Olen varmasti väärällä palstalla kyselemässä ohjeita... Mutta kuitenkin, minua on pidemmän aikaa askarruttanut, että voisinko oppia lapsirakkaaksi. Siis meillä ei ole lapsia (vielä) ja en osaa päättää, haluaisinko alkaa edes yrittämään. Välillä minulla on ollut suoranainen vauvakuume, mutta nyt sekin tunne on kadonnut. Olen nimittäin ollut hiljattain muutaman tutun luona lapsenvahtina alle kouluikäisille lapsille ja en ole mitenkään huomannut vauvakuumeen kasvaneen, päinvastoin olen alkanut miettimään kauhulla lapsiperheen arkea. Eikä sillä, että kyseiset lapset edes olisivat mitään kauhukakaroita, vaan ihan tavallisia hyvinkasvatettuja kullannuppuja. Jotenkin mulla vaan tuntui menevän hermo ja olin niin iloinen tullessani lapsenvahtimiselta kotiin omaan rauhaan. Kuulostaa varmaan kamalalta, mutta kannattaako edes harkita omaa lasta, kun päässä liikkuu näin hirveitä ajatuksia? Vai onko niin, että "omia" lapsia oppisi rakastamaan?
Voiko oppia lapsirakkaaksi?
ruusumarja
6702
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
No tuota, kysy mieheltäsi mitä mieltä hän on tuosta lapsiasiasta. Hankkikaa lapsia sitten kun voitte olla yhdessä täysillä mukana siinä projektissa.
Muista, että sinun ei tarvitse vielä päättää sitä, lisäännytkö vai et. Ja lapsilukuakaan ei tarvitse päättää siinä vaiheessa kun ensimmäistä alatte yrittämään.
Olen itse jo hyvin nuorena, alle 15v, pitänyt vain vauvoista. Siis oikein hinkusin hoitamaan pieniä vauvoja. Tätä jatkui useampia vuosia. Kouluikää lähenteleviä jo inhosin, ihan oikeesti. Joskus sitten mietinkin, että uskallanko lapsia edes hankkia, jos ei pärjää isompian kanssa. Ja kun ne on niin ärsyttäviä...
Joskus joudun vahtimaan semmoisia ja se oli ihan kamalaa, vaikka kyse olikin ihan tavallisiata, kilteistä lapsukaisista.
Mutta tunnepa onkin kadonnut lapsian syntymän jälkeen. Ja omian lasten kasvun myötä aloin niitä isompikin "rakastaa" niin paljon, että piti vaihtaa alaa ja opiskella koulunkäyntiavustajaksi. Tällä hetkellä työskentelen lähinnä 5-6 luokkalaisen poikien parissa ja oikeesti ne on ihania lapsia/nuoria. Olen toiminut avustajana 5v.
Itsellekin on ikää kertynyt jo 35v. Eli oman kokemukseni mukaan ihminen muuttuu....
En nyt erityisen lapsirakas ole vaikka hoidan muidenkin lapsia ja pärjään lasten kanssa. Mutta kun laitetaan oma ja jonkun muu lapsi samalle viivalle, niin kyllä omaa lasta rakastaa vaikka olisi maailman pahin känkkäränkkä ja toisen lapsi, no on ehkä kiva...
Tämä rakkaus ja hoivavietti tekeekin omasta lapsesta niin erikoisen ainutlaatuisen. Oma lapsihan on aina paras joka asiassa c",)
Rakkaus, jota tuntee omia lapsiaan kohtaan on kaukana lapsirakkaudesta, jota ehkä voi tuntea muita lapsia kohtaan yleisesti.
Minä en ole koskaan ollut erityisen lapsirakas, enkä ole vieläkään sitä. Omia lapsia on nyt kaksi. Rakastan lapsiani ehdottomasti yli kaiken muun. He voivat olla mitä tahansa ja minkälaisia tahansa, mutta siihen, mitä heitä kohtaan tunnen, ei vaikuta olemiset eikä tekemiset. Omat lapset ovat ihaninta mitä elämä voi tarjota.
Enkä vieläkään halua ottaa kenenkään vauvaa syliin tai muiden lapsia hoitoon. Jotkut omien lasten kavereista ovat kyllä niin ihania, että ottaisin vaikka omakseni, mutta erityisen lapsirakkaana en itseäni pidä.
Vaikka ensimmäistä lasta todella halusimme mieheni kanssa, mietin koko raskausajan, että mitä jos tapahtuu jotain niin kauheaa, että en pidäkään sitten lapsesta eikä sitä tietenkään voi poiskaan antaa. Kauheita ajatuksia, mutta luulisin, etteivät niin harvinaisiakaan.
Annas olla, kun raskaus eteni. Raskausaika on tarpeeksi pitkä aika kypsyä äidiksi. Ja kun lapsi syntyi, muu maailma hävisi tajunnasta. Se tunne, mitä tunsin omaa vauvaa kohtaan, on jotain niin alkukantaista ja tulee niin syvältä, ettei sitä voi kuvailla tai verrata mihinkään toiseen. Sitä vain on kuin naarastiikeri, kun on kyseessä se oma lapsi.
Parilla tuttavallani ei asia ole ollut ihan näin yksinkertainen, vaan rakkaus lasta kohtaan on syntynyt vasta viikkojen kuluttua.
Odota sinäkin oikeaa aikaa. Ei asiaa tarvitse miettiä joka päivä. Uskon, että saat vastauksen omasta itsestäsi jonain päivänä. Ihminen kasvaa ja muuttuu, hormonit yllättävät tai elämä kaikkine käänteineen tuo tullessaan muutoksia. Joka tapauksessa, jonakin päivänä saatat vielä ihmetellä asioita, mutta silti tiedät.
On tuttavapiirissä niitäkin, jotka olivat suunnitelleet sitä normaalia kaavaa, että ensin ammatti ja sitten talo ja sitten auto ja sitten lapsi. Ja kuinkas ollakaan, ennen kuin oli edes sitä ammattia, tuli sellainen olo, että se vauva kuuluu tähän elämään nyt ja heti eikä siitä pääse yli eikä ympäri. Ai juu, taisin itsekin kuulua tähän ryhmään, jossa hormoonit valtasivat aivosolut. Eikä tosiaankaan hetkeäkään liian aikaisin.
En ole koskaan ollut erityisen lapsirakas. En ole osannut käsitellä vauvoja, alkoivat heti itkemään mun sylissä. Ja leikki-ikäisille ja vanhemmille en osannut jutella. Eivät ko lapset juurikaan ottaneet minuun kontaktia, toisin kuin siskooni.
Itselläni on 3-poika ja toista lasta odotetaan. Ja voin kyllä ihan rehelliseti sanoa, että eipä mua juurikaan kiinnosta muiden lapset. Tuntuvat suorastaan rasittavilta.
Kiitoksia kaikille vastanneille kannustavista ja lohduttavista sanoista!
Olen puhunut myös mieheni kanssa asiasta ja hänen mielestään asialla ei ole kiirettä. No jaa, biologinen kelloni kyllä tikittää (täytän piakkoin 30), joten eihän asiaa voi loputtomiin lykätä. Jospa tämä tästä.