Onko täällä ketään jakamaan ajatuksia ryyppäys- ja sairaalakierteestä? Oma isäni joutu ekan kerran sairaalaan pitkäaikasen (n. 20 v.)alkoholin käytön takia jo pari vuotta sitten. (Enkä varmaankaan ees tiiä kaikkia ekoja sairaalareissuja.) Viime vuoden aikana on tahti kiihtyny ja keskimäärin joka kolmas kuukausi kuulen, että isä on taas sairaalassa. Syyt on vaihdellu haimasta maksaan, munuaisiin, selkään ja sydämeen. Millon on mistäkin rempallaan. Viime yönä isä joutu viikon sairaalassa olon jälkeen kirurgiselle: maksa-arvot hälyttävästi koholla ja kuumetta. Epäilevät, josko maksa olis sanomassa sopimustaan lopullisesti irti.
Oon yrittäny lukee uudestaan ja uudestaan täältä niitä kirjotuksia missä sanotaan, että "elä omaa elämääsi, et voi auttaa jos alkoholisti ei itse halua ja ihmisellä on oikeus myös tuhota itsensä." Mutta kun ne ei tunnu auttavan. Haluaisin siltikin auttaa isääni, vaikka kuinka yritän psyykata itteeni. Tilannetta ei tietenkään helpota se, että kuulin isäni tokaisseen viinan lopettamista ehdottaneelle lääkärille, että ei aio lopettaa juomistaan. Tiiän, että oon ihan tyhmä ja lapsellinen kun kuvittelen että jotain asialle muka voisin tai että kaikki vielä kääntyis paremmaks. Kai sen nyt Erkkikin näkee, että tää on lopun alkua. Ehkä vaikeinta tässä on se, etten tiedä oonko menossa antaan sielunhoitoa vai uutta elämän kipinää kun sairaalaan meen käymään...
Pahinta on kuitenkin se, että toivon joskus isäni kuolevan. Se tuntuu tosi pahalta. Mutta välillä ois vaan helpompaa jos ei tarvis jatkuvasti olla huolissaan ja niinä harvoina kertoina kun nähään, ei tarvis jättää hyvästejä siltä varalta ettei enää nähä. Se on kuluttavaa ja en haluais olla aina niiden vierailujen jälkeen vereslihalla.
Niinku joku täällä kirjottikin, alkkisten lapset kärsii kaikista lähimmäisistä eniten. Avo- ja avopuolisot, jopa muut sukulaiset voi lähtee ja valita asemansa, lapsi on ikuisesti sen alkoholisti isän tai äidin lapsi ja tottakai sen myötä lojaali. En oo tota tullukaan ajatelleeks, vasta kun nyt kun luin. Ja musta se on täyttä totta.
Oon yrittäny lukee uudestaan ja uudestaan täältä niitä kirjotuksia missä sanotaan, että "elä omaa elämääsi, et voi auttaa jos alkoholisti ei itse halua ja ihmisellä on oikeus myös tuhota itsensä." Mutta kun ne ei tunnu auttavan. Haluaisin siltikin auttaa isääni, vaikka kuinka yritän psyykata itteeni. Tilannetta ei tietenkään helpota se, että kuulin isäni tokaisseen viinan lopettamista ehdottaneelle lääkärille, että ei aio lopettaa juomistaan. Tiiän, että oon ihan tyhmä ja lapsellinen kun kuvittelen että jotain asialle muka voisin tai että kaikki vielä kääntyis paremmaks. Kai sen nyt Erkkikin näkee, että tää on lopun alkua. Ehkä vaikeinta tässä on se, etten tiedä oonko menossa antaan sielunhoitoa vai uutta elämän kipinää kun sairaalaan meen käymään...
Pahinta on kuitenkin se, että toivon joskus isäni kuolevan. Se tuntuu tosi pahalta. Mutta välillä ois vaan helpompaa jos ei tarvis jatkuvasti olla huolissaan ja niinä harvoina kertoina kun nähään, ei tarvis jättää hyvästejä siltä varalta ettei enää nähä. Se on kuluttavaa ja en haluais olla aina niiden vierailujen jälkeen vereslihalla.
Niinku joku täällä kirjottikin, alkkisten lapset kärsii kaikista lähimmäisistä eniten. Avo- ja avopuolisot, jopa muut sukulaiset voi lähtee ja valita asemansa, lapsi on ikuisesti sen alkoholisti isän tai äidin lapsi ja tottakai sen myötä lojaali. En oo tota tullukaan ajatelleeks, vasta kun nyt kun luin. Ja musta se on täyttä totta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olet olotilassa, joka raastaa ihmisiä niin monessa muussakin elämäntilanteessa. Sinun "järkiminä" tietää isäsi tilanteen ja ennusteen, ellei hän itse muutu omista lähtökohdistaan. Sinun "tunneminä" taas ei hyväksy asiaa kylmästi, vaan vaatii tekemään jotain hänen hyväkseen. Mutta mitä ? Varsin rasittava ristiriita Sinun kannaltasi, ja toimii yhtenä esimerkkinä, miten alkoholistien itsetuhoinen elämä kylvää tuskaa ympärilleen, ja etenkin lapsiin, kuten huomioit.
Juuri muuta en voi Sinulle todeta varmuudella, kuin sen, että aika myöhemmin hoitaa haavat.
Oot oikeessa ton kaksijakoisuuden kanssa. Ja just siltä tuntuu että jotain pitäis tehä! En voi istua tumput suorina ja kattoo kun toinen tappaa itteensä. Tuskin kukaan niin toimis sillonkaan, jos joku läheinen olis talon katolla valmiina hyppäämään. Miks tää olis eri asia?
Haluaisin tehdä jotain, mutta mitä sitten? Auttaiskohan keskustelu isän kanssa? Mutta en oikeen tiedä miten asiasta aloittaisin juttelemaan...en tiedä mitä sanoa!
Osaako kukaan neuvoa miten päästä eteenpäin? Oon aika hukassa, enkä haluais (ainakaan vielä) mennä Al-noniinkaan.
Al-Anonista löytyy samaa kokeneita ja jo se kokemusten vaihtaminen auttaa... Miten toiset ovat menetelleet ja mitä on seurannut.
Että mitäkö eroa läheisen katollaololla ja aikomuksella hypätä... Ei siinä varmaan mitään eroa olekaan. Samasta asiasta on kyse. Siitä mitä ihminen tahtoo tehdä elämälleen ja siitä mitä toinen ihminen haluaisi tehdä lähimmäisensä elämällä. Sovittamaton ristiriita.
"KUN ET KERRAN VÄLITÄ ITSESTÄSI JA ELÄMÄSTÄSI LAINKAAN, NIIN ETKÖ VÄLITÄ MUISTAKAAN, EDES LAPSISTASI, KUN KERRAN AIOT RYYPPÄÄMÄLLÄ AJAA ITSESI ENNENAIKAISEEN HAUTAAN JA AIHEUTAT SILLÄ MINULLE MIELIPAHAA JA SURUA ? OLETKO KUITENKIN ITSEKÄS ITSEENSÄ KÄPERTYNYT, KUN ET EDES MINUSTA JA MUISTA VÄLITÄ ? AJATTELE MUITAKIN !"
Siinä hahmotelmaa muokkaukseen. Sori suorasukaisuudesta.