Mitenkähän mahtaa onnistua tai jäädä onnistumatta "tapakristityn" evankelisluterilaisen ja esikoislestadiolaisen seurustelu...?
Tapakristitty
Parikymppinen
91286
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Lestadiolainenkin voi olla monella eri sieluntilalla. Eli myös ns. tapakristitty. Nimi ei tee ketään autuaaksi. Ristiriitoja tulee jos kumpikin haluaa säilyttää oman uskonsa.
Niitä on monia, jotka ovat avioituneet heikolla tilalla olessaan ei lestadiolaisen kanssa, ja saaneet katua sitä loppu elämänsä. Toisille on käynyt niin onnellisesti, että kumppani on tehnyt parannuksen, välillä vielä ennemmin kuin lestadiolaisen kodin lapsi. Monet ovat menneet puolisonsa mukana maailmaan tai johonkin muuhun jumalisuuteen.
Kysymyshän lopunperin on kuitenkin siitä, kumpi on kristitylle tärkeämpi: Jumalisuus lestadiolaisuuden mukaan, vai jumalisuus yksin raamatun todistaman Jumalan Sanan mukaan.
Niin monet, siinä onnistumatta, ovat yrittäneet tuon lestadiolais-ansiosidonnaisuuden mukaan.
Jumalisuus lestadiolaisuuden mukaan = jumalisuus yksin raamatun todistaman Jumalan Sanan mukaan.
Raamattu on tosin vieläkin ankarampi kuin lestadiolaisuus, sillä siellä on kirjoitettu:
1. Moseksen Kirja 6
1. Ja tapahtui, koska ihmiset rupesivat lisääntymään maan päällä, ja siittivät tyttäriä;
2. Niin Jumalan pojat näkivät ihmisten tyttäret kauniiksi, ja ottivat emänniksensä kaikesta kuin he valitsivat.
3. Silloin sanoi Herra: ei minun henkeni pidä nuhteleman ihmistä (sanan kautta) ijankaikkisesti, sillä hän on liha; sentähden olkoon hänellä aikaa, sata ja kaksikymmentä ajastaikaa.
4. Siihen aikaan olivat sankarit maan päällä: ja myös sitte, kuin Jumalan pojat makasivat ihmisten tytärten kanssa, ja he olivat siittäneet heille (lapsia): nämä olivat valtiaat, ne muinen kuuluisat miehet.
5. Mutta Herra näki ihmisen pahuuden suureksi maan päällä; ja kaikki hänen sydämensä aivoitus ja ajatus oli ainoastansa paha joka aika.
6. Ja Herra katui ihmisen tehneensä maan päälle, ja tuli murheelliseksi sydämessänsä.
7. Ja Herra sanoi: Minä tahdon ihmisen, jonka minä loin, hukuttaa maan päältä, hamasta ihmisestä niin karjaan asti, matoihin ja ja taivaan lintuihin asti; sillä minä kadun, että minä niitä tehnyt olen.
8. Mutta Noa löysi armon Herran edessä.
Jumalan pojat tarkoittaa tietysti Jumalaan uskovia ja muut ihmiset epäuskoisia. Uusista käännöskisistä saa käsityksen, että nämä olivat jättiläisiä:
4 Siihen aikaan ja myöhemminkin oli maan päällä jättiläisiä, kun jumalien pojat yhtyivät ihmisten tyttäriin ja nämä synnyttivät heille lapsia. Juuri näitä olivat muinaisajan kuuluisat sankarit.
Hei...
Mielenkiintoinen ja minulle läheinen aihe...
5 vuotta sitten tapasin opiskelupaikkakuntani yökerhossa komean, kohteliaan ja mukavan miehen. Jutellessa tuli esiin että ollaan asuttu lapsuus saman tien varressa, eri kuntien puolella, noin 130km:n päässä opiskelupaikasta.
Rakastuimme. Viikon kuluttua mies tuli ensimmäisen kerran käymään luonani. Hän näki seinälläni Suojelusenkelitaulun. (kuulun evlut kirkkoon ja uskon omaan Jumalaani, itseäni korkeampaan voimaan, joka on hyvä, hellä ja oikeudenmukainen). Mies kertoi tuona ensimmäisenä minun luona vietettynä iltana suurin piirtein näin: "minun vanhempani ovat esikoislestadiolaisia.... jne..." Myöhemmin hän kertoi että tuo minun taulu oli antanut hänelle rohkeutta kertoa asiasta. Joka tapauksessa, koska en ole millään lailla rasistinen, ajattelin että selvä, en kyllä tiedä mitä tuo "esikois"-liite tuossa tarkoittaa, ja kysyin että vaikuttaako asia jotenkin minuun? Vastaus kuului heti, että EI.
Ajan myötä tuli kaksi asiaa selväksi: 1) Kyllä se vaikutti ja 2) en vieläkään tiedä mitä esikoislestadiolaisuus tarkoittaa. Eikä mies osaa sitä edelleenkään sitä minulle valottaa.
Onnellista aikaa kesti noin 3 vuotta. Menimme kihloihin 3 vuotta sitten ja muutimme yhteen asumaan. Silloiset tulevat appivanhempani eivät kertaakaan vierailleet luonamme. Elimme kaksoiselämää: meidän elämää ja elämää jota esitimme miehen vanhemmille.
Koko miehen suvun kauhuksi katsoimme parhaaksi saattaa molempien opinnot loppuun ennen häitä. Kihlausaika kestikin siten 2 vuotta.
Mutta häitä suunnittelin 1,5 vuotta, sillä olihan ne ainoat hääni tässä elämässä... Halusin kaiken olevan hyvin.... Tervetuliaismaljan shamppanja korvattiin lehtimehulla... Hääpaikasta väännettiin kättä: seurakuntakeskus vai nuorisoseuratalo.... Polttarit pidettiin salassa, niistä ei koskaan puhuttu ja kaaso ja bestman näkivät hirveän vaivan muokatessaan polttarikansioita sellaisiksi, että ne voitaisiin antaa olla häissä kaikkien nähtävillä.... Ennen häävalssia poistui KAIKKI sulhasen sukulaiset, kahta kummia ja heidän lapsiaan lukuunottamatta paikalta.... Todella unelmahääni....
No, olin kuitenkin tyytyväinen, sillä ne olivat parhaat häät mitä siinä tilanteessa voitiin järjestää.... Ja oli tietenkin hyviäkin puolia... Meidät vihki pappi, joka oli ollut molempien rippileirillä... Tosin tämäkin aiheutti närkästystä sulhasen toisen kummisedän suunnalta, joka myös oli teologiaa lukenut mies...
Tällä hetkellä olemme hakeneet avioeroa, asuttuamme jo välillä puoli vuotta erillämme ja taas sitten yhdessä... Olemme vieraantuneet toisistamme: miehen elämän täyttää harrastukset... Minä käyn terapiassa... Hetken kävimme perheasianneuvottelukeskuksessakin...
En syytä kaikesta esikoislestaadiolaisuutta... miten voisinkaan, koska en ole koskaan saanut kuulla siitä mitään, huolimatta lukuisista kysymyksistä... Olenko katkera? Kyllä, pakko myöntää... Olisin halunnut onnistua, mutta en enää jaksanut näytellä...
Mitä sitten olisi vaadittu, että olisimme onnistuneet suhteessamme? Olisin toivonut, että mieheni olisi selvittänyt todella itselleen suhteensa omaan Jumalaansa, oli se sitten minkä tahansa uskon jumala... Olisin toivonut rehellisyyttä... Olisin toivonut, että olisin voinut jutella anopin kanssa vapaasti, varomatta että päästänkö suustani jotain, mikä saattaisi mieheni huonoon valoon... Vaikka hän kuitenkin oli itse elämäntapansa valinnut... Luulin pystyväni samaan, mutta voimani eivät riittäneetkään...
Tälläsiä aatteita... Eihän mikään tietenkään ole niin yksinkertaista, että tässä siitä selvän kuvan voisi antaa, mutta teki kuitenkin mieli kirjoittaa... Toivottavasti en tällä ketään loukannut, sillä nämä ajatukset ovat vain minun totuuteni...
Olisi kiva kuulla lisää asiasta....
Niin ja jos joku osaisi kertoa minulle esikoislestaadiolaisuudesta...?
Kävittekö yhdessä seuroissa?
Ei... Tai näiden vuosien aikana mun mies on mun tietääkseni käynyt kerran juhannuksena isoissa seuroissa ja silloin mä olin mukana, kun se pyysi. Tästä on nyt varmaan 4 vuotta...
Tuo tarinasi kuulosti niin samanlaiselta kuin minun ja mieheni elämä. Meillä vaan minä olen esikoislestadiolaisesta perheestä. Monia kriisejä on meilläkin ja erosta puhuttu, mutta silti aina päädytty takaisin yhteen. Mekin asuimme yhdessä noin vuoden ennenkuin menimme naimisiin ja tuona aikana myöskään minun vanhemmat ei käyny kylässä eikä myöskään ystävistä kuin pari.
Jollain tavalla olen katunut etten "valinnut" uskovaista puolisoa, mutta toisaalta ajattelen asioista niin eri tavalla, hyväksyvämmin ja en pysty noudattamaan niitä ohjeita joita pitäis. Eli tuskin sen onnellisempi olisin uskovaisen kanssakaan. Harkitse vielä eroa, jos todella rakastat miestäsi. Toivon sulle voimia ja hyvää jatkoa!
Hei. Ja kiitos... Oon aika sanaton jostain syystä... mutta on hyvä tietää, että on olemassa muitakin, jotka tämän ovat kokeneet...
Tuli vaan mieleen vielä, että voisithan käydä yksinkin seurapaikalla ja kysyä kaikista mieltäpainavista asioista saarnaajilta. Nykyään on ihan yleistä että voi keskustella asioista ihan rauhassa jossain missä ei ole muita ihmisiä. Ajattelin tällä lähinnä sitä, että saisit tietää asioista joita miehesi ei ole esikoislestadiolaisuudesta kertonut.