Miten mä nyt tän alotan?
Nyt ikää 23 ja töistä oltu poissa kohta 5kk.
Mulla todettiin masennus ensimmäisen kerran kun olin 14.vuotias ja siitä alko hoito kierre..Tarapiaa, lääkkeitä ja osastolle itsari yrityksen jälkeen.
Paranin kun olin tossa 18, vuotta, tai luulin parantuneeni..
Sain ensimmäisen oman asuntoni ja muutin omilleni.
Pääsin kouluun ja sit muutin toiselle paikkakunnalle, kaikki meni hyvin. Sain duunin ja kämpän. Ja työ on semmosta josta todella pidän.
Oireet palaskin vuoden-04 keväällä.. Taas lääkkeet ja terapiaa, no lopetin sen kun tuntu etten tarvii sitä Olin tavannu aivan ihanan miehen ja suhde meni todella vauhdil eteenpäin ja puolen vuoden pääst muutettiin jo yhteen.
Ja nyt toukokuus: PAM! Ihan kun olis saanu nyrkist naamaan, sain paniikkikohtauksen töis ja sairaslomalle joka siis jatkuu.. Lääkitys tuntu alkuun auttavan, mut nyt oon ihan paskana.. Sairaalan päivystykseski tuli käytyä, kun otin pillereitä liikaa. Oma lekuri terveysasemal antaa vaan lisää saikkua.. Parjantaina sitten koko homma räjähti käsiin. Puukko käteen, käsi auki ja pillerit naamaan.
En ole ylpee siitä mitä tein, mut loppu vaan voimat kesken.
Mies tuli kotiin ja soitti ambulanssin, mä en olis halunnu. Sano jättävänsä..
Mä vietin yön sairaalan käytäväl ja itkin. Aamulla kotiin, mis oltiin kuitenki vastassa. Onneksi!
Pelkään et mut jätetään, kun ei jakseta.
Ei rakkaus riitä kai kaikkeen. Tosi hyvin se on jaksanu ja paijannu mua. Nyt ton jälkeen mä sain vasta lähetteen eteenpäin vaik olin sitä jo omalta lääkäriltä pyytäny kaksi kertaa, Auroorassa käynti vasta autto. Ja nyt tuntuu, et ehkä se elämä taas alkaa hymyilee.
Mul on ystäviä jotka välittää ja kaikki päällisin hyvin, mut miksi mikään ei tunnu miltään? Äiti ajo 300km kattoo mua launtaina ja vaan siksi, et pyysin. Kaikki välittää ja mä vaan heilun ja käyttäydyn kun joku pikku pentu..
Mä tunnen itteni tosi arvottomaksi ja et oon vaan kaikkien vaivaksi.
Mut kyl mä taas nousen, ainahan mä
Nyt ikää 23 ja töistä oltu poissa kohta 5kk.
Mulla todettiin masennus ensimmäisen kerran kun olin 14.vuotias ja siitä alko hoito kierre..Tarapiaa, lääkkeitä ja osastolle itsari yrityksen jälkeen.
Paranin kun olin tossa 18, vuotta, tai luulin parantuneeni..
Sain ensimmäisen oman asuntoni ja muutin omilleni.
Pääsin kouluun ja sit muutin toiselle paikkakunnalle, kaikki meni hyvin. Sain duunin ja kämpän. Ja työ on semmosta josta todella pidän.
Oireet palaskin vuoden-04 keväällä.. Taas lääkkeet ja terapiaa, no lopetin sen kun tuntu etten tarvii sitä Olin tavannu aivan ihanan miehen ja suhde meni todella vauhdil eteenpäin ja puolen vuoden pääst muutettiin jo yhteen.
Ja nyt toukokuus: PAM! Ihan kun olis saanu nyrkist naamaan, sain paniikkikohtauksen töis ja sairaslomalle joka siis jatkuu.. Lääkitys tuntu alkuun auttavan, mut nyt oon ihan paskana.. Sairaalan päivystykseski tuli käytyä, kun otin pillereitä liikaa. Oma lekuri terveysasemal antaa vaan lisää saikkua.. Parjantaina sitten koko homma räjähti käsiin. Puukko käteen, käsi auki ja pillerit naamaan.
En ole ylpee siitä mitä tein, mut loppu vaan voimat kesken.
Mies tuli kotiin ja soitti ambulanssin, mä en olis halunnu. Sano jättävänsä..
Mä vietin yön sairaalan käytäväl ja itkin. Aamulla kotiin, mis oltiin kuitenki vastassa. Onneksi!
Pelkään et mut jätetään, kun ei jakseta.
Ei rakkaus riitä kai kaikkeen. Tosi hyvin se on jaksanu ja paijannu mua. Nyt ton jälkeen mä sain vasta lähetteen eteenpäin vaik olin sitä jo omalta lääkäriltä pyytäny kaksi kertaa, Auroorassa käynti vasta autto. Ja nyt tuntuu, et ehkä se elämä taas alkaa hymyilee.
Mul on ystäviä jotka välittää ja kaikki päällisin hyvin, mut miksi mikään ei tunnu miltään? Äiti ajo 300km kattoo mua launtaina ja vaan siksi, et pyysin. Kaikki välittää ja mä vaan heilun ja käyttäydyn kun joku pikku pentu..
Mä tunnen itteni tosi arvottomaksi ja et oon vaan kaikkien vaivaksi.
Mut kyl mä taas nousen, ainahan mä
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hei! Jaksaisitko ja haluaisitko kertoa, mistä oletetaan masennuksesi alkaneen/aiheutuneen noinkin nuorena kun 14-vuotiaana. Olettaisi että aivan lapsuusiän tapahtumat (tai siis miten sinä itse ne tunnet), olisivat kaiken taustalla.
Lähiomaisellani on toisella masennusta ja toisella ahdistuneisuutta juuri 20 ikäisenä, minkä vuoksi tilanteesi tuntuu jotenkin tutulta. Itsemurhayrityksiä ei onneksi ole ollut.