Mun tekee todella mieli viillellä itseäni, näkeä vereni valuvan. Päässä pyörii kokoajan miten ottaisin puukon ja viiltäisin syvän pitkän viillon ranteeseeni, ja verta tulisi lammikoittain.En vaan haluaisi taas aloittaa sitä. Mulla on jo arpia jotka ei lähde ikinä pois, viimeksi oon viiltänyt itseäni pari vuotta sitten, ja olin kuivilla siitä mutta nyt se halu on tullut takaisin. Mun pitää todella taistella sitä vastaan.Eilen illalla otin esiin sellaisen millä ajellaan ihokarvoja, leikkasin siitä sen terän irti, ja melkein viilsin..sitten vain vähän nirhaisin jalkaani niin että verta tuli hieman, ja lopetin. Itkin tunnin.Mun on paha olla. Olin eilen psykologin luona ja olen menossa huomennakin terapiaan. Mulla on vahva säännöllinen lääkitys, ja vielä tarvittaessa diapamia, mutta silti tuntuu ettei mikään auta.Ajattelen sitä ihanaa kipua kun painaa terän käteensä , ja sitä kuinka verta tulee, ja tahdon vain nähdä vereni valuvan..Mun on ahdistavaa koko ajan ja nytkin itkettää mutta en itke."Kuoreni" estää itkemästä yleisillä paikoilla, olen siis hyvin yksin asioitteni kanssa koska mun on vaikea puhua asioistani ja pyytää apua, eikä kukaan huomaa miten paha mun on olla.Mitä mä teen..? En kohta enää jaksa taistella vaan viillän itseäni ja pahasti. Kun joku tajuaisi miten vaikeaa tää on. En jaksa enää..
auttakaa mua...
verinen enkeli
2325
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Been there, done that.
En tiedä miten sua neuvoa ja auttaa mutta itse olen kokenut saman. Se alkoi pienellä viiltelyllä kun olin n. 19-vuotias. Oli niin paha olla henkisesti, ettei sitä tuskaa pysty sanoinkuvaamaan. Jotenkin helpotti nähdä se veri, se ikäänkuin puhdisti sitä likaa ja tuskaa sisältäni, niin kuvittelin. Mutta arvet jäi mullekin ja kylläpä nyt kaduttaa näin vanhempana ( 27 v).
Koita nyt vaan puhua kaikesta mikä tuntuu pahalta tämän terapeuttisi kanssa. Yritä jotenkin edes järkeillä, ettet tuolla viiltelyllä oikeasti voita mitään, päinvastoin. Ymmärrän silti sua itse saman kokeneena. Minä olen sulle elävä esimerkki siitä, että vaikka kuinka pahasti asiat olisi, siitä voi selvitä. Yritin itsariakin, mutta tässä sitä vaan ollaan, suht onnellisena tätä nykyä.
Voimia sulle, toivoa on aina, muista se.
olen nyt 29v. jätkä ja käynyt psykologilla 13v. mulla on ollu ahistusta kaikki vuodet ja jonkin verran harrastin alussa viiltelyä, mut pelasti se et olin "raukka", eli pelkäsin kipua. haluasin nähdä sen kivun mikä sisällä oli, mulla se meni siihen et aloin syömään lääkkeitä väärin.
nytkin olen niin ahdistunut että haluaisin itkeä, paremminkin tuhota koko kämpän ja ottaa joitain nappeja. mulla on kumminkin joku tunne että sinnittele. huomen aamulla lähen käymään kaverin kaa psypolilla ja aattelin samalla kertoo omista ongelmista. oma psykologi on lomalla. mun sairaus on kaksisuuntanen ja tää on helvettiä kun mieli on muuttunu tänään ääripäästä toiseen jo 3 kertaa. tuntuu etten jaksa, en halua syödä ylimääräisiä lääkkeitä vaikka ne auttais. olenko masokisti, en tiedä? tiedän vaan et mun pitäis saaha puhuttua ja paljon. suhteessani on ongelmia ja ens viikolla mennään juttelee "pariterapiaan" kirkolle. ei oo mitään muuta mahollisuutta.
niin, mitähän mä haluun sanoo.... mua on kasvattanu se et oon ollu 11kertaa sairaala hoidossa. se on kova päätös mennä, mutta olin sinun tilanteessa aikanaan ja jos en ois sinne menny niin en ois hengissä. tää on taistelua ja tuntuu tällä hetkellä et ei oo järkee ees yrittää, mut jostain se kipinä tulee. sinäkin haluat varmaan huutaa et sulla on paha olo, näytät sen ympäristölle viiltelyllä, välittääkö kukaan? ne on jäljet jotka näkyy, hymyn taakse voi kätkeytyä, haavojen ei. tiedetäänkö sun ongelmasta kotona,,,en muista ikääsi,,,? miten jos ottaisit paperin ja kynän, kirjoitat runoja. ne ei todellakaan tartte olla kirjaopillisesti oikein. mun runot oli alussa sitä miten haluaisin kuolla ja miten inhoon kaikkee ja itteeni: sääliä ja verta. mutta se auttaa. nyt edelleen kirjoitan runoja ja nyt ne on rakentavia ja pohtivia. mut on pelastanu tää idea tuottaa omaa tuskaa paperille ei fyysisellä tavalla itteensä. tai taide, rupee piirtelee, maalaa. mut muista se et annat tulla sellasen tuotoksen ulos kuin tulee, oli se kuinka verinen runo tahansa. ja se on tärkeää et viet sen mukana terapiaan ja luet sen. hoitajasi varmaan "ymmärtää" kirjallisesti paremmin sen et sulla on paha olo. sä voit kertoo siinä mitkä asiat tuottaa tuskaa... haavat on mahtava keino näyttää toteen paha olo, mut sua auttaa rakentamaan parempi elämä pikkuhiljaa se et purat aina kun haluat ja pystyt itteäsi paperille.
kerro joskus mitä kuuluu,,, yritän muistaa käyvvä kattoo.
tää maailma on tarkoitettu koville, heikot ihmiset kärsii siitä mielivallasta mitä kovat rakentaa.... mun ongelma on totaalinen erilaisuus kaikessa elämänkatsomuksessa, en voi hylätä sitä ja sen kanssa eläminenkin on vaikeaa, eli olen pulassa... pitäis kovettaa ittensä ja olla vaan!