Jumalan terve!
Olen hieman vanhempi vl, en mikään kovin nuori enää. Elämän perusasiat ovat kunnossa eli työ ja asuminen, on terveyttä ja ystäviäkin. Kuitenkin toivoisin voivani löytää uusia uskonystäviä, sellaisia joiden kanssa on helppo tulla toimeen. Minulla on sellaisia ystäviä nykyään, joille en uskalla kertoa jos joku omatuntoa vaivaa eli en koe voivani luottaa kehenkään, jotta voisin joitakin syntejä pois omaltatunnolta laittaa. Joskus yritin yhteen ystävään luoda läheisempää kontaktia ja joskus soittelinkin hänelle aika usien. Olisin halunnut keskustella mikä mieltäni vaivaa, jne. Mutta hyvin usein vastattuaan puhelimeen ja huomattuaan että minä soitan, niin hän ihan kuin itsekseen totesi, että mitähän nyt taas asiaa tai älä nyt aina soittele. Siinä alkoi mennä halut kertoa mitään, mikä omatuntoa vaivaa ja muutenkin tuntui, että ei haluta minun soittelevan. Ja usein kun soitin, niin hänellä oli vieraita käymässä, jotka keskeyttivät jatkuvasti puheluamme, eikä hän ehkä kuullut mitä kaikkea puhuin. Tämä ihminen tietää kyllä oleensa minulle tärkeä. En ymmärrä, miksi hän käyttäytyi niin, kun ei soitellut kovinkaan usein, ehkä kerran viikossa. Joskus sitten väen väkisin, itseni arkuuden voittaakseni, yritin kertoa mikä omaatuntoani vaivaa, niin ei siitä päässyt alkua pitemmälle kun hän jo saarnasi synnit anteeksi tai mumisi vain jotain, kun kerroin asiaa. Lopulta koin, että en voi kertoa hänelle oikeastaan mitään ja en viitsi hänelle soitellakaan, kun ei hän itsekään soittele ja ei niin kuin välitä kuunnella juttujani.
Joskus olen tekstiviestin avulla pyytänyt saada uskoa synnit anteeksi, siihen hän vastaa, mutta ei oikeastaan muuten. Ei minulla ole varallisuutta soitella jatkuvasti ihmisille, kun he eivät itsekään soittele minulle.
Toinen ystävä kyllä juttelee puhelimessa ja soitteleekin joskus, mutta ei hänellekään voi kertoa mitään, kun yleensä hänen puolisonsa on lähellä siellä taustalla kuulemassa, mistä jutellaan ja aika paljon hän kertoo puolisolleen kuulemiaan asioita.
Yksi toinen uskovainen ystävä tavallaan jätti minut, kerroin hänelle yhden omaatuntoani pitkään vaivanneenn synnin, mutta jonkin ajan kuluttua hänestä ei enää kuulunut mitään. Siinäkin tuli tunne, että ei voi luottaa.
Jotkut ystävät olettavat että on aikaa käydä seroissa joka kerta, kun ne kotisiionissa järjestetään. Jos sanon, että en raaskiksi matkustella usein, kun työmatkoihinkin menee rahaa, niin huumorimielessä kai minulle sanotaan, että äläpä keksi tekosyitä.
Ja kyllä minulla joskus on ihan muutakin ohjelmaa, kotitöitä, lueskelua, jne. Mutta tuntuu kuin pitäisi aina olla seuroissa, jotta ystävät säilyisivät. Miksi puhun ystävistä? Eivät nämä kuitenkaan mitään oikeita ystäviä ole.
Huoliahan minulle on aiheuttanut epäonnistuneet tutustumiset vastakkaiseenkin sukupuoleen ja enimmäkseen juuri se, että kun tunnolla on joitakin syntejä, niin ei ole ketään kelle niitä kertoa. Ei voi luottaa ja kun en halua aina olla se, joka soittelee. Tykkäisin keskustella asioista ja monesta muustakin jutusta, mitä nyt maailmassa vastaan tulee, mutta ei ole löytynyt sellaisia uskonystäviä. Joskus kerroin jollekin että luen tätä palstaa yksinäisyyteni vuoksi, mutta sitten sanottiin, että älä lue, että se vie monelta uskon. Minulla ei ole mitään muutakaan paikkaa, missä kertoa tunteistani ja ajatuksistani, olen varmaan niin epäonnistunut ihmissuhteissani, että minulla ei ole läheisiä uskovaisia ystävinä ja tähän ikään mennessä, kun ovat ne aiemmin rakkaimmat ja läheiset uskovaiset ihmiset kuolleet.
Joskus mietin miten kummassa jaksan olla uskomassa. Ahdistaa, kun en voi kertoa mieltäni painavista synneistä kenellekään ja pelkään, että minua ei ymmärretä, vaan että minut unohdetaan, jos liikaa avaudun. Sillä en voi jollekin puolitutulle alkaa kertomaan itsestäni mitä vain, huomioiden aiemmat kokemukseni. Mitä kummaa minä voin tehdä? Harmittaa, kun olen joutunut pettymään näin raskaasti uskovaisiin ihmisiin ja joutunut huomaamaan sen, että ei sieltä seurakunnasta löydykään hyviä ystäviä. Kuinka minä löytäisin jonkun, jolle uskaltaisin luottaen kertoa mitkä jutut mieltäni painaa?
Minulla ei siis totta tosiaan ole ketään kelle kertoa omaatuntoa vaivaavista asioista, eikä kaikkiin voi luottaa, sen olen huomannut elämän varrella. Siis miten kummassa minun osani on tällainen, kun kaikille muille on siunaantunut paljon luotettavia uskovaisia ystäviä ja varmaan kaikki muut ovat niin synnittömiä, että ei heillä ole ikinä tarvettakaan kertoa mistään erikoisemmista synneistä kenellekään.
Olen hieman vanhempi vl, en mikään kovin nuori enää. Elämän perusasiat ovat kunnossa eli työ ja asuminen, on terveyttä ja ystäviäkin. Kuitenkin toivoisin voivani löytää uusia uskonystäviä, sellaisia joiden kanssa on helppo tulla toimeen. Minulla on sellaisia ystäviä nykyään, joille en uskalla kertoa jos joku omatuntoa vaivaa eli en koe voivani luottaa kehenkään, jotta voisin joitakin syntejä pois omaltatunnolta laittaa. Joskus yritin yhteen ystävään luoda läheisempää kontaktia ja joskus soittelinkin hänelle aika usien. Olisin halunnut keskustella mikä mieltäni vaivaa, jne. Mutta hyvin usein vastattuaan puhelimeen ja huomattuaan että minä soitan, niin hän ihan kuin itsekseen totesi, että mitähän nyt taas asiaa tai älä nyt aina soittele. Siinä alkoi mennä halut kertoa mitään, mikä omatuntoa vaivaa ja muutenkin tuntui, että ei haluta minun soittelevan. Ja usein kun soitin, niin hänellä oli vieraita käymässä, jotka keskeyttivät jatkuvasti puheluamme, eikä hän ehkä kuullut mitä kaikkea puhuin. Tämä ihminen tietää kyllä oleensa minulle tärkeä. En ymmärrä, miksi hän käyttäytyi niin, kun ei soitellut kovinkaan usein, ehkä kerran viikossa. Joskus sitten väen väkisin, itseni arkuuden voittaakseni, yritin kertoa mikä omaatuntoani vaivaa, niin ei siitä päässyt alkua pitemmälle kun hän jo saarnasi synnit anteeksi tai mumisi vain jotain, kun kerroin asiaa. Lopulta koin, että en voi kertoa hänelle oikeastaan mitään ja en viitsi hänelle soitellakaan, kun ei hän itsekään soittele ja ei niin kuin välitä kuunnella juttujani.
Joskus olen tekstiviestin avulla pyytänyt saada uskoa synnit anteeksi, siihen hän vastaa, mutta ei oikeastaan muuten. Ei minulla ole varallisuutta soitella jatkuvasti ihmisille, kun he eivät itsekään soittele minulle.
Toinen ystävä kyllä juttelee puhelimessa ja soitteleekin joskus, mutta ei hänellekään voi kertoa mitään, kun yleensä hänen puolisonsa on lähellä siellä taustalla kuulemassa, mistä jutellaan ja aika paljon hän kertoo puolisolleen kuulemiaan asioita.
Yksi toinen uskovainen ystävä tavallaan jätti minut, kerroin hänelle yhden omaatuntoani pitkään vaivanneenn synnin, mutta jonkin ajan kuluttua hänestä ei enää kuulunut mitään. Siinäkin tuli tunne, että ei voi luottaa.
Jotkut ystävät olettavat että on aikaa käydä seroissa joka kerta, kun ne kotisiionissa järjestetään. Jos sanon, että en raaskiksi matkustella usein, kun työmatkoihinkin menee rahaa, niin huumorimielessä kai minulle sanotaan, että äläpä keksi tekosyitä.
Ja kyllä minulla joskus on ihan muutakin ohjelmaa, kotitöitä, lueskelua, jne. Mutta tuntuu kuin pitäisi aina olla seuroissa, jotta ystävät säilyisivät. Miksi puhun ystävistä? Eivät nämä kuitenkaan mitään oikeita ystäviä ole.
Huoliahan minulle on aiheuttanut epäonnistuneet tutustumiset vastakkaiseenkin sukupuoleen ja enimmäkseen juuri se, että kun tunnolla on joitakin syntejä, niin ei ole ketään kelle niitä kertoa. Ei voi luottaa ja kun en halua aina olla se, joka soittelee. Tykkäisin keskustella asioista ja monesta muustakin jutusta, mitä nyt maailmassa vastaan tulee, mutta ei ole löytynyt sellaisia uskonystäviä. Joskus kerroin jollekin että luen tätä palstaa yksinäisyyteni vuoksi, mutta sitten sanottiin, että älä lue, että se vie monelta uskon. Minulla ei ole mitään muutakaan paikkaa, missä kertoa tunteistani ja ajatuksistani, olen varmaan niin epäonnistunut ihmissuhteissani, että minulla ei ole läheisiä uskovaisia ystävinä ja tähän ikään mennessä, kun ovat ne aiemmin rakkaimmat ja läheiset uskovaiset ihmiset kuolleet.
Joskus mietin miten kummassa jaksan olla uskomassa. Ahdistaa, kun en voi kertoa mieltäni painavista synneistä kenellekään ja pelkään, että minua ei ymmärretä, vaan että minut unohdetaan, jos liikaa avaudun. Sillä en voi jollekin puolitutulle alkaa kertomaan itsestäni mitä vain, huomioiden aiemmat kokemukseni. Mitä kummaa minä voin tehdä? Harmittaa, kun olen joutunut pettymään näin raskaasti uskovaisiin ihmisiin ja joutunut huomaamaan sen, että ei sieltä seurakunnasta löydykään hyviä ystäviä. Kuinka minä löytäisin jonkun, jolle uskaltaisin luottaen kertoa mitkä jutut mieltäni painaa?
Minulla ei siis totta tosiaan ole ketään kelle kertoa omaatuntoa vaivaavista asioista, eikä kaikkiin voi luottaa, sen olen huomannut elämän varrella. Siis miten kummassa minun osani on tällainen, kun kaikille muille on siunaantunut paljon luotettavia uskovaisia ystäviä ja varmaan kaikki muut ovat niin synnittömiä, että ei heillä ole ikinä tarvettakaan kertoa mistään erikoisemmista synneistä kenellekään.
Vastaukset 22
Vanhimmat
On tuo outo uskonto, kun pitää elää tuollaisessa kauheassa synnintunnossa koko ajan:0 Ystävilläsi on oma elämänsä, eikä kukaan varmaan halua terapeutiksi ruveta. Minusta tuo kuulosti siltä, että tarvitset toiselta ihmiseltä tosi paljon, ehkä liikaa. Jos pitää olla alvariinsa avautumassa ja tunnustamassa toisille eikä löydä itse ollenkaan mielenrauhaa, niin jossakin on vika. Omassa asenteessa, elämässä tai sitten niissä vaatimuksissa, joita ympäristö asettaa. Mikä ihmeen murhamies tosiaan olet, kun on noin paljon kaduttavaa? Ei tajua... Ehkäpä sentään olet aivan tavallinen ihminen, joka voisi olla ihan itsekin armollinen itselleen.
kun nyt on joitakin sellaisia juttuja omallatunnolla ollut jo kauan, ja joita en ole saanut kerrottua painamasta mieltäni. Alkaahan minulla jo olla epäilyksiäkin, kun on saanut pettyä niin monesti. En minä sen kummemmin terapeuttia tarvitse tai jos tarvitsen, niin kyllä minä psykologin juttusille menen. Ihan mielelläni kuuntelen ystävien huolia ja murheita ja koitan auttaa, jos vain osaan. Itse en ikinä kertoisi kenenkään syntejä tai murheita eteenpäin. Voimat alkaa mennä siihenkin, kun olen monasti aivan totaalisen väsyneenä työpäivän jälkeen lähtenyt seuroihin, kun oletetaan, että siellä täytyisi käydä usein, jos on kunnon uskovainen.
En minä mikään murhamies ole, mutta kyllä sitä kuule omalletunnolle voi tulla juttuja, joita ei jaksaisi itsekseen miettiä ja surra.
Taivaan Isältä hyviä ja luotettavia ystäviä ja saattomiehiä, joille voisit puhua mieltä raskauttavista asioista.Uskon ,että Hän kuulee rukouksesi!
Voimia Sinulle!
Tuon verran osaat lohduttaa raadeltua eli synninhädässä miestä, jolla on sentään vielä omatunto. Jeesuksen vertaus laupiaasta samarialaisesta on totisinta totta myös tänä päivänä.
Voisitko vähän selventää tarkoitusperiäsi?
Hän on saanut syntinsä anteeksi, mutta hänellä on omallatunnollaan joitakin asioita, joista hän haluaisi puhua jollekin uskonystävälle.Niin minullakin on ollut.Kun niistä asioista saa puhua ja saa uskoa syntinsä anteeksi, on todella kuin taivas olisi laskeutunut maan päälle.Rippi on meille armoetu, mutta se ei ole autuuden ehto.
Minä kerroin hänelle ensimmäisen keinon, mikä tuli mieleeni: rukous.Että Jumala lähettäisi hänen luokseen luotettavan ystävän.Ja antaisi hänelle hyviä ystäviä ja saattomiehiä.
Minä en voi täältä rientää hänen luokseen näillä minuuteilla kun en edes tiedä, missä hän asuu.
Ymmärrät kai???
niin, olen niitä rukoillutkin, mutta ehkä joku sellainen löytyy aikanaan. Yksihän minulla olisi ollut, aika alussa oli ystävyys ja hänelle kerroin yhden mieltäni pitkään vaivanneen synnin. Mutta sitten hän jostain syystä jonkin ajan kuluttua lopetti yhteydenpidon minuun. En tiedä miksi hän halusi niin kovasti saada tietää, mikä synti minua vaivaa omallatunnolla ja kun hänkin sanoi, että kyllä se synti on tunnustettava pois, jotta taivaaseen kulkisi tieni. Minähän tunnustin synnin hädässä, kun oli niin paha olla. Mutta sitten hän aika pian unohti minut eli ei enää ottanut yhteyttä, vaikka minä yritin häneen ottaa. Ehkä me olimme jotenkin erilaisia, mutta tästäkin kokemuksesta johtuen, en ala enää kertomaan noin vain omantunnon rasitteita, kun joku niitä haluaa tietää ja netin välityksellä en ala kirjoittelemaan ja vaihtelemaan sähköpostiosoitteita, sitä ei tiedä milloin se kirjoittelu katkeaa noin vain ja voihan joku säilyttää tunnustetun synnin kirjallisena pitkiä aikoja itsellään. Mielestäni nämä ripittäytymiset ovat vakavasti otettavia asioita ja jos ei kykene olemaan ystävä, niin ei pitäisi udellakaan sitä omantunnon syntiä, sillä se ensinnäkin vaatii jo rohkeutta kertoa jollekin aika vieraalle jonkin synnin ja kun huomaa, että hän ei oikein haluakaan olla tekemisissä sen jälkeen, niin aika loukatuksi voi itsensä tuntea.
Mutta niin, ehkä minussakin oli vikaa, kun tuttavuus loppui, mutta harmittaa jollakin tavalla, että kerroin tuon omaatuntoani vaivanneen syntini ja sitten minut unohdettiin.
väkistenkin admatat ja jotkut muutkin että saisivat synnintunnon, niinkuin sinullakin on.
Eivät he voi parannusta tehdä kun ei ole minkäänlaista synnintuntoa.
Sinä sitävastoin olet elävitten kirjoissa kun sinulla on synnintunto ja halu panna syntiä pois.
Minusta ystävä ja rippi-isä ovat eri asioita. Parempi, jos valitset jonkun esim. puhujan, jolle tunnustat tuntoasi vaivaavat synnit. Ei ripittäytyminen tarkoita sitä, että sen jälkeen oltaisiin ystäviä. Ystävyys lähtee hieman eri pohjalta. Mutta ystävä voi olla sitten luotettava rippi-isä.
Ajattelepa pedanttia ihmistä, joka ottaa opetukset ja uskonasiat tosissaan ja kun hänelle opetetaan niin, että synnit voi saada anteeksi ainoastaan tunnustamalla ne toiselle kristitylle ja saamalla häneltä synninpäästön.
Monilla on sellainen persoonallisuushäiriö jota kutsutaan vaativaksi persoonallisuudeksi. Heillä on hyvin tarkka ja vaativa omatunto myöskin.
Minä ymmärrän hyvin tämä ihmisen ongelman koska olen kantanut samoja vaivoja itsekin.
Siihen ei ole muuta lääkettä kun Kristus Jeesus Jumalan poika, ja hänen lahjavanhurskautensa. Kristus lahjoittaa vanhurskautensa jokaiselle joka sen uskolla ottaa vastaan ilman omia töitä.
Herkkätuntoisenkin on rohkaistava uskomaan itsensä armosta autuaaksi Kristuksen tähden, eikä omien tunnustustensa tähden.
Ja on myöskin asioita jotka eivät poistu salaripissä, sellaisia jotka vaativat kohtaamista ja rukouksia enemmänkin, kuten erilaiset riippuvuudet, kuten pseudoseksi (masturbaatio), peliriippuvuus alkoholiriippuvuus, varastamisen pakko, kyltymätön rahanahneus etc.
Näistä pitää saada puhua ja tulla myös kuulluksi asia kokonaisuudessaan. Ja sitten pienessä ryhmässä asetetaan kädet kärsivän päälle ja rukoillaan hänen puolestaan Jumalaa parantamaan hänet.
hyvin sanottu. Aloittajalla on sydän ja usko kohdallaan. Hän ei katso uskon olevan itsestäänselvyys ja tulevan raamatunkohtien luettelemisesta. Hänellä on oikeasti synnintunto.
Hän etsii Kristusta tuttavien ja lankojen seasta.
Kristus on elävä Jumalan sana. Joka uskoo ja Kastetaan Kristukseen, hän pelastuu.
???vl:t sanovat, että yksin ei voi uskoa???
Ja sinä sanot, että hän etsii Kristusta väärästä paikasta???
Niin tai näin...aina väärinpäin
Pyhät Sakramentit ova myös Jumala Sana, siis Kristus meidän kanssamme, immaanuel mun valoni.
Siksi sanon että hän etsii Jumalaa väärästä paikasta kun etsii autuutta ihmisistä, vaikka pitäisi etsiä Jumalan sanan pettämättömistä armolupauksista.
On ihan totta että jokainen meistä Jumalan lapsista on SANAN, KRISTUKSEN TODISTAJIA.
Ei ole siis väärin vaikka samona Jumalan armolupauksia haluaa kuulla myöskin läheisten suusta. Mutta Jumalan armo tulee aina SANAN KAUTTA, EI IHMISTEN KAUTTA.
...ja vielä puhutaan että "vl-uskossa on rauha tunnolla"...
Olisiko aika erota ahdistavasta ja ahdistavaa uskoa opettavasta liikkeestä?
kyllä se omantunnon rauha on monilla, joilla on joitakin joille kertoa omantunnon rasitteista eli niin sanottuja rippitätejä tai -setiä. Mutta jos ei ole niin, ei ole helppoa. Kaipa se Jumala ymmärtää, että en voi kertoa joitakin syntejä, kun ei ole ketään kelle voisin kertoa. On tämä monelle onnellinen ja hyvä usko ja hyvä on olotila, kun on rakastavia ihmisiä ympärillä. Mutta ei kaikilla ole kuitenkaan niin hyvin asiat ja siitä saattaa muodostua riskitekijä uskomassa säilymiselle.
Raamatun mukaan synnit saa uskoa anteeksi ilman rippiäkin!
"Usko herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut!"
Rakas ystäväni!
Sain ymmärryksen että olet naispuolinen. Tai samapa se kumpi :)
Ymmärrän, että yksin on raskasta raahata ristin puuta. Mutta kuitenkin ajattelen, että eihän siihen varsinaista ystävää välttämättä tarvitse, jos omantunnon murheista haluaa jutella, parannusta tehdä. Voit jutella vaikka puhujalle. Puhuja ei ole yhtään sinua korkeammalla tasolla, ja hänellä -kuin myös muilla uskovaisilla- on evankeliumi saarnattavana katuvalle syntiselle.
Joskus on jopa helpompi puhua vieraammalle henkilölle huolistaan kuin aivan lähimmille...
Me uskovaiset olemme rippi-isiä ja -äitejä toinen toisillemme. Jumala unhoittaa tehdyt synnit kun ne evankeliumilla saadaan pestä pois tunnolta. Tuon sinä varmasti uskovaisena tiedätkin :)
Olisi mukava kirjoitella kanssasi :)
Voimia ja rohkeutta sinulle, matkaystäväni!
Heikkoimmankin Jumalanlapsen päähän on luvattu kultakruunu matkan päässä,minunkin.
Kun olen joskus langennut johonkin nimelliseen vikaan ja se on painanut tuntoani, olen rukoillut Jumalalta armoa ja voimaa panna lankeemus pois sen nimisenä kuin se on tullut. Ihmeellisesti sitä voimaa on tähän päivään saakka tullut. Ja niin ihmeellinen on evankeliumin voima, että se pesee pois raskaimmatkin synnit ja rikkomukset. Muista tämä, kun vihollinen kiusaa sinua lankeemuksillasi etkä meinaa löytää pitävää astiaa, johon saisit purkaa tuntoa painavat asiat. Muista myös, miten eräässä laulussa lauletaan: "Herra Jeesus verellänsä jne...". Luepa koko laulu läpi.
Kaikki uskovaisten mukana ja joukossa kulkevat eivät tee sitä puhtaalla tunnolla eivätkä voi auttaa toista synnin hädässä. Lienevätkö tuttavasi tällaisia? Se ei ole tietenkään pääasia tässä, vaan sinun sielunautuutesi. Usko vapain sydämin kaikki syntisi anteeksi annetuksi sillä Jeesus on ne kalliilla verellään maksanut Golgatalla, äläkä turhaan kanna huolta, jos ei löydy heti sopivaa ihmistä, jolle uskaltaisit tyhjentää tuntosi. Se joka haluaa panna syntinsä pois, mutta ei ehdollisesti viivyttele, ei rakenna vuodettaan kadotukseen niin kuin se, joka rakastaa lankeemustaan ja tahallaan viivyttelee parannuksen tekoa. Ole sen vuoksi turvallisella mielellä; sinun syntisi on jo anteeksi annettu Jeesuksen nimen ja kalliin sovintoveren kautta. Mutta pyydä Jumalalta sitä sopivaa sisarta tai veljeä, jolle saat kertoa murheesi, jos vihollinen niillä kiusaa. Rippi on armoetu ja kallis lahja, ei pakko eikä varsinkaan autuuden ehto. Jos joku ei ymmärrä sinun lankeemustasi, hänellä ei oikein ole Kristuksen mieli. Siksi katso, kenelle puhut, tai paremmin sanoen vielä kerran, pyydä Jumalalta oikeaa ihmistä siihen.
Meitä on moneksi, kuten olet huomannut. Monet eivät osaa asettua toisen sijaan, vaikka olisi kuinka paha olo ja murhemieli. Jumalalla on kuitenkin vara siunata ystävillä ja kylänmiehillä jokaista lastaan, joka niitä hurskaasti pyytää. Töitä ei tarvitse lähteä senkään asian eteen tekemään, vaan saa luottaa, että Taivaallinen Isä antaa ystävätkin sulasta armostaan.
... saat uskoa kaikki synnit ja murheet anteeksi!
Kyllä sinulla on elävän uskon tuntomerkit.
Oma huonouden tunne.
Syntisyyden tunne.
Laitimmaisen tuntuinen.
Ei meinaa jaksaa.
Halu kuitenkin evankeliumiin.
Voi kun ovat tuttuja uskovaisen tuntomerkkejä.
Noin me yksinkertaisesti omalta puoleltaan olemme heikkoja. Heikkoja vain. Ei ole voimakasta kristittyä elävässä uskossa ollenkaan, ei.
Ja voi kun Jeesus sanoo lohduttavasti, kun sanoo että "heikoissa olen minä väkevä". Niin sinussakin.Ystävä rakas.
Ja minä toisena heikkona uskalsin saarnata sinulle alussa Jeesuksen käskystä Evankeliumia heikon uskon vahvistukseksi.
Ja kun me tätä heikkoa uskoamme emme kiellä, niin se Pyhä Henki neuvoo ja opettaa ja nuhtelee meidän povellamme. Niin se näkyy ja tuntuu sinun kin povella asuvan.
Jumalan siunausta Rakas uskonystävä elämäsi loppuun saakka.
Että Jumala tosiaan siunaisi Sinulle oikeita saattomiehiä.Ei sellainen ole Kristuksen mieli, että uskovainen ystävä hylätään, jos hän tunnustaa toiselle syntiä.
Älkää nyt enää puhuko niistä saattomiehistänne sellaiselle ihmiselle joka niistä on jo kärsinyt varmasti jo tarpeekseen. Vapauttavasta uskosta Kristukseen pitää ennen kaikke oman vanhurskauden vangeille julistaa.
Luther: Kirkkopostillan Ensimmäinen osa
340. Ihmisoppia kartetaan kolmella tavalla.
Ensiksikin niitä kartetaan omassatunnossa, ei teossa.
Minä esimerkiksi ripittäydyn paavin lain mukaisesti, rukoilen ja paastoan, mutta en siinä mielessä, että minun niin täytyy tehdä, taikka että olisi synniksi, ellen niin tee, vaan siten, että teen sen itsestäni, vapaaehtoisesti, ilman pakkoa, ja että voin sen jättää tekemättäkin, jos tahdon.
Tässä tosin suoritetaan ihmisopin määräämä teko, mutta omatunto on vapaa eikä välitä tekemisestä eikä tekemättä jättämisestä: se ei ole sille synniksi, vaikka jättää sen sikseen, eikä hyväksi, jos tekee; hän ei tee kuuliaisuustyötä, vaan toimii oman vapaan mielensä mukaan.
Tällaiset henkilöt ovat parhaita.
Luther: Kirkkopostillan Toinen osa
17. Eivätkös siis olekin meidän valtaherramme mieltä vailla ryhtyessään väkivaltaisesti, miekan väellä, pakottamaan ihmisiä uskoon!
Kristushan tässä tahtoo lampaita tuleviksi niiden omasta aloitteesta, hänen äänensä tuntiessansa.
Noiden toisten sydän, noiden, joita ulkonaisella tavalla pakotetaan, ei ole pakonalainen eikä vankina, niinkuin paavi laeillaan on pakottanut ripille ja sakramentille.
Kristus tahtoo vapautta. Kyllä hänkin olisi voinut harjoittaa pakkoa, mutta hän tahtoi käydä käsiksi suloisella, herttaisella saarnallansa; joka siihen tarttui, se seurasi, antamatta riistää itseään siitä.
On mieletöntä pyrkiä tällaisia ajamalla ajamaan miekan ja tulen voimalla.
Huomatkaa siis tarkasti: on pantava käytäntöön yksinomaan pelkkä Jumalan sana; kyllä sitten seuraavat ne, jotka se vangitsi.
todella ikävässä tilanteessa. Mitä jos miettisit seuraavia asioita:
-Olenko ystävän tarpeessa vai rippi-isän?
-Oisko hyvä kysyä suoraan ystävältäsi joka hylkäsi miksi näin kävi? Eiköhän jaksanutkaan tukea?
-Jos seuroissa on rankkaa käydä välillä miksi en jäisi pois ja kun ystävä kysyy että miksi et tullut huomaisit sen positiivisena. Oho joku siis huomasi etten ollut.. Mähän siis merkitsen jollekkin jotain. Ja aloittaa keskustelu että onpa ihanaa että sä huolehdit näin minusta ja huomasit kun olin poissa. Eikö se sitä lopulta ole?
- Olet ehkä masentunut tästä kaikesta ja kyllä se sielunvihollinen silloin löytää sen aran kohan ja varmasti pommittaa sitä kautta, mutta rohkaise itsesi ja nosta katseesi maasta ja huomaa kuinka ympärilläsi onkin turvallista vaikka hetkittäin raskasta ja koet uupuvasi. Ja kohta kun näin teet uskon että huomaatkin sen pienen valopilkun siellä ja kun meet löydät jälleen sen hyvänmielen.
-Ja ajattele että ehkä se ystäväsi ei aina jaksa kuunnella, koska ihminenhän sekin on... Mutta Soita ja selvitä se asia, kun sulla kuitenkin on ollut ees joku. Kerro että tarvit tukea kun uskosi horjuu ja ketään muuta ei ole. Näe se pieni valopilkku...