Tuntuu että voimat on loppu. Nytkin kun kirjotan tätä tärisen ja tekisi mieli itkeä.
Mun kämppäkin on ihan sekaisin, ei huvita eikä jaksa siivota. Olen ennen ollut nii tarkka, että pitää olla hyvä siivo, mutta nyt millään ei ole mitään merkitystä. Ei millään. Kaikista pahinta tässä on se, että mulla ihan maailman ihania eläimiä, jotka kärsii tästä kaikista pahiten. KUn tuntuu että en jaksa niitä hoitaa.
KÄyn mielenterveystoimistossa kerran viikossa puhumassa, ja nyt kävin psykiatrin juttusilla, sain lääkereseptinkin, mutta enmä saa itteeni edes sinne apteekkiin. MUlla on siis todettu keskivaikea masennus.
Mua ei innosta, mikään, ei huvita, Nyt tää on menny siihen, että olen jo lintsannu koulusta, ei huvita mennä. Tosin koulu menee hyvin, ei siinä valittamista. Mutta mua huvita se, vaikka hyvin menee. Mä luistelen hommista. Opiskelen omaehtosena opiskelijana(joten on vain oma menetys, jos olen poissa) niin periaattessa kukaan ei välitä mun poissaoloista, voiku joku kerrankin pysäyttäs mut ja herättäs, että nyt ei myöhästytä ja huomenna tulet kouluun.
Mä en jaksa, elämä on yksinäistä, vaikka on mulla yksi hyvänpäivän tuttu, jonka kanssa olen alottanu yhden uuden harrastuksen, mutta muuten olen yksin ajatuksieni kanssa. Tuntuu että pää hajoo, edes omat rakkaat eläimet ei luo mulle toivetta jaksaa tässä maailmassa. Voikun joku hakisi ne minulta pois, antaisi niille paremman elämän, kun en jaksa niitä hoitaa.
En osaa edes nykyään pitää itteeni koossa julkisissa paikoissa, saatan purkahtaa itkuun jossakin paikassa, koska on niin paha olla. Ja sen takia olen jo alkanut välttämään jonkin verran paikkoja.
kiitos kun sain purkaa näitä ajatuksia, ehtä tämä joskus..
Mun kämppäkin on ihan sekaisin, ei huvita eikä jaksa siivota. Olen ennen ollut nii tarkka, että pitää olla hyvä siivo, mutta nyt millään ei ole mitään merkitystä. Ei millään. Kaikista pahinta tässä on se, että mulla ihan maailman ihania eläimiä, jotka kärsii tästä kaikista pahiten. KUn tuntuu että en jaksa niitä hoitaa.
KÄyn mielenterveystoimistossa kerran viikossa puhumassa, ja nyt kävin psykiatrin juttusilla, sain lääkereseptinkin, mutta enmä saa itteeni edes sinne apteekkiin. MUlla on siis todettu keskivaikea masennus.
Mua ei innosta, mikään, ei huvita, Nyt tää on menny siihen, että olen jo lintsannu koulusta, ei huvita mennä. Tosin koulu menee hyvin, ei siinä valittamista. Mutta mua huvita se, vaikka hyvin menee. Mä luistelen hommista. Opiskelen omaehtosena opiskelijana(joten on vain oma menetys, jos olen poissa) niin periaattessa kukaan ei välitä mun poissaoloista, voiku joku kerrankin pysäyttäs mut ja herättäs, että nyt ei myöhästytä ja huomenna tulet kouluun.
Mä en jaksa, elämä on yksinäistä, vaikka on mulla yksi hyvänpäivän tuttu, jonka kanssa olen alottanu yhden uuden harrastuksen, mutta muuten olen yksin ajatuksieni kanssa. Tuntuu että pää hajoo, edes omat rakkaat eläimet ei luo mulle toivetta jaksaa tässä maailmassa. Voikun joku hakisi ne minulta pois, antaisi niille paremman elämän, kun en jaksa niitä hoitaa.
En osaa edes nykyään pitää itteeni koossa julkisissa paikoissa, saatan purkahtaa itkuun jossakin paikassa, koska on niin paha olla. Ja sen takia olen jo alkanut välttämään jonkin verran paikkoja.
kiitos kun sain purkaa näitä ajatuksia, ehtä tämä joskus..
Vastaukset 11
Vanhimmat
Nyt mene hakemaan ne lääkkeet mitkä sinulle on määrätty silloin on jo yksi askel eteenpäin. Asutko ihan yksin vai perheesi kanssa? Voitko puhua jollekin läheisellesi tilanteestasi? Puhuminen auttaa aina tälläisissä tilanteissa, koeta löytää jokin sukulainen taikka ystävä joka ymmärtäisi sinua ettet olisi yksin. Jatka käyntejä siellä mielenterveystoimistossa. Kyllä ne sinun eläimet pärjää jos jaksat antaa niille ruokaa. Joskus elämä tuntuu ajautuvan umpikujaan mutta aina on toivoa päästä pois tälläisistäkin tilanteista. Älä jää yksin. Toivon sinulle voimia. Itse olen käynyt läpi monta masennusta ja olen huomannut että puhuminen auttaa.
Niin asun yksin, ja vielä sellaisessa paikassa missä mulla ei ole ketään sukulaista, läheistä lähellä. Ainuat on noi vähäset koulukaverit.
Ei ole mitään motivaatiota siivota, kun kukaan koskaan ei tule käymään.
On vaan niin paha olla. Enkä halua läheisiä huolestuttaa, varsinkaan äitiäni.
Ja vielä olen sotkenut elämään miehen, joka saa kuulla mun paskaa elämä joka päivä, ja saan itkeä senkin takia, kun mikään meidän välillä ei ole helppoa. Sen exä vielä kuvioissa mustasukkaisin elein, joka vielä enemmän tuottaa mulle tuskaa, ja pahaa oloa. Voiku voisi sillekin raivota, mutta olen liian kiltti kaikkien suhteen, en haluaisi kellekkään pahaa.
Elän vain elämää miellyttäen muita, että muilla olisi hyvä olla. Koska musta tuntuu että niin pitää tehä, vaikka tiedän, että onnea ja hyvää pitäisi suoda itselleenkin, niin en tee, enkä osaa niin tehdä.
nyt haet ne lääkkeet kiireen vilkkaa. syön masennuans lääkkeitä itsekin ja huomaan että niistä on ollut apua.voit lukea neurologian palstalta,kohdalta koilaus osaa tarinaani.kaikkimahdoton on tullu omalta kohdaltani toteen niin monta kertaa,että tää touhu on tuntunut useasti viime vuosien aikana joltain surkealta saippuaoopperalta jota katsotaan jostain universumin laidalta.mutta se masennus voi olla tilapäistä,jongun aivoaineen puutos minkä kenties onnistuu palauttamaan lääkityksellä.älä anna periksi kokeile.ja tiedän mitä on tehdä muille ja feidata itsensä sivuun niin olen tehnyt itsekin ehkä nyt vanhemmalla iällä on oppinut jotain itselleenkin tärkeätä ja lopettamassa sitä ainaista marttyyrin roolia.se on väsyttävää ja kuluttavaa koita itsekin feidata sitä ja ala haluta itsekin jotain,ja rapsakkata syksyä,kyl se siitä tasoittuu.
Ei tässä elämässä kannata liian kiltti olla itse olen sen käynyt läpi että yritin miellyttää kaikkia ja olla aina kiltti en uskaltanut enää tuoda mielipiteitäni julki ollenkaan. Sellaista ihmistä on helppo potkia päähän ja niin minulle kävi että tehtiin syyllinen kaikkeen kun en osannut pitää puoliani. Olin viimein ihan umpikujassa, tuntui kuin olisin tunnelissa mistä ei löydä pois. Kurssikaverini sanoi minulle että mene puhumaan mielenterv.tstoon ja sen verran oli vielä voimia että menin, siellä olen käynyt nyt 3 vuotta juttelemassa ja olen pikkuhuljaa löytänyt oman arvoni elämässä ja olen oppinut pitämään puoleni. Lääkkeet vaikuttaa yksilöllisesti ja ei välttämättä lihota, minua ainakin Zoloft on laihduttanut. koeta jaksaa hakea ne lääkkeet uskon että niistä on sinulle apua. Toivon sinulle voimia. Ja jos vain jotenkin äitisi jaksaisi kuunnella ja ymmärtää sinua niin et olisi niin yksin. Hyvä kuitenkin kun olet jaksanut tänne nettiin kirjoittaa ja purkaa ahdistustasi. Jaksamisiin.
ja kiitos sulle ja muillekin jotka ovat vastanneet mulle.
Vaikka kuinka yritän olla olematta kiltti joittenkin suhteen. Sisällä välillä kiehuu, mutta en saa sanotuksi mitä tahtoisin. Voiko kiltteys olla periytyvää, isoveljeni on vielä kiltimpi muita ihmisiä kohtaan kuin minä.
Tuntuu että jotenkin on opetettu olemaan kiltti.
Huomenna on taas aika mielenterveystoimistossa, saa nähä mitä huomenna. Tänään on ollu hiukan parempi päivä kuin eilen, mutta kyllä mä olen ahdistunut ollut.
Ja mulla on todella paha olo asiasta, mikä tapahtui kun viimeksi nähtiin yhden miehen kanssa. Mä löin sitä. Vaikka se sanoo, mulle että asia on ok nyt ja unohdettu. Mutta en unohda sitä ite.
Tiedän, että kun olen juonut,ja joku vähäsenkin ärsyttää tai vastaavaa, multa saattaa käsi nousta. Oon niin pettynyt ja vihainen itselleni tapahtuneesta.
Halu olisi uskoa parempaa huomiseen(eläimienikin takia), mutta pelottaa, kun ei näytä helpottavan.
Liika kiltteys on kai lapsuudessa opetettua tai vaadittua, toisinsanoen et ole uskaltanut tuoda mielipahaasi ja suuttumustasi julki vaan olet painanut kaiken sisällesi ollut kiltti ja halunnut miellyttää. Jokaisen ihmisen täytyy saada purkaa myös negatiivisia tunteita ja suuttua tuntematta siitä pahaa oloa. Jos on aina vaan kiltti eikä uskalla tai saa tuoda vihaansa ulos se kerääntyy ihmisen sisälle ja lopulta se alkaa ahdistaa ja masentaa. Jos miesystäväsi on antanut anteeksi sinulle lyömisesi ole ihan vapaa siitä äläkä murehdi että niin teit, olet uskaltanut näyttää tunteesi ja miesystäväsi on ymmärtänyt sinua. Kun menet sinne mielenterv.tstoon niin puhu näistä asioista siellä, he osaavat tukea sinua oikealla tavalla ja uusi ja vahvempi minä alkaa rakentua sinulle. Se ei tapahdu hetkessä vaan pikkuhiljaa kun saat puhua tuntemuksistasi. Toivon että voit luottaa että sinua todella halutaan auttaa siellä MTT:ssä. Hyvää yötä sinulle tyttöpieni josta kasvaa vielä vahva ihminen.
voit vapaasti tehdä mitä haluat tai olla tekemättä mitään mitä et halua. Jos yrität täyttää haavekuviasi jotka ahdistaa "tulla yhteiskuntakelpoiseksi" muiden vaatimuksien mukaiseksi, toipumisesi tuskin alkaakaan. Voit lukea masennusksesta http://tiedostamaton.net Voit toipua täysin elinvoimaiseksi ja nauttia elämästä. Siihen asti: Et ole yksin
""tulla yhteiskuntakelpoiseksi" muiden vaatimuksien mukaiseksi, toipumisesi tuskin alkaakaan."
Tuo on varmaan totta, mutta kuinka toteuttaa käytännöss? Elää siis niin, että itelläkin olisi hyvä olla.
Täällä puhutaan tuon sepram läkkeen käytössä tuleen kiloja. apua. olen muutenkin ylipainoinen, niin jos viä lisäkiloja. Tiedän tyhmähän kai olen, kun näin ajattelen, mutta en voi sietää, ja vielä enemmän ahdistuisin jos tästä lihoan.
Hae se lääke! Ja älä pelkää, jos olosi hetkeksi huononee, se liittyy vain lääkkeen aloittemiseen viikon, parin ajan. Kuukauden päästä sen apu jo näkyy. Jos se ei sovi sulle, esim. lihottaa, niin kyllä se sitten vaihdetaan sinulle sopivampaan. Tärkeää on siis kärsivällisyys lääkehoidossa. Ja muistaa ottaa säännöllisesti, jos lopetat äkkiseltään, saat vieroitusoireita. Lääkäri kyllä tietää, miten vaihdetaan uuteen. Joskus ikävä kyllä menee kuukausiakin ennen kuin sopiva lääkitys ja annos löytyy. Mutta apu löytyy. Äläkä unohda ammatti-ihmisen kanssa keskustelun merkitystä. Lääke yksin ei paranna, jos podet lievää vaikea-asteisempaa masennusta.
Lue Ben Furmanin ja Jussi Valtosen kirja "Jossakin on ilo". Tavalliselle ihmiselle kirjoitettu toivoa antava kirja masennuksesta, syistä ja hoidosta. Saa kirjastosta tai Lyhytterapiainstituutin sivuilta tilaamalla.
Niin, en ole saanut itseäni vieläkään sinne apteekkiin.
Taas tuntuu että pää hajoo, eikä tahtois jaksaa. Olen puhunut nyt äitini kanssa tästä kaikesta(kun tulin kotona käymään). Mutta en ole saanut keskusteluista oikeastaan mitään irti. Väsyttää tämä elämä. KOulussa taas tuntuu menevän huonommin, taih noh ihan ok, mutta sain torstaina kuulla poissaoloistani, ja opettaja sano, että numerot olis voinu olla kiitettävämn pintaan, jos noita poissaoloja ei olisi ollut. Että :(
Ja muutenkin tässä paineessa olen koitanu asioita hoitaa, vaikka tietyt asiat pitäs taistella vain asian ja tekemisen kesken, niin ne riitelee jo ihmissuhteissa. Otan niin kaiken henkilökohtasesti vaikka ei pitäisi.
Ja vielä olen ottanu elämään miehen, tai ei me seurustella, mutta. Mua ahistaa sekin tässä elämässä, olla nyt takertunut toiseen, mutta toinen ei kuitenkaan voi suoda mulle onnea tai suo mutta... Tai miten tämänkin nyt sanoisi suomeksi. Mies haluaa tämän kaiken pitää salassa(mä en haluaisi), ja sehän onnistuu, kun asutaan kumpikin pois kotikonnuilta, missä on kummankin kaverit tutut, ja jopa yhteiset tuttavat.
Mies on nyt toisella puolella suomea kavereiden luona viettämässä viikonloppua, ja mua ahistaa ajatus. Ryypätä nyt viikonloppu, ja tietysti siellä on naisia, ja kun eihän me olla "yhdessä", niin kai se muka sais tehä mitä haluaa. Olen siis mustasukkainen. Mutta pidän pintani, enkä tänä iltana ota yhteyttä, jos se ite ei sitten soita.
On niin paha olo tästä kaikesta elämästä, elämää olisi ehkä parempi nytkin käsitellä ilman tätä mieshässäkkääkin, kun on niin paha olla. Olisko parempi katkaista koko juttu tän miehenkin kanssa, auttasko se ylipäätänsä saamaan asioita kuntoon tässä elämässä?