kirkkoon

En ole Vl, siksi voinkin kommentoida.

Luulen, ettei raamatusta löydy kohtaa, jossa kehotetaan lähtemään jostakin yhteisöstä sen syntisyyden takia pois. Ei myöskään ole kiire vaikka kirkko näyttäisi ovea. Pitäisi olla Vennamon sitkeys, että joudutaan kantamaan ulos.

Ainoa viittaus on pölyjen karistaminen. Siinä oli kyse siitä, että evankeliumilla oli niin kiire, ettei voinut jäädä takkuamaan vastahakoisten ihmisten kanssa, kun vastaanottavia oli viljalti muualla.

Olen itse vanhoillislestadiolaisesta perheestä kotoisin. En ole moneen vuoteen kuulunut yhteisöön. Olen käynyt yksin ja luterilaisten ns.kirkkouskovaisten kanssa silloin tällöin kirkkojumalanpalveluksissa, mutta en ole kokenut oloani kodikkaaksi luterilaisten pappienkaan saarnapönttöjen edessä.
Olen itsekin sivusta seuraamalla ihmetellyt,miten vanhoillislestadiolaiset kykenevät toimittamaan papin, kanttorin jne, virkojaan kirkon keskuudessa,sillä he eivät voi aidosti yhtyä nykyisen kirkon näkemyksiin, varsinkin, kun lähtökohta on se, etteivät he voi pitää kollegoidensa uskoa muuna kuin valheellisena ja vääränä.

Minua hämmästyttää heidän hiljainen läsnäolonsa vanhoillislestadiolaisten kannalta nykyisin hyvinkin tukalassa kirkossa. Olisi helpompi tuoda uskoaan vapaammin esiin ja erota rehellisesti omaa kantaansa rohkeasti julistaen, eikä pitää epätoivoisesti kiinni ja veljeillä ulkoisesti jonkin instituution kanssa, kun jo oleellisin asia -usko, ei ole milläänlailla yhteinen.

”Miksi moni ei-vl haluaisi vl-uskon eroavan kirkosta?”

Kuinka ”moni” näin oikeasti haluaa? Oma arvaukseni on, että meitä ihmisiä on niin moneksi. Erilaiset mielipiteet ovat toisaalta rikkaus elämässä, mutta toivottavasti omat jyrkät mielipiteet eivät mene puolin ja toisin sille asteelle, että ollaan valmiita syrjimään tiettyä yhteisöä tai itse sulkeutumaan kaiken ulkopuolisen maailman ulottumattomiin.

Oma kokemukseni on sellainen, että kirkon piirissä, niin kuin missä tahansa muussakin suuressa yhteisössä ja koko yhteiskunnassa on paljon sellaisia keskitien kulkijoita, joilla ei ole suuria intohimoja karsinoida ihmisiä niin, että samaistutaan täysillä kaikissa asioissa samanmielisten porukkaan tai sitten torjutaan vähän erilaisella mielipiteellä varustettu ihminen pois kaikenlaisen kanssakäymisen ulkopuolelle. Pidän tärkeänä, että voidaan olla monenlaisten ihmisten kanssa tekemisissä, olla ystävällisiä ja arvostaa toista luopumatta kuitenkaan omasta vakaumuksestamme. En laittaisi paljoakaan painoa tällä foorumilla käytävälle keskustelulle. Ehkä ne fiksut keskitien kulkijat käyvät harvoin täällä tai ovat niin vähän äänessä. Tavallisella kanssakäymisellä ja asiallisilla kysymyksillä päästään eteenpäin toinen toistemme ymmärtämisessä. Näin kysymällä saat lisää tietoja. Kannattaa kysellä myös niiltä, jotka osallistuvat enemmältikin kirkon piirissä olevaan toimintaan. Minä yritän osaltani vähän vastata.


”Miksi muuten halutaan kuulua kirkkoon? Kun pelastuskäsitys on erilaisempi kuin luterilaisella kirkolla?”

Omalla kohdallani kirkkoon kuulumisessa on muutama sata erilaista hyvää syytä. On ehkä niin, että kaikkia kirkon tuomia hyviä puolia emme hoksaa, ennen kuin muutamme asumaan paikkaan, jossa ei tällaista kirkkoa ole. Yksi hyvä syy olla mukana on ne ihmiset, joita kirkon piirissä on. Arvokkain asia mielestäni on se, että kirkon kautta julistetaan elävää evankeliumia.

Augsburgin tunnustus on yksi Luterilaisen kirkon tunnustuskirjoista. Voin yhtyä täydestä sydämestäni suurimpaan osaan siinä oleviin kohtiin, esimerkiksi niihin, jotka kertovat kirkosta, parannuksenteosta ja vanhurskauttamisesta.

Kirkon sisällä on todella monia eri herätysliikkeitä ja hyvä niin. On sääli, jos esimerkiksi jumalanpalvelukset mielletään vain joidenkin sisäpiiriläisten mummojen touhuksi. Monet näissä tilaisuuksissa käyvät mummot ja papat ovat toki huipputyyppejä, mutta kyllä siellä käy yhtä hyviä tyyppejä nuorempiakin, jotka uskaltautuvat aikaisesta jumalanpalvelusajankohdasta huolimatta lähteä mukaan.

Kirkossa keskustellaan paljon juuri tuontyyppisistä asioista. Siis esimerkiksi siitä, että miten paljon ”liian aikainen” jumalanpalvelusajankohta vieroittaa kansaa pois kirkosta. Viime vuosina paljon julkisuudessa ollut virkakysymyskeskustelu ei herätä minussa suuria intohimoja. Kirkon virassa työskentelevillä on niin paljon muitakin haasteita, että en pidä hyvänä ottaa sukupuolta vielä ylimääräiseksi lyömäaseeksi. Arvostan tuntemiani naispappeja ihan yhtä lailla ihmisinä ja hyvinä kirkon työntekijöinä kuin miespappejakin. Viime viikkoina käyty keskustelu hedelmällisyyshoidoista meni minulta aika lailla yli ymmärryksen. Mieleen jäi vain keskustelun sävy, jossa rakkautta ikään kuin rajattiin vain samaa mieltä olevien ihmisten ominaisuudeksi.

Edellä mainituista asioista on toki hyvä keskustella. On ihmisiä. joilla on erittäin selvä mielipide juuri noihin asioihin. Miten ihminen vanhurskautetaan eli kuinka ihminen pelastuu, on juuri sellainen kysymys, johon jokaisen kannattaa henkilökohtaisesti paneutua. Siihen löytyy kirkon piirissä monenlaisia vastauksia. On pappeja, jotka eivät usko synnin olemassaoloon ja jopa Kristuksen ylösnousemus asetetaan kyseenalaiseksi. Aika moni uskoo kasteen pelastavaan vaikutukseen tai sitten, että ihan tarkkaan ei voida tietää, millä tavalla voidaan pelastua. Itse uskon niin, että uskomalla omakohtaisesti, että Jeesus on sovittanut syntini kärsimisellään, pääsen taivaaseen. Uskominen ei ole vain historiallista tietoa, vaan uskon vastaanottamista omalle kohdalle. Kun näin uskotaan, päästään sisälle Jumalan valtakuntaan ja lopulta perille taivaaseen.

Tällä palstalla viime päivinä käyty keskustelua aiheesta: ”pelastunko vai en – vastatkaa?”. Kysymys on erittäin tärkeä, mutta keskustelujen aloittajalla on ollut lähtökohtana kait jotkut muut syyt kuin huoli omasta taivaaseen pääsystä. Mielestäni toisen uskon arvioiminen tuolla tavalla julkisuudessa ei ole evankeliumin hengen mukaista. Kaikilla, jotka kuulevat sanoman pelastuksesta ja ottavat sen omakohtaisesti vastaan, on pelastus. Uskominen on kokonaan Jumalan työ, se ei riipu meidän ihmisten mielipiteistä.

Usko on sillä tavalla varma asia, että saamme olla varmoja pelastumisestamme, vaikka toisaalta epäilyksiä on joskus enemmän ja joskus vähemmän. Pelastusvarmuus ei anna kuitenkaan aihetta henkseleiden paukutteluun eikä ihmisarvon mittaamiseen tämän perusteella. Raamatussa kehotetaan etsimään ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa. Käsitän tämän niin, että jokapäiväisessä elämässä meidän on etsittävä sitä Jumalan viitoittamaa tietä. Jos oma itsekäs tahto menee Jumalan tahdon edelle, on vaarana menettää se usko, joka vie perille.

Ymmärrän toisaalta vähän sitäkin kysymyksenasettelua, että kun meillä on oma yhdistys, jossa on paljon samalla tavalla uskovia ja runsaasti omaa toimintaa, niin miksi roikumme vielä mukana kirkossa, jossa on monenlaisia mielipiteitä ja ehkä maallistumistakin havaittavissa. Itse ajattelen niin, Jumalan valtakunnan asuminen ei ole pohjimmiltaan yhdistystoimintaa eikä kirkon jäsenyyttä. Jumalan valtakunnan rajoja ei ylitetä jäsenyyksiä ostamalla tai myymällä eikä edes hurskaudella ja hyvällä työllä. Valtakunnan rajat ovat tietyllä tavalla näkymättömiä, mutta Jumalan valtakunnan työtä tehdään niin, että se näkyy ja kuuluu. Tässä ovat erilaiset organisaatiot apuna, vaikka ne eivät ole mikään itsetarkoitus. Kun Jumalan valtakunnan työtä tehdään kirkon kautta, niin ilman muuta siihen kannattaa kuulua. Jo se, että pidetään raamatun sanaa ja kristillisiä arvoja esillä, on erittäin arvokas asia.