisi mahdotonta. Koska lähetystyöntekijät eivät ole uskomassa. Tässä vaiheessa keskustelua minua alkoi huimata, unohdin oman synnintuntoni ja huomasin kiihtyväni.
Kuinka kukaan, varsinkaan kristitty, voi näin kylmäpäisesti omistaa oikean uskon itselleen.
Entistä ahdistuneempana kuljin keskellä seuraväkeä. Niin surullista, että heidän näkökulmastaan en ollut uskomassa, vaan olin eksynyt lapsen uskostani, koska en ole tehnyt parannusta vanhoillislestadiolaisen mallin mukaan.
Mutta sitten näin kyltin "Eksyneitten lasten hoivapaikka." Se oli minua varten, kuljin eksyneitten lasten teltalle ja istuuduin juttelemaan hoivatätien kanssa.
Sain kuulla, että perjantaina melkein sata lasta oli eksynyt ja tuotu teltalle. Samoin lauantaina. Ja että jokaisen kadonneen lapsen oli isä tai äiti löytänyt eksyneiden teltalta.
Seurasin, kuinka hoivatäti otti lapsen syliin, tyynnytti, antoi vettä, pyyhki hikiset kasvot ja luki satukirjaa. Lapsi rauhoittui ja herkesi itkemään helpotuksesta, kun äiti tai isä tuli hakemaan. Jokainen eksynyt lapsi päätyi isän syliin. Se oli niin lohduttavaa, että myös minua alkoi itkettää.
Intouduin selittämään lempeille hoivatädeille, kuinka minusta on niin mieletöntä, että vanhoillislestadiolaisina he ymmärtävät olevansa maailmassa ainoita oikeasti uskomassa olevia. Ja että emmekö me lopulta ole kaikki saman Kristuksen seuraajia.
Tädit kuuntelivat kohteliaasti puhettani, mutta vastasivat tiukasti, ettei uskomassa olemista voi ymmärtääkkään ellei ole kokenut parannuksen armoa.
- Onhan niitä kaikenlaisia heränneitä ja jehovia, jotka ovat varmasti vilpittömiä, mutta eivät ole uskomassa, yksi tädeistä sanoi.
Niinpä olin ainoa eksyneiden teltalta lähtenyt, joka ei päässyt syliin.
Nousin bussiin, sinne kantautui vielä virren veisuu. Vasta moottoritiellä tohdin rukoilla "Herra Jeesus, armahda minua syntistä."
Minä uskon, että sama Herra armahtaa minua ja armahtaa vanhoillislestadiolaista. Eikä sillä lopultakaan ole mitään merkitystä, mitä he ajattelevat minun uskomassa olemisesta. Kun vain Jumala kuulee avunpyyntöni.
Kirkko- ja Kaupunki 6.7.1988
paitsi minä, joka en uskonut syntejäni anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä
Jo aamulla, Suviseurojen tilausbussiin noustessani, minulla oli ikävä olo. Elämän kaikki ahdistukset painoivat, ja tunsin kipeästi oman syyllisyyteni niihin.
- Etsi nopeasti paikkasi, ettet jää kokonaan ilman, äiti sanoi lapselleen täyttyvässä bussissa. Se kuulosti uhkaukselta.
Kyselin itseltäni, olenko minä jäämässä ilman taivaspaikkaa, riittääkö armoa minullekkin.
Bussi vei vajaassa tunnissa Nummelan lentokentälle, joka oli muuttunut kymmenien tuhansien vanhoillislestadiolaisten juhlakentäksi.
Seurapuhuja julisti teltasta syntejä anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä ja vielä Jeesuksen nimessä ja veressä.
Ahdistuksessani kysyin nuorelta vanhoillislestadiolaiselta papilta mitä parannus tarkoittaa.
Kuinka halusinkaan sen oppia, miten kuuntelinkaan tarkasti.
Pappi kertoi, että Jumala antaa herätyksen armon ja ihminen tulee synnintuntoon pahoista teoistaan tai ajatuksistaan. Synnintunto, sen jo tunsin, mutta mitä sitten.
Kun herätetty ihminen kuulee evankeliumin saarnan uskomassa olevalta ihmiseltä, hänelle julistetaan synnit anteeksi usein käyttäen sanoja "Jeesuksen nimessä ja veressä."
Sitä seuraa synnistä luopuminen eli parannuksen teko. On luovuttava huoruudesta, varastamisesta tai mistä tahansa kyseessä olevasta synnistä, sillä ilman parannusta ei voi olla uskomassa. Synneistä on tehtävä parannusta koko elämä, sillä tulevien syntien varalle sitä ei voi tehdä, pappi selitti kärsivällisesti.
Huikaisevan hetken ymmärsin kuinka vapauttava kokemus sen täytyy olla, kun synnit julistetaan anteeksi. Silti, syvässä synnintunnossanikaan, en rohjennut pyytää sitä papilta.
Pappi sanoi, että toki on hirvittävä ajatus, ettei Afrikan maista ehkä löydy yhtäkään oikeasti uskomassa olevaa kristittyä.
Ja tämä siksi, etteivät vanhoillislestadiolaiset ole julistaneet siellä evankeliumia ja syntien anteeksi antoa. Ja se, etteivät he ole niin tehneet, johtuu siitä, että liikkeestä katsottuna yhteistyö kirkon lähetystyöntekijöiden kanssa olisi mahdotonta. Koska lähetystyöntekijät eivät ole uskomassa. Tässä vaiheessa keskustelua minua alkoi huimata, unohdin oman synnintuntoni ja huomasin kiihtyväni.
Kuinka kukaan, varsinkaan kristitty, voi näin kylmäpäisesti omistaa oikean uskon itselleen.
Entistä ahdistuneempana kuljin keskellä seuraväkeä. Niin surullista, että heidän näkökulmastaan en ollut uskomassa, vaan olin eksynyt lapsen uskostani, koska en ole tehnyt parannusta vanhoillislestadiolaisen mallin mukaan.
Mutta sitten näin kyltin "Eksyneitten lasten hoivapaikka." Se oli minua varten, kuljin eksyneitten lasten teltalle ja istuuduin juttelemaan hoivatätien kanssa.
Sain kuulla, että perjantaina melkein sata lasta oli eksynyt ja tuotu teltalle. Samoin lauantaina. Ja että jokaisen kadonneen lapsen oli isä tai äiti löytänyt eksyneiden teltalta.
Seurasin, kuinka hoivatäti otti lapsen syliin, tyynnytti, antoi vettä, pyyhki hikiset kasvot ja luki satukirjaa. Lapsi rauhoittui ja herkesi itkemään helpotuksesta, kun äiti tai isä tuli hakemaan. Jokainen eksynyt lapsi päätyi isän syliin. Se oli niin lohduttavaa, että myös minua alkoi itkettää.
Intouduin selittämään lempeille hoivatädeille, kuinka minusta on niin mieletöntä, että vanhoillislestadiolaisina he ymmärtävät olevansa maailmassa ainoita oikeasti uskomassa olevia. Ja että emmekö me lopulta ole kaikki saman Kristuksen seuraajia.
Tädit kuuntelivat kohteliaasti puhettani, mutta vastasivat tiukasti, ettei uskomassa olemista voi ymmärtääkkään ellei ole kokenut parannuksen armoa.
- Onhan niitä kaikenlaisia heränneitä ja jehovia, jotka ovat varmasti vilpittömiä, mutta eivät ole uskomassa, yksi tädeistä sanoi.
Niinpä olin ainoa eksyneiden teltalta lähtenyt, joka ei päässyt syliin.
Nousin bussiin, sinne kantautui vielä virren veisuu. Vasta moottoritiellä tohdin rukoilla "Herra Jeesus, armahda minua syntistä."
Minä uskon, että sama Herra armahtaa minua ja armahtaa vanhoillislestadiolaista. Eikä sillä lopultakaan ole mitään merkitystä, mitä he ajattelevat minun uskomassa olemisesta. Kun vain Jumala kuulee avunpyyntöni.
Kirkko- ja Kaupunki 6.7.1988
Vastaukset 4
Vanhimmat
näyttää olevan sellainen lahko, joka kieltää toisilta pääsyn, mutta he itse eivät sisään mene; sillä jokainen joka uskoo Herraan Jeesukseen Kristukseen Jumalan Poikaan ja tekee parannuksen luopumalla pahoista teistään, pelastuu ja elää ikuisesti, Amen. ei mikään maallinen nimi tai seura, eikä ihminen voi pelastaa, vaan ainoastaan Herran Jeesuksen Kristuksen sovitustyöhön ja häneen uskominen; koska jos uskoo häneen, jonka Isä lähetti, niin uskoo myös Isään; koska jokainen, joka tuntee Pojan, tuntee Isän; jokainen joka ottaa vastaan Pojan, ottaa vastaan Isän.
siunausta
>> ei mikään maallinen nimi tai seura, eikä ihminen voi pelastaa
"Niinpä olin ainoa eksyneiden teltalta lähtenyt, joka ei päässyt syliin.
Nousin bussiin, sinne kantautui vielä virren veisuu. Vasta moottoritiellä tohdin rukoilla "Herra Jeesus, armahda minua syntistä."
Lainasin vain tämän osion kirjoituksestasi! Asioita jonkiverran seuranneena kysynkin, otitko bussissa huikat krapulaasi kossupullostasi? Kirjoituksestasi päätellen olit teltalla aikamoisessa kännissä? Joko lasku- tai nousuhumalassa?
Voiko "kännissä" tehdä parannuksen?