Löytyykö muita miehiä joilla on vaikea pitää vaimon lapsista. Minä tunnen inhoa vaimon lapsia kohtaan. Vaimon kanssa menee hyvin, paitsi silloin kun tulee puhetta hänen lapsistaan. Onko tälle tunteelle mitään tehtävissä.
uusperhe
ongelmaisä
2121133
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Mielipiteet ovat kuin lapset. Eniten pitää omistaan.
Seurustelin naapurini kanssa kolme vuotta. Ei ollut järkeä muuttaa yhteen, sillä kun kummallakin oli kaksi lasta, olisi kahden aikuisen ja neljän lapsen kokoinen asunto maksanut niin paljon, että siihen ei ollut varaa, - eikä tahtoakaan eipä silti.
Hän ei missään vaiheessa ihmeemmin pitänyt kuopuksestani, ja en koko aikana erityisemmin tykännyt hänen lapsistaan, sillä he olivat kovin erilaisia kuin omani, piloille hemmoteltuja.
Ei siitä tule mitään, jos yritetään pelata samaa peliä kaksilla korteilla ja eri säännöillä.
Tuhoon tuomittu yritys, ja niin seurustelu päättyi aikanaan. Kahta viikkoa myöhemmin hänellä oli uusi mies, joka muutti saman tien hänen luokseen. Siinähän sitten asuimme vajaan vuoden verran samassa rapussa. Tänä aikana juttelin hänen esikoisensa kanssa usein rapussa ja pihalla, ja aloin pitää hänestä, mutta eipä sillä enää ollut merkitystä.
Paha on tilanne, jos toisen lapsien kanssa ei tule juttuun. Nyt olen kimpassa lapsettoman naisen kanssa, joka tulee tosi hyvin juttuun lasteni kanssa, mutta tahtoisi omia. Hmm... Dilemma, sillä en usko tahtovani jakautua enää, ainakaan jos ei olla vakaalla pohjalla...
Naiset. Ilman ei voi olla. Yhdessä on vaikea olla.
Eiköhän se sitä ole? Uros ei voi hyväksyä laumaansa vieraan uroksen pentuja, vaan eläinmaailmassa jopa tuhoaa ne.
;)
En menisi ihan "biologiseen totuuteen"väittään,mulla on ihan toisenlainen kokemus asiasta.Mun puolisoni oli jopa synnytyksessä mukana,vaikka lapsi ei ole hänen(alettiin seurusteleen raskausaikana)ja on rakastanut lasta alusta asti,tällä hetkellä adoptioprosessi meneillään.Asiaan voi vaikuttaa tietysti sekin,ettei lapsen bioisä ole kuvioissa ollut koko aikana(tietää kyllä lapsesta),eikä mieheni pysty omia lapsia saamaan terveydellisistä syistä.Mutta että on niitä miehiä jotka kykenevät rakastamaan toistenkin miesten lapsia,kuten on myös niitä joiden on helppo olla rakastamatta omaansa.
Asiantunteva isän vastaus keskusteluun.
Ei mulla ollut mitään lapsia vastaan, mutta akka vei nekin mukanaan, yhteinen vain jäi.
Kyllä lapsista täytyy pitää, olivat ne kenen tahansa.
"kyllä lapsista täytyy pitää, olivat ne kenen tahansa"
Siis tämä siitäkin huolimatta, miten he käyttäytyvät? Ottavat vastaan sen mikä irti lähtee, mutta heittävät ihmeläppää takaisin. Katsovat vaan hitaasti, jos yrittää ojentaa / ohjastaa. Tulee vaan kommenttia että "sä et ole mun isi", ja äiti vieressä ei puutu mihinkään mitenkään.
Juu ehkä mussa oli vikaa. Ehkä olisi pitänyt ottaa vähän toinen kurssi heti alusta, mutta aika paha on mennä toisen lapsia kasvattamaan.
Ja hankala tilanne se on lapsellekin, kun jostain tulee uusi aikuinen omine lapsineen ja omine tapoineen.
Parastahan se olisi, jos ydinperheet kestäisivät kasassa... mutta eihän se aina ole mahdollista
Itselläni oli aikoinaan samanlaisia tunteita nykyisen vaimoni poikaa kohtaa. Ehkä kummassakin oli vikaa, minussa ja pojassa. Monet asiat ärsyttivät, varsinkin kun omat lapset tulivat kylään.. Nyt homma toimii hyvin, toisen kun on oppinut kunnolla tuntemaan ja molemmin puolinen kunnioitus toista kohtaan on tullut..
minäkin inhoan mieheni vaimon lapsi... ja vaimoa... pyyhe aina kuiva. Niih.
Älä välitä! Ota banaani..
minäkin inhoan mieheni vaimon lapsia... ja vaimoakin... pyyhe aina kuiva. Niih.
Nyt tulee naisen mielipide! Oiskohan se sitä MUSTASUKKAISUUTTA! Mulla on ainaskin itelläni miehen lasta kohtaan mustasukkaisuutta. Lapsi "omii" miehen niin kokonaisvaltaisesti itselleen ja minä jään sivustakatsojan tai kotiinjääjän rooliin kun iskä ja lapsi viettävät laatuaikaa yhdessä. Tekis mieli välillä huutaa HEI KATTOKAA MÄKIN OON TÄÄLLÄ! HUOMAA MUTKIN!
Oliskohan aika kasvaa aikuiseksi ja ymmärtää, että ne hetket kun lapsi näkee etä-vanhempaansa ovat varmasti harvemmassa kuin se aika mitä sinä ukkoasi näet, ja että se suhteessa pienempi hetki on hyvä hyvittää lapsen ja isän keskinäiselle laatu-ajalle?
Jos et muuten ymmärrä, mieti, jos osat olisivat toisinpäin, sinä näkisit miestä samassa suhteessa kuin lapsi nyt ja lapsi olisi isän kanssa kokoajan niinkuin sinä nyt. Etkö katsoisi olevasi oikeutettu pieneen keskitettyyn"huomioon"joka toinen viikonlppu?
En ymmärrä tollasia keskenkasvusia rutisijoita. Mulla ainaki on itsetunto niin hyvä että kestän ja ymmärrän että silloin kun etän lapsi on hänellä, lapsi on sen ajan pääosissa ja minä saan kyllä omani sitten kuitenkin.
Kiitos hyvästä neuvosta! Tämä on kuitenkin meidän perheen arki ja Eikä mieheni ole "se viikonloppuisä" vaan lapsi asuu meillä! No taisi olla minulla eilen huono päivä, tänään taas näyttää kaikki valoisammalta ja mukavammalta. Ja ettei jäisi kellekään epäselväksi kyllä mäkin tätä lasta valtavasti rakastan eihän tässä muuten olisi! Yhdessäkin välillä puuhaillaan kaikkee kivaa.
Toisen lapsia en pysty rakastamaan...En ole äiti, joten minulle ei ole kolmen vuoden aikana syntynyt tunteita lapsia kohtaan.
Olen ratkaissut ongelmamme niin, että kun lapset tulevat meille joka toinen viikonloppu, he saavat isän täyden huomion.Itse vietän laatuaikaa toisaalla.
Minä astun kuviosta syrjään. En hae isän huomiota,sen saavat lapset, sillä heillä on niin vähän yhteistä aikaa. Tosin pidän kiinni lujasti tapaamisoikeudesta. Lapset tapaavat isäänsä sovittujen aikojen puitteissa, jotta voin olla vapaasti kotona niinä viikonloppuina, kun ei ole lasten vierailu viikonloppu.
Toinen lapsi on toki meillä sovitusti veilä viikollakin.
Olen todella etäinen lasten kanssa. Tämä siitä syystä, että lapset tarvitsisivat paljon ohjausta ja kasvatusta, mutta en aio sitä puolta hoitaa, sillä isä itse ei asiaa huolehdi. Lastenkasvatuksen päävastuu on aina bio-vanhemmalla.
Ei se ole mustasukkaisuutta, vaan puhdasta biologiaa.
Ällöttäisi katsoa miehe ja muiden naisten tuotoksia.
Lapsirakas ole, mutta onneksi biologia antaa ihan täydet valmiudet tähän inhoon, vaikka voinkin tykätä ventovieraaiden lapsista.
Koetas kuule kestää, itse oot lusikkas soppaan pistäny - ettei vaan kuitenkin maistunut liian karvaalta?
asioiden olevan näin, meillä on sun mun ja tulossa meidän lapsi..
mieheni hoitaa lastani ja kasvattaa siinä kuin minäkin, mutta touhaaminen ei luonnistu. lapseni pitää silti paljon hänestä ja odottaa aina hänen tulooan (reissuhommissa). biologista isäänsä ei tapaa, ei halua enää mennä hänen luokseen.
mieheni lapsi taas saa miehen jakamattoman huomion ja touhuja paljon silloin kun on meillä. se sopii minulle oikein hyvin, koska kannatan isäsuhteen säilymistä!
minä pidän mieheni lapsesta paljon, mutta on niin vähän meillä, että en oikein läheistä suhdetta häneen ole luonu vielä.. tosin kertoo minulle paljon asioita, mistä ei isälleen osaa puhua, että luottaa ainakin minuun.
oletan että mieheni pitää minun lapsesta, koska on tätä soppaa ryhtyny omalta osaltaan hämmentämään.
se vaan ei ole helppoa lähestyä toisen lasta. mutta avoimella asenteella se onnistuu, jos tahtoa löytyy!
ajan kanssa meilläkin on tähän tultu, aluksi oli monikin asia hankalaa kaikille, mutta palaakaan en antaisi pois..
Muutin asumaan leski- miehen kanssa jolla teinitytär,itsellä kaksi omaa aikuista lasta. Olen yrittänyt olla tytärpuolelle äitipuolena hyvä, mutta tosi on että en voi rakastaa toisen naisen miehelleni synnyttämää lasta.Teeskentely on raskasta ja odotaan sitä päivää jolloin tyttö muuttaa pois , vielä 3-4 vuotta pitää odottaa.Maksan kyllä näin miehestäni kovan hinnan !
Kuka on koskaan sanonut, että PITÄÄ rakastaa muiden lapsia???? En minäkään rakasta, vaikka yhteistä elämää on jo takana 12 vuotta! Toimeen silti tullaan ja huolta kannetaan, lähes niinkuin yhteisistä. Huoli on kun sairastuu ja kun tulee teinidepressioita, ei se RAKKAUTTA vaadi, vaan yksinkertaista VÄLITTÄMISTÄ!!
Täällä yksi nainen, joka on onneksi tiedostanut ajoissa sen, ettei voi tuntea myötätuntoa kuin omia jälkeläisiään kohtaan.Toivottavasti ei ikinä tarvitsekaan.
Kyllä itse olen omaksunut avokin tytön kasvatusvastuukseni (etenkin kun isästä ei oikein mihinkään ole), saa samat säännöt kuin omanikin. Olisi tietysti iso valhe jos väittäisin molempien olevan yhtä tärkeitä, oma jälkeläiseni on aina etusijalla. Mutta kun karkkeja ja sääntöjä jaetaan, ne ovat samat molemmille meidän perheen arjessa.