pätkä tarinasta, jota olen kirjoittanut noin 15-vuotiaana. Löysin sen jonkin aikaa sitten ja päätin hieman muokata. Mielipiteitä?
**************************************************
Kathy katsoi Jamieta odottavasti, yrittäen näyttää mahdollisimman suloiselta. ”Lähtisit nyt” Hän pyysi uudestaan, toiveikkaana. ”Hmm…Enpä nyt tiedä…” Jamie vastasi epäröiden, yrittäen välttää ystävänsä anelevaa katsetta. ”Siellä on tosi kaunista, meri on lähellä… Kuvittele nyt, sinä ja minä, kultainen rantahiekka, korkeat kalliot, rauhallista, tuskin keitään muita ympärillä…Ajattele miten ruskeita me oltaisiin, kesän loputtua. Jamie…kiltti…Jamie rakas, suloinen Jamie…ole kiltti ja lähde mukaani…” Kathy oli siirtynyt pojan viereen sängylle, toi kasvonsa hänen kasvojensa lähelle ja katsoi häntä koiranpentukatseella, vinkuen hellyttävästi. Jamie käänteli päätään, kunnes lopulta katsoi Kathyyn ja puhkesi nauramaan. ”Hyvä on, hyvä on! Sinä voitit. Lähden sinne kanssasi.” Hän vastasi , saaden tytön ilmeen kirkastumaan. Tyttö kaatoi hänet selälleen sängylle ja alkoi suukottelemaan hänen poskiaan. ”Ihanaa Jamie! Olet paras! Rakastan sinua!” ”No niin, no niin, rauhoitus nyt.” Jamie hymyili. ”Eihän sinua uskaltaisi päästää sinne yksin. Ties mitä sinulle kävisi siellä” Hän lisäsi sitten.
Kathy makasi sängyllään, Jamien lähdettyä kotiinsa. Hän muisteli tätinsä taloa Green Allenissa, jossa oli käynyt viimeksi seitsemän vuotta sitten, ollessaan 8-vuotias. Paikka oli äärimmäisen kaunis ja rauhallinen, talo oli isoin missä hän koskaan oli käynyt, täynnä huoneita ja salaisia paikkoja. Talo oli juuri sellainen, missä mielikuvitus saattoi lähteä laukkaamaan liiankin helposti. Totta puhuakseen Kathy oli aina pelännyt paikkaa, eikä siksi uskaltanut mennä sinne yksin. Hän muisti aina tunteneensa jotakin selittämätöntä ja salaperäistä talon ympärillä. Hän ei ollut viitsinyt mainita ystävälleen tästä pelosta, peläten, että poika pitäisi häntä typeränä ja lapsellisena. Hän huokaisi, naurahtaen itselleen. Ehkä pelko tosiaankin oli vain lapsellista? Pienentytön vilkkaanmielikuvituksen aiheuttamaa pelkoa `Vain mielikuvitusta, ei mitään sen kummallisempaa Kathy. Olet nyt 15-vuotias, asiat näyttävät varmasti täysin erilaisilta nyt, kuin miltä ne näyttivät silloin.` Hän ajatteli ja katsoi kohti avoinna olevaa ikkunaa. Kylmä tuuli puhalsi sisään, Kathy värähti kylmyydestä, nousi ylös ja meni sulkemaan ikkunan.
Viimein lähtöpäivä koitti. Kathy pakkasi vielä omia laukkujaan, kun Jamie tuli hänen huoneeseensa. ”Mitä ihmettä, vieläkö sinulla on pakkaaminen kesken? Luulin, että olisit pakannut kaikki jo viikkoja sitten.” Jamie virnuili. Kathy käänsi katseensa poikaan ja näytti tälle kieltään. ”Olen ihan pian valmis, halusin vain tarkistaa, että minulla on varmasti kaikki mukana.” Hän vastasi ja sulki viimeistä laukkuaan. ”Luoja, miten paljon tavaraa aiot oikein raahata sinne? Onko sinulla kenties koko vaatekomerosi sisältö pakattuna?” Jamie nauroi, nähdessään kaikki neljä laukkua. ”äh, turha edes yrittää selittää sinulle, et kuitenkaan ymmärtäisi.” Kathy vastasi ja nyrpisti nenäänsä. ”No niin auta nyt minua näiden laukkujen kanssa.” Hän lisäsi.
Kathyn äiti ajoi heidät juna-asemalle. ”No niin, pitäkää nyt hauska loma ja vie sisarelleni terveisiä.” Rouva Wells sanoi hymyillen. ”Anna minä vielä halaan sinua kultaseni, voi miten minä pärjään koko kesän ilman minun suloista tyttöäni?” Naisen silmiin olivat kohonneet kyyneleet, kun hän syleili tytärtään. ”Äiti, et viitsisi aina nolata minua julkisesti.” Kathy tuhahti. Hän oli jo lähdössä, kunnes kääntyi vielä katsomaan äitiään, hieman katuen tylyjä sanojaan. ”Olet rakas! Nähdään! soittelen sinulle!” Hän huusi, hymyillen kun näki äitinsä ilmeen kirkastuvan. ”Nähdään kultaseni, nähdään Jamie! Pitäkää huolta toisistanne!”
Junamatka oli pitkä. Kathy katseli ikkunasta maisemia, toivoen, että he voisivat olla jo pian perillä. Hän ei tiennyt miksi hän tunsi itsensä niin kovin hermostuneeksi, eikä hän tiennyt miksi häntä vaivasi ajatus, että jotain pahaa tulisi tapahtumaan. Kathy pudisteli päätään kevyesti, yrittäen epätoivoisesti karistaa tunteen itsestään. Hän käänsi katseensa ikkunasta ystäväänsä, joka istui vastapäätä häntä. Jamie oli nukahtanut. Pojan kasvot nojasivat ikkunaa vasten ja hänen kätensä lepäsivät rentoina hänen sylissään. Kathy hymyili katsoessaan häntä. Jamie oli niin rauhallisen ja suloisen näköinen, poika näytti aivan enkeliltä, Kathy ajatteli. Jamien katsominen rauhoitti häntä kummasti, pelko kaikkosi hänen mielestään. `Mitään pahaa ei tapahdu.` Hän ajatteli ja nojautui taaksepäin istuimellaan.
Green Allenin asema oli hiljainen ja sen ympärillä näkyvä kylämaisema autio. Jamie naurahti, annettuaan katsensa hetken kiertää tätä surkea näköistä, pikku kylää. "Tästäpä tulee hauska loma." Hän virkkoi sarkastisesti. Kathy oli hiljaa ja Jamie kääntyi katsomaan häneen. "Onko kaikki hyvin Kat?" Poika kysyi huolestuneena, nähdessään tytön vakavan ilmeen. Kathy ei vastannut, ääni hänen sisällään, kehotti heitä kääntymään takaisin, palamaan kotiin niin pian kuin mahdollista. Kathy haki turvaa Jamien kädestä, hän vapisi hieman. "Kathy, kerro mikä sinun on?" Jamie kysyi uudestaan. He istuivat alas aseman portaille. "Thomasin piti tulla hakemaan meitä." Hän sanoi lopulta, tarkoittaen serkkuaan. Hän haki katseellaan tuttua ihmishahmoa, muutaman vieraan joukosta, muttei nähnyt serkkuaan missään. "Kyllä hän varmasti tulee pian." Jamie lohdutti, toivoen hartaasti olevansa oikeassa. Hänellä oli jo kova nälkä ja hän oli äärimmäisen väsynyt. "Nyt vain odotamme." Poika lisäsi vielä.
**************************************************
Kathy katsoi Jamieta odottavasti, yrittäen näyttää mahdollisimman suloiselta. ”Lähtisit nyt” Hän pyysi uudestaan, toiveikkaana. ”Hmm…Enpä nyt tiedä…” Jamie vastasi epäröiden, yrittäen välttää ystävänsä anelevaa katsetta. ”Siellä on tosi kaunista, meri on lähellä… Kuvittele nyt, sinä ja minä, kultainen rantahiekka, korkeat kalliot, rauhallista, tuskin keitään muita ympärillä…Ajattele miten ruskeita me oltaisiin, kesän loputtua. Jamie…kiltti…Jamie rakas, suloinen Jamie…ole kiltti ja lähde mukaani…” Kathy oli siirtynyt pojan viereen sängylle, toi kasvonsa hänen kasvojensa lähelle ja katsoi häntä koiranpentukatseella, vinkuen hellyttävästi. Jamie käänteli päätään, kunnes lopulta katsoi Kathyyn ja puhkesi nauramaan. ”Hyvä on, hyvä on! Sinä voitit. Lähden sinne kanssasi.” Hän vastasi , saaden tytön ilmeen kirkastumaan. Tyttö kaatoi hänet selälleen sängylle ja alkoi suukottelemaan hänen poskiaan. ”Ihanaa Jamie! Olet paras! Rakastan sinua!” ”No niin, no niin, rauhoitus nyt.” Jamie hymyili. ”Eihän sinua uskaltaisi päästää sinne yksin. Ties mitä sinulle kävisi siellä” Hän lisäsi sitten.
Kathy makasi sängyllään, Jamien lähdettyä kotiinsa. Hän muisteli tätinsä taloa Green Allenissa, jossa oli käynyt viimeksi seitsemän vuotta sitten, ollessaan 8-vuotias. Paikka oli äärimmäisen kaunis ja rauhallinen, talo oli isoin missä hän koskaan oli käynyt, täynnä huoneita ja salaisia paikkoja. Talo oli juuri sellainen, missä mielikuvitus saattoi lähteä laukkaamaan liiankin helposti. Totta puhuakseen Kathy oli aina pelännyt paikkaa, eikä siksi uskaltanut mennä sinne yksin. Hän muisti aina tunteneensa jotakin selittämätöntä ja salaperäistä talon ympärillä. Hän ei ollut viitsinyt mainita ystävälleen tästä pelosta, peläten, että poika pitäisi häntä typeränä ja lapsellisena. Hän huokaisi, naurahtaen itselleen. Ehkä pelko tosiaankin oli vain lapsellista? Pienentytön vilkkaanmielikuvituksen aiheuttamaa pelkoa `Vain mielikuvitusta, ei mitään sen kummallisempaa Kathy. Olet nyt 15-vuotias, asiat näyttävät varmasti täysin erilaisilta nyt, kuin miltä ne näyttivät silloin.` Hän ajatteli ja katsoi kohti avoinna olevaa ikkunaa. Kylmä tuuli puhalsi sisään, Kathy värähti kylmyydestä, nousi ylös ja meni sulkemaan ikkunan.
Viimein lähtöpäivä koitti. Kathy pakkasi vielä omia laukkujaan, kun Jamie tuli hänen huoneeseensa. ”Mitä ihmettä, vieläkö sinulla on pakkaaminen kesken? Luulin, että olisit pakannut kaikki jo viikkoja sitten.” Jamie virnuili. Kathy käänsi katseensa poikaan ja näytti tälle kieltään. ”Olen ihan pian valmis, halusin vain tarkistaa, että minulla on varmasti kaikki mukana.” Hän vastasi ja sulki viimeistä laukkuaan. ”Luoja, miten paljon tavaraa aiot oikein raahata sinne? Onko sinulla kenties koko vaatekomerosi sisältö pakattuna?” Jamie nauroi, nähdessään kaikki neljä laukkua. ”äh, turha edes yrittää selittää sinulle, et kuitenkaan ymmärtäisi.” Kathy vastasi ja nyrpisti nenäänsä. ”No niin auta nyt minua näiden laukkujen kanssa.” Hän lisäsi.
Kathyn äiti ajoi heidät juna-asemalle. ”No niin, pitäkää nyt hauska loma ja vie sisarelleni terveisiä.” Rouva Wells sanoi hymyillen. ”Anna minä vielä halaan sinua kultaseni, voi miten minä pärjään koko kesän ilman minun suloista tyttöäni?” Naisen silmiin olivat kohonneet kyyneleet, kun hän syleili tytärtään. ”Äiti, et viitsisi aina nolata minua julkisesti.” Kathy tuhahti. Hän oli jo lähdössä, kunnes kääntyi vielä katsomaan äitiään, hieman katuen tylyjä sanojaan. ”Olet rakas! Nähdään! soittelen sinulle!” Hän huusi, hymyillen kun näki äitinsä ilmeen kirkastuvan. ”Nähdään kultaseni, nähdään Jamie! Pitäkää huolta toisistanne!”
Junamatka oli pitkä. Kathy katseli ikkunasta maisemia, toivoen, että he voisivat olla jo pian perillä. Hän ei tiennyt miksi hän tunsi itsensä niin kovin hermostuneeksi, eikä hän tiennyt miksi häntä vaivasi ajatus, että jotain pahaa tulisi tapahtumaan. Kathy pudisteli päätään kevyesti, yrittäen epätoivoisesti karistaa tunteen itsestään. Hän käänsi katseensa ikkunasta ystäväänsä, joka istui vastapäätä häntä. Jamie oli nukahtanut. Pojan kasvot nojasivat ikkunaa vasten ja hänen kätensä lepäsivät rentoina hänen sylissään. Kathy hymyili katsoessaan häntä. Jamie oli niin rauhallisen ja suloisen näköinen, poika näytti aivan enkeliltä, Kathy ajatteli. Jamien katsominen rauhoitti häntä kummasti, pelko kaikkosi hänen mielestään. `Mitään pahaa ei tapahdu.` Hän ajatteli ja nojautui taaksepäin istuimellaan.
Green Allenin asema oli hiljainen ja sen ympärillä näkyvä kylämaisema autio. Jamie naurahti, annettuaan katsensa hetken kiertää tätä surkea näköistä, pikku kylää. "Tästäpä tulee hauska loma." Hän virkkoi sarkastisesti. Kathy oli hiljaa ja Jamie kääntyi katsomaan häneen. "Onko kaikki hyvin Kat?" Poika kysyi huolestuneena, nähdessään tytön vakavan ilmeen. Kathy ei vastannut, ääni hänen sisällään, kehotti heitä kääntymään takaisin, palamaan kotiin niin pian kuin mahdollista. Kathy haki turvaa Jamien kädestä, hän vapisi hieman. "Kathy, kerro mikä sinun on?" Jamie kysyi uudestaan. He istuivat alas aseman portaille. "Thomasin piti tulla hakemaan meitä." Hän sanoi lopulta, tarkoittaen serkkuaan. Hän haki katseellaan tuttua ihmishahmoa, muutaman vieraan joukosta, muttei nähnyt serkkuaan missään. "Kyllä hän varmasti tulee pian." Jamie lohdutti, toivoen hartaasti olevansa oikeassa. Hänellä oli jo kova nälkä ja hän oli äärimmäisen väsynyt. "Nyt vain odotamme." Poika lisäsi vielä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tykkäsin todella! Oli sujuvasti ja kiinnostavasti kerrottu. Onkos jatkoa olemassa? :) Lukisin mielelläni, tahtoisin tietää mitä "salaperäistä" talossa on tai miksi se hieman pelottaa Katieta. :)
Yhdyn edelliseen. :)
Mukavaa, että piditte. :) On tätä tarinaa enemänkin kirjoitettuna, vanhaa tekstiä, joka vaatii vielä muokkausta.
Loppua en kuitenkaan löytänyt tästä, muistelisin, että olen joskus ystävälleni tätä kertonut, mutta en täysin muista miten loppu meni. Kirjoitan tämän koko jutun uudestaan, heti kun muulta kirjoittamiseltani ehdin.
Jospa laittaisit uudempaa tuotosta kehiin?
T. ®Sherlokki © 2005