Muistan kuinka haaveilin lapsena ajasta jolloin olen parikymppinen..näin itseni nauravana, tyylikkäänä, hyväntuoksuisena kulkemassa kadulla mukavien ihmisten kanssa kohti juhlia, elokuvia, kahviloita. Tuntui olevan itsestäänselvyys, että joku päivä olisin osa "porukkaa", että sellainen vain muodostuisi ympärilleni, ilman sen kummempaa vaivaa.
Nyt olen parikymppinen mutta kaukana siitä mitä haaveilin. Elän avoliitossa menestyvän ja komean miehen kanssa, joka pyörittää bisnestä, jossa liikkuvat isot rahat. Kuitenkin arkemme on tavallista, emme elä loistoelämää. Valinnan olemme tehneet täysin tietoisesti, kateellisia riittää jo nyt. Kuluneen vuoden aikana elämästäni on kadonnut täysin kaksi hyvää kouluaikaista ystävää. Toinen vain käänti selkänsä ja alkoi kaveeraamaan toisen henkilön kanssa yliopistolla ja toinen ystäväni veti oikeuteen jutun, jossa väitti mieheni olevan hänelle velkaa eräästä vanhasta ostoksesta. (Joka on sovittu ajat sitten,kaikki kuitit meidän hyväksemme löytyy)
Kaiken tämän keskellä tipuin rotkoon ja lujaa. Luottamus meni, ihmisiin, kaikkiin. Aloin pelkäämään ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita, en halunnut tutustua keneenkään, sillä pelkäsin että minusta vaan halutaan hyötyä. Mieheni ratkaisi velka-asian antamalla ystävälleni rahat käteen ja mielestäni tämä ystävä huijasi meitä, emme todellakaan olleet hänelle velkaa. Mieheni sanoi vain että pieniä ihmisiä ei kannata huomioida eikä hän halua tapella oikeudessa vuosikausia mitättömistä summista (150 euroa hän halusi).
Nyt olen niin yksin. Katson kadehtien nauravia ihmisiä, kaveriporukoita matkalla biitsille, mökille juhannuksen viettoon..haluaisin niin paljon olla osa jotain sellaista. Nään unta siitä että saan ystävän,edes yhden aidon. Harrastuksissa ja koulussa pyrin tutustumaan ihmisiin jopa agressiivisen innokkaasti. Ja vastaanotto on aina sama, minusta pidetään, mutta siihen se jääkin. Ihmiset eivät jotenkin "uskalla" olla kanssani. Ja luultavasti kuori ulospäin näyttääkin siltä etten ole yksinäinen. Hyvät luottoystävät eivät asu samalla paikkakunnalla, heitä nään noin 2 kertaa vuodessa.
Olen eksyksissä, yksin, pelokas. Kumpa jostain tulisi luokseni naurava ihminen jonka kanssa maattaisiin vierekkäin sängyllä, katseltaisiin kattoon ja parannettaisiin maailmaa. Joku jonka kanssa voisi nauraa vedet silmissä ja jonka olkapäätä vasten itkeä.
Nyt olen parikymppinen mutta kaukana siitä mitä haaveilin. Elän avoliitossa menestyvän ja komean miehen kanssa, joka pyörittää bisnestä, jossa liikkuvat isot rahat. Kuitenkin arkemme on tavallista, emme elä loistoelämää. Valinnan olemme tehneet täysin tietoisesti, kateellisia riittää jo nyt. Kuluneen vuoden aikana elämästäni on kadonnut täysin kaksi hyvää kouluaikaista ystävää. Toinen vain käänti selkänsä ja alkoi kaveeraamaan toisen henkilön kanssa yliopistolla ja toinen ystäväni veti oikeuteen jutun, jossa väitti mieheni olevan hänelle velkaa eräästä vanhasta ostoksesta. (Joka on sovittu ajat sitten,kaikki kuitit meidän hyväksemme löytyy)
Kaiken tämän keskellä tipuin rotkoon ja lujaa. Luottamus meni, ihmisiin, kaikkiin. Aloin pelkäämään ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita, en halunnut tutustua keneenkään, sillä pelkäsin että minusta vaan halutaan hyötyä. Mieheni ratkaisi velka-asian antamalla ystävälleni rahat käteen ja mielestäni tämä ystävä huijasi meitä, emme todellakaan olleet hänelle velkaa. Mieheni sanoi vain että pieniä ihmisiä ei kannata huomioida eikä hän halua tapella oikeudessa vuosikausia mitättömistä summista (150 euroa hän halusi).
Nyt olen niin yksin. Katson kadehtien nauravia ihmisiä, kaveriporukoita matkalla biitsille, mökille juhannuksen viettoon..haluaisin niin paljon olla osa jotain sellaista. Nään unta siitä että saan ystävän,edes yhden aidon. Harrastuksissa ja koulussa pyrin tutustumaan ihmisiin jopa agressiivisen innokkaasti. Ja vastaanotto on aina sama, minusta pidetään, mutta siihen se jääkin. Ihmiset eivät jotenkin "uskalla" olla kanssani. Ja luultavasti kuori ulospäin näyttääkin siltä etten ole yksinäinen. Hyvät luottoystävät eivät asu samalla paikkakunnalla, heitä nään noin 2 kertaa vuodessa.
Olen eksyksissä, yksin, pelokas. Kumpa jostain tulisi luokseni naurava ihminen jonka kanssa maattaisiin vierekkäin sängyllä, katseltaisiin kattoon ja parannettaisiin maailmaa. Joku jonka kanssa voisi nauraa vedet silmissä ja jonka olkapäätä vasten itkeä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Sinulla on kyky viestiä ja kertoa sisimmäiset tunteesi. Ihailen sinua. Et ikinä tule menettämään mitään. Vain joksikin aikaa...Ole kärsivällinen...
Sinunlaisiasi ihmisiä on...opetat meille avoimmuudellasi ja kyvylläsi kertoa aidosti..kiitos.
Terveisin
rr 50
Moi !
Osa tekstistäsi kuulosti kovin tutulta, mutta toiselta puolelta katsottuna.
Minulla oli erittäin hyvä ystävä jonka kanssa jaoimme kaiken ..köyhimpinä päivinä kirjaimellisesti leivän ja maidon. Silti elin (rahoista riippumatta) elämäni parasta aikaa ja kuvittelin ,että tuosta tuo ystävyys jatkuu ja vahvistuu hamaan tulevaisuuteen saakka... kunnes..
Hän löysi unelmiensa prinssin varakkaan ja komeankin. (oma kultani kun on keskiverto palkkaa saava). Jo muutaman viikon seurustelun jälkeen alkoivat puheet "heidän" autoistaan "heidän" kesäpaikoistaan "heidän "asunnoistaan" siitä kuinka paljon koruja, kukkia ym. kokoajan satelee.... Aluksi toki iloitsin hänen puolestaan , mutta kun muusta ei yhtäkkiä enää puhuttukaan kuin rahasta. Ja pyydeltiin anteeksi sitä että en ollutkaan tervetullut hänen järjestämilleen kutsuille .."kun kyllähän sä ymmärrät kun sinne tulee niitä miehenkin ystäviä"...Ja paskat... en aina jaksanut ymmärtää .Sitten alkoivat puheet siitä että eikö olisi minunkin parempi alkaa vaihtaa kumppania (etsiä varakkaampaa) niin voisimme jälleen olla yhdessä enemmän kun kulkisimme samoissa piireissä. Ei ei ei ei... minun rakkauteni miestäni kohtaan ei katso kukkaroon ja elämme normaalia elämää , käymme molemmat töissä ja säästämme saadaksemme jotain kivaa.
Vuoden katselin sitä menoa ja yritin ymmärtää ja antaa hänen nauttia elämästään sillä olihan hän sen ansainnut. No tiemme erkanivat ja nykyisin hän soittaa tai laittaa kortin jostain ulkomailta tai kun ovat jälleen kerran vaihtaneet autoa tai muuta.(ei toivoakaan että korttia tulisi esim. jouluna tai synt.päivänä vaikka itse aina hänelle laitankin ) Kyläilemään hän ei juurikaan tule eikä meillä varmasti puhuttavaa juuri olisikaan.
Tällä hetkellä hän yrittää pitää hieman matalampaa profiilia kun alkavat muutkin ystävät kaikota ympäriltä.. liian myöhäänkö ? Hmmm...
Itse olen todella yksin tällähetkellä , mutta mielummin yksin kuin tällaisessa ystävyyssuhteessa.
Mielestäni sen kummemmin ystävyys kuin avioliittokaan ei voi olla rahasta kiinni -riippuu siis ihmisestä itsestään miten asioihin suhtautuu... ,toivoin pitkään hänen heräävän unestaan ja ymmärtävän että voimme olla ystäviä eri taloudellisesta tilanteesta huolimatta.
Niinpä... toivon sinulle jaksamista sillä yksinäisyys on raskasta aina. Tiedän sen kokemuksesta , mutta halusin vain kertoa oman tarinani.
Sinulla on mies,onko teillä henkistä yhteyttä ollenkaan? koska jos teillä on henkistä yhteyttä toisiinne, niin et tunne itseäsi noin yksinäiseksi vaikka mies olisi ainoa ihminen jonka kanssa seurustelet.
Ehkä sinun pitää ensin tehdä itsesi onnelliseksi?miehesi on koko päivä hommissa ehkä joskus iltaan saakka niin voisit iltaisin aloittaa jotakin ihan uutta tekemistä itsellesi josta olet kiinostunut,niin ei sinun sitten tarvitse niin pahasti pohtia tuota yksinäisyyttä,ja saapuuhan miehesi kotiin aina ajoissa?!
Sain käsityksen kirjeestäsi että,olette aika varakas pariskunta,miksi et sitten aloita tehdä itsellesi jotakin hauskaa? jokin uusi harrastus,tee jotakin mikä sinua kiinostaa!sinulla on kaikki mahdollisuudet tehdä mitä haluat,ja jos teet sitä mistä itse pidät niin tiellesi tulee itsestään ihmisiä vastaan jonka kanssa synkkaa!ei jokaisen kanssa voi tulla toimeen,aloita tehdä itsesi onnelliseksi,tee jotakin hauskaa mistä pidät ja josta olet oikeasti kiinostunut,niin sitten kaikki tulee ajanmittaan itsestään.
Olet oikeassa että on onni että mulla on edes mies. Ehkä osasyy tähän yksinäisyyteen löytyy jopa sieltä. Mieheni kautta olen joutunut aikamoiseen pyöritykseen työelämän saralla ja vaikka haasteet ja itsensä toteuttaminen kiinnostaa, niin silti saavutusten kautta elämän mittaaminen tuntuu melko tyhjältä. Jotain puuttuu.
Harrastan ja teen asioita ja mielestäni tutustun helposti ihmisiin. Ihmiset tuntuvat jopa hakeutuvan seuraani, mutta he perääntyvät lopulta ja jättävät minut yksin tai sitten minä jätän heidät, en tiedä. Olen ehkä hiukan välttelevää tyyppiä. Ehkä en uskalla itsekään tehdä sitä viimeistä siirtoa ihmissuhteissani, joka muuttaisi tuttavuuden ystävyydeksi. Tätä asiaa voisi analysoida ehkä tarkemminkin.. pelkään ihmisiä, pelkään sitä mitä heidän seurassaan voin puhua. En koskaan ole ajatellut olevani rikas ja vaikutusvaltainen, vaikka ulkopuolisen silmin sitä ehkä osin olenkin. En koe olevani mitään kummempaa, itseasiassa materialismi oksettaa, vaikka shoppailusta nautinkin. Elämä on ristiriitoja, joita yritän kiihkeästi ratkoa. Pelkään paljastaa todellisen minäni, mikä oikean ystävyyden kannalta olisi välttämätöntä. Pelkään että minut leimataan leuhkaksi ja minua kadehditaan, jos puhun totta. Mitään sellaista en koskaan tarkoittaisi sanoa, joka saisi jonkun luulemaan että uskon olevani muita parempi.
Ihmiset kysyvät mielenkiinnolla mieheni ja minun töistä..joudun aina vastaamaan väärin. Totuus satuttaisi liikaa keskustelukumppaniani, meillä menee hyvin. Tuntuu siltä että ihmiset haluavat uskoa ettei meidän suhde voi olla henkinen ja syvä, koska liikumme maailmassa, joka perustuu bisnekseen. Olemme ihmisten silmissä kuin kiiltokuva, kaunis katsoa, mutta toimiikohan tuo sittenkään.. monesti uskonkin että monet kateelliset toivovat meidän epäonnistuvan niin toistemme kanssa kuin yrityksissämme.
Liian moni on kääntänyt selkänsä. Se satuttaa. Kun olisi oikea ystävä, ei vain sellainen joka haluaa saada minusta irti kaiken mahdollisen hyödyn, vaan sellainen aito oikea ihminen. Niitä on enää niin vähän.
Olen monesti miettinyt että tästä tunteiden vuoristoradasta ja hetkistä joita olen tarkkaillut ja kummastellen mieleeni ikuistanut saisi kirjoitettua hyvän kirjan. Tiedän jo kuinka kuvaisin kaikki tuoksut ja paikat, silmien välähdykset, tunteiden sekamelskan ja piinaavan tarkan psykologisen jännitteen, jonka tunteminen on lähellä yliluonnollista tapahtumaa. Kun aistit keskustelukumppanisi eleistä ja silmistä tarkalleen sen mitä hän sinusta ajattelee, mutta mitä hän ei sinulle suoraan kerro. Tarkan ja kuvailevan, jokaista liikettä myötäilevän tarinan. Se voisi osua montaa ihmistä aika syvälle sydämeen.
>..ja näinollen täytys luoda niitä kontaktei
Ihmisiin(vasiten toissukup.)..jos haluttaaa
päästä poies yxinäisyyden tunteesta!? T:Koo-
Jii(heteroman)
Olis kiva saada sun mailiosottees, niin voitais jutella!
Ystävä on jotain, minkä mielestäni jokainen ansaitsisi. Ystävä ei väheksy ystäväänsä, oli ystävä tehnyt sitten mitä tahansa, ystävä auttaa ystävää arvostamaan itseään ja nauttimaan olostaan. Ystävää auttaa ystävää joka tilanteessa, ystävän kanssa voi todellakin pohdiskella! Tällaisen ihmisen tahdon tavata! Nykyään ihmiset on vaan niin pinnallisia, että tosi ystävää on todellakin vaikea löytää. On jo vanhat kuviot, yms. Miksi nämä vanhat ystävät olisi este uusille!? Toivotaan meille kaikille, ystäviä. Kunnon ystäviä.