Katsoin eilen jotain ajankohtaisohjelmaa uusintana ja siinä Otto ja Jope kertoivat koulukiusauksesta ja sen seurauksista. Minua kiusattiin 6 ja etenkin 7. luokalla ja kiusaajia olivat entinen paras kaveri ja hänen uudet parhaat kaverinsa. Kiusausta kesti koko seiskaluokka ja loppui kun muutin pois. Mietin jopa itsemurhaa silloin. Ja olin vielä ihan lapsi! Kiusaamisesta jäi ikuinen pelko siitä, että kaikki maailman ihmiset jossain vaiheessa kääntyvät minua vastaan ja kukaan ei voi ikinä minua rakastaa. Olen aina luullut, että kiusaaminen teki paljon hallaa itsetunnolle mutta eilisessä ohjelmassa sanottiin tutkimuksen tuloksen näyttävän, että isoin ongelma on suhteessa muihiin ihmisiin; ei voi enää luottaa ja koko ajan miettii, että mikähän tässäkin on takana. Miten ihmeessä tästä voi päästä eroon? Olen nyt jo yli 30 vuotta ja jokainen mies, jonka tapaan ja kenen kanssa seurustelen, on potentiaalinen selkään puukottaja joka lopulta kuitenkin hylkää ja sitten vielä nauraa perään. En pelkää samaa ystävien kanssa, koska en koskaan ole heistä riippuvainen. Jos he peruvat sovittuja menojamme, totean mielessäni vain että mikäs siinä.. eihän kukaan mun kanssa olisi lähtenytkään. Ei mulla ole oikeutta suuttua. Pitäisi vain olla kiitollinen että jos joku joskus lähtee mun kanssa jonnekin. Olen yksinäinen susi ja olen suojannut elämäni rutiinein. En saa mitään suhdetta toimimaan koska pelkään koko ajan sitä hylkäämistä ja etenkin nöyryytetyksi tulemista. Ei edes se pettäminen tai jättäminen tunnu niin pahalta mutta se, että muut tietävät ja nauravat minulle. Siitä syystä myös salaan kaikki suhteeni ja tunteeni, jotta harvempi voi sitten nauraa selän takana kun käy huonosti. Näennäisesti voin seurustella ja olla mutta koko ajan olen varautunut pahimpaan. Eli suhteesta ei tule mitään. Sanon jopa kavereille että kohta se pettää ja jättää. Eivätpähän pääse nauramaan makeasti, koska olen jo kertonut olevani varautunut kaikkeen. Hullu kai olen. Mutta jos joku tietäisi, onko mahdollista päästä näistä kiusaamisesta johtuvista traumoista? Ikinä?
Itsetunto ja luottopula
= yksinäisyys
81004
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tuttua tekstiä, itselläni tätä on jatkunut vuodesta 92 lähtien eikä loppua näy.
paitsi etten pääse oikein edes tutustumisasteelle kun pelkään paljastaa itsestäni asioita. En tiedä miten voisi tuosta päästä, paitsi ehkä tapaamalla vain jonkun, joka ei petä eikä jätä, missään oloissa.
Tiedän tunteen,kun kärsit itsekkin samasta ongelmasta,en kylläkään niin vahvastu kuin sinä.
Mutta tiedän että pääsen joku päivä tästä eroon ja siirryn toiselle tasolle.
Toivottavasti myös sinäkin.Kaikki on itsestään kiini,ei kukaan voi sinua auttaa.
On niin tuttu tarina tosiaankin vielä lisäksi "Sairastan" sosiaalisten tilanteiden pelkoa olen sinkku 30 vuotias mies enkä uskalla kotoani poistua vaan mulle tuodaan kauppa tavarat kotiin, tästä tilanteesta se vaikea on lähtä etsimään ystäviä ja tätä on jatkunut nytten peruskoulusta lähtien lähinnä kiusaamisen seurausta ja tosiaankin tarvitsisin sen jonku että pääsisin/uskaltautuisin ulos tästä hlvetistä.
Itsetunto? Mitä se on? Jatkuvasti olen varpaillani enkä usko mitään positiivista mitä minulle(harvoin) sanotaan. Exät kanssa lähteneet toisten matkaan...
Vai kiusattiin 6 ja 7 luokilla. Minuapa kiusattiin melkein koko peruskoulun ajan. Kyllä se on syönyt miestä ja sen takia olenkin nykyään todella ujo ja arka. Kavereita näen joskus lauantaisin, siinäpä ne sosiaaliset kontaktit pääasiassa ovat. Silti mä olen suht iloinen ja positiivinen luonteeltani. Jos aina vaan ajattelee että kaikki kusettaa ja pettää luottamuksen, niin eipä kai semmosestakaan elämästä mitään tule.
Mikä sinä olet vähättelemään toisen kokemuksia? Älä sorru siihen, ellet sitten halua jatkaa tätä ikävien tunteiden sarjaa toiselle ihmiselle. Paska säkä, jos sua kiusattiin enemmän - odotat ilmeisesti mitalia siitä?
Hyvät ihmiset, älkää selitelkö arkuuttanne lapsuudessa tapahtuneilla asioilla. Ettekö tajua, että kaikki on tasan tarkkaan teistä itsestänne kiinni, myös se, miten suhtaudutte elämäänne. Itse olen 22-vuotias ja murtautunut arkuudesta muutaman viime vuoden aikana. Olen ehdottomasti voiton puolella. En ainoastaan siinä, että olen rohkea juttelemaan ihmisten kanssa, van myös siksi, että uskallan luottaa ihmisiin.
Lukekaa Susan Jeffersin Turha arkuus pois. Minua auttoi ihan älyttömästi.