Olen sairastanut jo kymmenen vuotta paniikkihäiriötä. Ensimmäisten kohtausten tultua juoksin lääkäriltä toiselle,kokeita tehtiin ja minut todettiin "terveeksi". Lääkäri kehotti äitiäni kannustamaan minua hakemaan kavereita,tutustua ihmisiin..!!Kymmenvuotiaana olin iloinen,elämänhaluinen ja suosittu ystävieni keskuudessa. En suinkaan sitä, mitä tohtori kuvitteli. Asia jäi siihen ja sain jatkaa kohtausten saamista vuositolkulla. Yläaste oli kamalaa..Ammattikoulussa jo yhtä helvettiä. Kohtauksia ja päivystyksessä istumista. Aloin menettää ystäviäni, koska en kyennyt enää tapaamaan heitä paikoilla joissa ennen vietettiin aikaa. Kahvilat, elokuvateatterit, kaupat.. En edes kunnolla muista millaista oli joskus huolettomana tuhlata rahaa vaatteisiin ja pitää estoitta hauskaa. Olen aina pelännyt lääkkeitä, sain kuitenkin jotain "tykytykseen"..Sain kuitenkin kuulla,että lääke oli yhtä tyhjän kanssa ei auttaisi vaivaani..Tuntuu kuin minut sivuutettaisi ja katsottaisiin vain läpi,kun haen apua. Olenko minä vain jotenkin..hullu?!
Kukaan ei ota tosissaan!
Jo pitkään panikoinut
5741
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
ja saa taistella, että saisi oikeanlaisen lääkityksen, itse olen kärsinyt murrosiästä asti ja ei se vaiva häivy minnekään, oikeanlaiset lääkkeet vaan poistaa niitä kohtauksia, jotka kuitenkin tulevat ainakin minulle ,heti takaisin jos lopetan lääkkeet.
Hyväksyn, että tämä on minun elämää ja toisilla jokin muu, mutta kyllä tämä on vaikeaa.
Hakeudu pakolla lääkäriin ja pyydä lääkkeet, niin olen minäkin tehnyt, ei tässä kannata alkaa vieroksumaan lääkkeitä, kun meille on yksi elämä annettu, niin nautitaan niiden lääkkeiden avustuksella siitä, ettei meen tarvitse kokoajan olla kohtaus päällä!
Et ole mikään hullu vaan sairastat paniikkihäiriötä.Ihmetyttää että vielä nykyisin suhtaudutaan terveydenhoidossa noin.Silloin kun paniikki on kestänyt noinkin pitkään siihen on puututtava.Lääkitys auttaa ja lisäksi terapia.Se ei mene vain ajattelematta ohi.Minulle annettiin muutama vuosikymmen sitten tuollaisia ohjeita kun lääkäritkään eivät vielä tienneet paniikista.
... ton sun helvettis... Oon käyny ite ton läpi ja paniikkien mukana tuli vaikea-asteinen masennus, kun mihinkään ei pystyny meneen ja roskia ei pystyny pihalle viemään... Kun sairastuin n. 7 vuotta sitten, niin "ystäväni", jokainen "ystäväni" hylkäs mut, koska ei kehdannu kulkea hullun kanssa!!! Ei paljon tilannetta parantanu!!! Nyt 4 viikkoa sitten tilanne meni niin pahaks, etten edes suihkuun selvinnyt kotona, joten jouduin tukeutuun rakkaaseen siskooni, joka vei mut mielenterveystoimistoon, jossa asioin ja löi nyrkin pöytään sanoen, et tästä rakennuksesta me ei poistuta, ennen ku mä saan lähetteen sairaalaan, sillä mulla on kasvatettavana 1v10kk sulonen poika!!! Sain lähetteen, olin sairaalassa psykiatrisella kolme viikkoo, alotin hyvät lääkkeet ja nyt rupee elämä antaan hieman toivoo! Tänään sairaalasta päästyäni kävin ongelmitta kaupassa, mitä en oo tehny viikkokausiin! Tiedän, että sun olossa ei jaksa tapella tietään kunnon hoitoon, mutta koita yrittää!!! Elämä kääntyy vielä hyväks sullakin! Paljon onnee elämääsi!!!
Olisi hienoa vaihtaa lisää ajatuksia..
En maininnut tekstissäni, että minulla on myös pieni ysivuotias poika.
Hienoo, jos sain vähän paremman fiiliksen sulle kertomalla, et meitä on muitakin...
Varsinkin, kun on pieni lapsi, jonka kanssa pitäis kaiken pahan olon keskellä jaksaa, ni joskus tuntuu, et haluais päästä pois tästä helvetistä... Tuntuu, että tekee koko ajan lapselle pahaa henkisesti ja fyysisesti, kun karjuu ja komentelee koko ajan, vaikkei välttämättä olis ees tarvetta siihen. Lapsi säikkyy ja rupee itkeen, kun karjuu ilman syytä... On julma ja syyllinen olo! Ja se useesti lisää masennusta ja ahdistusta.
Alotin kuukausi sitten Cipramil-kuurin ja 3 viikkoo sitten jouduin psykiatriselle, kun olo meni niin huonoks, etten edes suihkuun kotona selviytyny... Makasin sängyn pohjalla, kuin kuollu lahna... Ahdisti ja kyyneleet valu... Poika kävi halimassa ja suukottelemassa, mutta sekään ei enää tuntunu miltään!!! Ja se on KAMALA tunne! Tiedät varmaan... Vai, onko sulla samanlaisia oloja? Jouduttuani psykiatriselle mulla vaihdettiin lääke... Syön nyt Cipralexia ja se on antanu voimaa ja ihan kivan alkuolon... Käyn jopa kaupassa nyt ja ehkä pian muuallakin! :)
Se on tehokkaampi masennus-/paniikkilääke, joka alkaa tehoon jo 2:n viikon sisällä... Suosittelen, et pyydät apua ja alat rohkeesti syömään niitä lääkkeitä! Alkuun voi EHKÄ ahdistus hieman pahentua, mutta ne kestää n. pari päivää ja sit helpottaa! Itekin pelkäsin alottaa niitä!
Tappelin mielenterveyslääkäriäni vastaan monta kuukautta, ennen ku suostuin niihin lääkkeisiin ja KYLLÄ KANNATTI!!! :)
Vaihdellaan ihmeessä ajatuksia enemmän ja anna pienokaiselle suukkoterkkuja multa!!! Paljon rakkautta, suukkoja ja haleja lapselle pitää mielen virkeenä!!!
En pysty aina vastaileen heti, kun mulla ei oo konetta kotona, vaan käyn täällä isäni luona kirjottelemassa... TSEMPPIÄ ja HALEJA!!! ;)