keskenmeno

tuli km viikolla 9 2. Viikkoa aikasemmin alkoi tulla ruskeaa tuhrua, joka sitten muuttuui hiljallen vereksi ja kivut oli tuntuvat. Sitten aikansa ku verta tuli niin tuli itsestään myös sikiö vessanpönttöön ja mä itkin...ja itkin...ku jotenkin sitä halusi uskoa ja toivoa, et kyllä se pieni siellä pysyy, et kyllä tämä varmaan tästä, mutta ei siis munkaan kohdalla onnistunut. Km:n kokeneita on paljon, vaikka sinä hetkenä ja aina välillä tuntuukin siltä, et miksi just mun pitää tää kokea?! Miksi se verentulo ei mun kohalla voinut olla vaa normaalia, kun joillakinhan se on...

Nyt siitä on n.kk aikaa ja olen jo sillai toipunut, että olen yrittänyt etsiä muuta ajateltavaa ja mennyt eteenpäin "elämä jatkuu"- asenteella. Kuitenkin välillä tulee ajatelleeksi, että jos olisin yhä raskaana, niin olisin näin ja näin monella viikolla ja harmittaahan se ihan älyttömästi, et meni kesken! Mut ei tätä elämää jaksa, jos suu mutrussa vääntää menemään. Tottakai mulla on huonompia päiviä, kun kaikki tympii(siis ihan yleisesti vaan tai riita päällä kumppanin kaa tms.) ja sitten rupeaa miettiin lapsettomuuttaankin sen kaiken päälle vielä... Ei se ole helppoa kohdata joka päivä raskaana olevia naisia/äitejä lapsineen, mutta on yritettävä olla positiivisin mielin ja onnellinen heidän puolestaan, sillä uskon, että kyllä se vielä omallakin kohdalla onnistuu joku päivä, pakkohan sen on! Positiivisuus palkitaan. Toisilla se vain onnistuu vähemmillä vastoinkäymisillä tai sitten hekin ovat sen kokeneet, mistä sen tietää. Mutta itse kun koko ajan kärsii tilanteestaan, niin sitä ajattelee, että ei kellään lapsen saaneella ole ollut vaikeuksia saada lasta. Tai ei osaa ajatella semmoista, kun itsellä on niin paha olla, vaikka ei sitä näyttäisikään. Mutta vaikka yritän olla positiivisin mielin, niin väistämättä tulee ajateltua, että voi kunpa olisi jo se oma vauva, jota hoitaa. Toisten vauvajutuista ei oikein jaksais innostua(pakko kuitenkin olla ystävällinen, mutta aito into puuttuu ja toivoisi, että asiat heillä ei pyörisi niin paljon sen vauvansa ympärillä, vaan että olis muitakin puheenaiheita)

Kuukautisia odotan alkaviksi ja pelkään, et jos ne ei alakaan vielä pitkiin aikoihin...mulla on pco ja kuinkahan sekaisin raskaus mahtoi hormonit laittaa?! Ei tässä auta kun kestää ja toivoa, että kaikki järjestyy. Vaikeaa se on, tiedän. Tällaista näyttelemistä päivästä toiseen, mut kuten sanottua, kohtalotovereita on paljon. Ei tosiaan olla ainoita ja tästä selvitään. Ajattele vaikka niin, että tällaisella kokemuksella oli tarkotuksensa; voit ainakin ymmärtää saman kokeneita ja kun on kokenut kovia, niin myöhemmin helpottaa/se vahvistaa sua ihmisenä. Et lannistu vähästä ja saat sisua. Nyt sitä ei vielä huomaa, mutta uskon, että myöhemmässä elämänvaiheessa kylläkin. Tässä oli minun ajatuksiani. Toivottavasti ymmärsit tästä jotain ja sait edes vähän helpotusta oloosi. Auringonpaistetta päivääsi!

Kyllä sinä selviät! minulle kävi kaksi vuotta sitten samalla lailla. Tulin raskaaksi ja ensin en olisi halunnut pitää lasta, kun on jo kolme ennestään ja yksinhuoltaja olen. Totuin ajatukseen että saan lapsen ja kävin neuvolassa jossa todettiin että sikiö on kasvanut ja vastaa raskausviikkoja. Kunnes sitten lääkärineuvolassa sanottiin viikolla 11 2, että sydänääniä ei löydy.. Lääkäri epäili alkuraskauden keskenmenoa joka ei ole lähtenyt vuotamaan.. Sit parin päivän päästä aloin vuotamaan ja menin sairaalaan kanssa. Seuraavana aamuna suorittivat kaavinnan ja sikiö tuli itse edellisyönä. Olihan alku hankalaa, mutta nyt on jo huomattavasti paremmin ja todella suunnittelen uutta raskautta. Tässä on jo toinenkin keskenmeno ollut välissä. Mutta yritä ajatella näin.. Se sinunkin keskenmeno oli lähtöisin korkeimman kädestä. Jatkoja sinulle ja yritä uudelleen!!