Moi,
Tässäpä annan taas viisampien puhua puolestani.
Suomensin Ajahn Sumedho nimisen buddhalaisen munkin puheen kykyjeni mukaan ja muistutan että kyse on epävirallisesta suomennoksesta, joten jos jokin mielestänne mättää tekstissä niin ajatelkaa ensin että syy voi olla suomennoksessa eikä alkuperäistekstissä.
Ajahn Sumedho
Taustaa
Luang Por Sumedho syntyi Seattlessa, Washingtonissa vuonna 1934. Palveltuaan neljä vuotta USA:n laivastossa lääkintämiehenäng, hän suoritti BA:n kaukoidän opinnoissa ja MA:n etelä-aasian opinnoissa.
vuonna 1966, hän meni thaimaaseen harjoittelemaan meditaatiota Wat Mahatat luostariin Bangkokissa. Vähän sen jälkeen, hän alkoi noviisi munkiksi maan syrjäiseen osaan, Nong Khaihin, ennenkuin vastaanotti täyden munkki vihkimyksen vuonna 1967.
Seurasi vuoden syrjäinen harjoittelu. Vaikkakin hedelmällinen, se näytti hänelle opettajan tarpeen, opettajan joka voisi aktiivisemmin ohjata häntä. Onnekas kohtaaminen vierailevan munkin kanssa johti hänet Ubonin provinssiin harjoittelemaan Ajahn Chah nimisen opettajan kanssa. Hän pysyi Ajahn Chahn oppilaana kymmenen vuotta.
vuonna 1975, Ajahn Sumedho, perusti Wat Pah Nanachatin, Kansainvälisen metsä luostarin jossa länsimaalaiset voisivat harjoitella käyttäen englannin kieltä.
vuonna 1977, hän matkusti Ajahn Chahn kanssa englantiin ja jäi opettammaan Hampstetin viharaan, kolmen muun munkin kanssa.
Hän on tällä hetkellä abottina Buddhalaisessa Amaravati luostarissa Hartfordshiressä Englannissa.
Seuraavana suomennos hänen spontaanista puheestaan,
näitä puheita kutsutaan Theravada-Buddhalaisuudessa Dhamma-puheiksi.Ihmiset hiljentyvät kuuntelemaan puhetta yleensä rauhallisessa ympäristössä ja puheet ovat lähes poikkeuksetta huumoripitoisia ja sisältävät naurua sekä puhujalta että kuuntelijoilta. Puheet annetaan ilman valmisteluja ja jos joku munkki pitää hyviä ja pidettyjä puheita niin maallikot nauhoittavat niitä ja kirjoittavat puheet nauhalta kirjoiksi, tuollaisesta kirjasta on myös tämä suomennos.
sanastoa:
Nibbana = Valaistumisen tila, yleensä suomennettu Nirvana, mutta näyttävät Theravada Buddhalaisuudessa käyttävän Palin kielen Nibbanaa
Dukkha = on palin kieltä ja vaikea suomentaa, tarkoittaa kaikkea kärsimystä ja negatiivisuutta elämässä, Buddha sanoi: Elämä on dukkhaa, mutta ei tarkoittanut että se on välttämä suurta tragediaa, vaan sisältää negatiivisuutta.
Aniccam = katoavaa
Anatta = ei-itse, ei osa itseä
ONNELLISUUS, EI-ONNELLISUUS
JA NIBBANA
Buddhalaisen meditaation päämäärä on Nibbana. Me suuntaudumme kohti Nibbanan rauhaa ja poispäin aistillisen todellisuuden pulmallisuuksista, tapojen loputtomasta kierteestä. Nibbana on päämäärä jonka voi oivaltaa jo tämän elämän aikana. Meidän ei tarvitse odottaa kuolemaamme saakka tietääksemme onko se totta.
Aistit ja aistillinen maailma ovat syntymän ja kuoleman todellisuus. Ajattele esimerkiksi näkökykyä: se on riippuvainen niin monista tekijöistä — onko päivä vai yö, ovatko silmät terveet vai eivät, ja niin edelleen. Silti me takerrumme hyvin paljon väreihin, hahmoihin ja muotoihin joita me havaitsemme silmillämme, ja me samaistumme niihin. Sitten on olemassa korvat ja äänet: kun kuulemme miellyttäviä ääniä pyrimme pitämään niistä kiinni, ja kun kuulemme epämiellyttäviä ääniä yritämme kääntyä pois niistä. Ja mitä hajuihin tulee: me etsimme hajujen mielihyvää ja miellyttäviä tuoksuja, ja yritämme päästä eroon epämiellyttävistä hajuista. Samoin myös makujen kanssa: etsimme herkullisia makuja ja vältämme pahoja. Ja myös kosketuksissa: niin suuren osan elämästämme me käytämme yrittäessämme paeta fyysistä epämukavuutta ja kipua, ja etsiessämme mielihyvää fyysisistä tuntemuksista? Ja viimeisenä tulee ajattelu, erotteleva tietoisuus. Se voi antaa meille paljon mielihyvää tai paljon surkeutta.
Nämä ovat aistit, aistillinen maailma. Se on syntymän ja kuoleman sekoittunut maailma. Sen todellinen luonne on dukkha(kärsimys), se on epätäydellinen ja epätyydyttävä. Et voi koskaan löytää täydellistä onnellisuutta, tyytyväisyyttä tai rauhaa aistillisessa maailmassa; se tuo aina epätoivoa ja kuolemaa. Aistillinen maailma on epätyydyttävyys, niinpä me kärsimme siitä ainoastaan silloin kun odotamme sen tyydyttävän meitä.
Me kärsimme aistillisesta maailmasta kun odotamme siltä enemmän kuin sen on mahdollista antaa: asioita kuten pysyvä turvallisuus ja onnellisuus, pysyvä rakkaus ja turva, toiveet elämästä jossa on vain mielihyvää eikä lainkaan kipua. ”Jos vain voisimme päästä eroon sairaudesta ja taudeista ja kukistaisimme vanhuuden” Minä muista kuinka 20 vuotta sitten USA.ssa ihmisillä oli suuri toivo että moderni tiede olisi kykenevä pääsemään eroon kaikesta sairaudesta. He sanoivat, ”kaikki mielisairaudet johtuvat kemikaalisista epätasapainoista. Jos vain voimme löytää oikeat kemikaaliset yhdistelmät ja ruiskutamme ne kehoon, niin skitsofrenia katoaa.” Sitten ei olisi enää päänsärkyjä ja selkäsärkyjä. Me vähitellen korvaisimme sisäelimemme mukavilla muovisilla osilla. Minä luin jopa artikkelin Austraalialaisesta lääkärijulkaisusta siitä kuinka he toivoivat voittavansa vanhuuden! Maailman väkiluvun kasvaessa me vain saisimme lisää lapsia eikä kukaan koskaan tulisi vanhaksi ja kuolisi. Ajatelkaa mikä sotku se olisi!
Aistimailma on epätyydyttävyys ja sellainen sen tulee olettaakkin olevan. Kun takerrumme siihen, se vie meidät epätoivoon — sillä takertuminen tarkoittaa että me haluamme sen olevan tyydyttävyys, me haluamme sen tyydyttävän meitä, tekevän meistä tyytyväisiä, onnellisia ja turvattuja. Mutta huomaa onnellisuuden luonne kuinka kauan voit pysyä onnellisena? Mitä onnellisuus on? Saatat ajatella että se on sitä miltä sinusta tuntuu kun saat mitä haluat. Joku sanoo jotain mistä pidät, ja tunnet itsesi onnelliseksi. Joku tekee jotain jonka hyväksyt, ja tunnet itsesi onnelliseksi. Aurinko paistaa ja tunnet itsesi onnelliseksi. Joku tekee hyvää ruokaa ja tarjoilee sen sinulle, ja sinä olet onnellinen. Mutta kuinka kauan voit pysyä onnellisena? Täytyykö meidän aina luottaa auringon paisteeseen? Englannissa, sää on hyvin vaihteleva: Onnellisuus auringonpaisteesta englannissa on selvästi hyvin katoava ja epätyydyttävä.
Ei-onnellisuus on sitä ettemme saa mitä haluamme: Auringonpaisteen haluaminen kun on kylmää, märkää ja sateista; ihmisten teot joita emme hyväksy; Mauttoman ruuan syöminen ja niin edelleen. Elämästä tulee tylsää ja ilmeetöntä kun emme ole siitä onnellisia. Niinpä onnellisuus ja ei-onnellisuus ovat hyvin riippuvaisia siitä että me saamme mitä haluamme, ja että meidän täytyy ottaa vastaan mitä emme halua.
Mutta onnellisuus on useimpien ihmisten elämän päämäärä; Amerikan perustuslaissa, muistaakseni, sanotaan ”Oikeus pyrkiä onnellisuuteen”. Haluamamme saamisesta, sen mitä koemme ansaitsevamme, tulee elämämme päämäärä. Mutta onnellisuus johtaa aina ei-onnellisuuteen, koska se on katoavaa. Kuinka kauan voit todella pysyä onnellisena? Se että yrittää järjestää, hallita ja manipuloida olosuhteita niin että saamme aina mitä haluamme, kuulemme aina mitä haluamme kuulla, näemme aina mitä haluamme nähdä, niin ettei meidän koskaan tarvitse kokea onnettomuutta tai epätoivoa, on toivoton urakka. Se on mahdotonta, eikö olekkin? Onnellisuus on epätyydyttävyys, se on dukkha. Se ei ole jotakin mihin luottaa tai mistä tehdä elämämme päämäärä. Onnellisuus tulee aina tuottamaan pettymyksen koska se kestää niin lyhyenaikaa ja koska sitä seuraa aina ei-onnellisuus. Se on aina riippuvainen niin monista muista asioista. Me olemme onnellisia kun olemme terveitä mutta meidän ihmiskehot ovat alttiita nopeille muutoksilla ja voimme menettää sen terveyden hyvin nopeasti. Sitten me tunnemme itsemme hirvittävän onnettomiksi ollessamme sairaita, ja menettäessämme energisyyden ja elinvoiman tunteesta tulevan mielihyvän.
Näinollen päämäärä Buddhalaiselle ei ole onnellisuus, sillä me ymmärrämme että onnellisuus on epätyydyttävyys. Päämäärä on aistillisen maailman ulkopuolella. Se ei ole aistillisen maailman torjumista, vaan sen ymmärtämistä niin hyvin ettemme pidä sitä itsessään loppuna. Me vaan emme enään odota aistillisen maailman tyydyttävän meitä. Me emme enään edellytä aistillisen tietoisuuden olevan mitään muuta kuin olemassaoleva olosuhde jota voimme taitaen käyttää ajasta ja paikasta riippuen. Me emme enää takerru siihen, tai edellytä aistikokemuksen olevan aina miellyttävä, tai tunne epätoivoa ja surua kun se on epämiellyttävä. Nibbana ei ole tyhjyyden olotila, transsi jossa olet täysin pyyhitty pois. Se ei ole olemattomuus tai katoaminen: Se on kuin avaruus. Se on mielesi avaruuteen menemistä missä et enää takerru, missä et enää ole harhautettu asioiden ilmestymisen vuoksi. Et enää edellytä mitään aistimaailmalta. Sinä vain tunnistat sitä kun se ilmaantuu ja katoaa taas.
Syntyminen ihmis olomuotoon tarkoittaa että meidän täytyy väistämättä kokea vanhuus, sairaus ja kuolema. Kerran nuori nainen tuli luostariimme englannissa vauvansa kanssa. Vauva oli ollut vakavasti sairas noin viikon kärsien kauheasta raastavasta yskästä. Äiti näytti täysin masentuleelta ja surkealta. Hänen istuessaan vastaanotto huoneessa pidellen vauvaansa, se raivosi naama punaisena alkaen kirkua ja yskiä hirvittävästi. Nainen sanoi ”Oi opettaja Sumedho, miksi vauvan täytyy kärsiä tällä tavalla? Hän ei ole koskaan satuttanut ketään, hän ei ole koskaan tehnyt mitään väärää. Miksi? Jossain menneessä elämässä, mitä hän teki saadakseen tällaisen kärsimyksen?”
Vauva kärsi koska hän oli syntynyt! Jos hän ei olisi syntynyt, hänen ei tarvitsisi kärsiä. Kun me synnymme meidän täytyy odottaa tällaisia asioita. Ihmiskehon omistaminen tarkoittaa että meidän täytyy kokea sairaus, kipu, vanhuus ja kuolema. Tämä on tärkeä huomio. Me voimme spekuloida että ehkä hän menneissä elämissä piti kissojen ja koirien kuristamisesta tai jotain sellaista, ja hänen täytyy maksaa siitä tässä elämässä, Mutta se on enemmänkin vain spekulaatiota eikä todella auta mitään. Se mitä voimme tietää on että se on karminen(karma) tulos siitä että on syntynyt. Jokaisen meistä täytyy väistämättä kokea sairaus ja kipu, nälkä, jano, kehojemme ikääntymisprosessi ja kuolema, se on karman laki. Mikä alkaa sen täytyy loppua, mikä syntyy sen täytyy kuolla, mikä tulee yhteen sen täytyy erota.
Me emme ole pessimistisiä sensuhteen miten asiat ovat, vaan me tarkkailemme, niinpä emme odota elämän olevan mitään muuta kuin se on. Sitten voimme olla sujut elämän kanssa ja kestää kun se on vaikeaa, ja iloita kun se on iloittavaa. Jos me ymmärrämme sitä, voimme nauttia elämästä ilman että olemme sen toivottomia uhreja. Kuinka paljon onkaan surkeutta elämässä sen vuoksi että odotamme sen olevan jotain muuta kuin se on! Meillä on näitä romanttisia ajatuksia siitä että me tapaamme oikean henkilön, rakastumme ja elämme onnellisena siitä eteenpäin, ettemme koskaan tappele, vaan meillä on ihana ihmissuhde. Mutta entä kuolema! ? Niinpä ajattelet, ”No, ehkä me tulemme kuolemaan saman aikaan.” Se on toive, eikö olekin? On toivo, ja sitten epätoivo kun rakkaasi kuolee ennen sinua, tai karkaa roskakuskin tai kaupparatsun mukaan.
Pieniltä lapsilta voi oppia paljon, koska he eivät peittele tunteitaan, he vain ilmaisevat mitä he tuntevat sillä hetkellä; kun he ovat surullisia he alkavat itkeä, ja kun he ovat onnellisia he nauravat. Jokin aikaa sitten minä menin maallikon kotiin. Kun saavuimme, hänen nuori tyttärensä oli hyvin onnellinen nähdessään hänet. Sitten hän sanoi tyttärelleen, ”Minun täytyy viedä Opettaja Sumedho Sussexin yliopistolle pitämään puhetta.” Kun kävelimme ulos ovesta, pienen tytön kasvot lehahtivat punaisiksi ja hän alkoi kirkua tuskissaan, niinpä hänen isänsä sanoi hänelle, ”Ei hätää, tulen takaisin tunnin kuluessa.”, Mutta tytär ei ollut vielä kehittynyt sille tasolle missä hän ymmärtäisi lauseen ”Tulen takaisin tunnin kuluessa” vaan pikainen eroaminen rakkaasta oli välitön tuska.
Pankaa merkille kuinka uein elämässämme on tuo suru joka johtuu siitä että joudumme eroamaan jostakin mistä pidämme tai jostakin jota rakastamme, tai joudumme jättämään paikan jossa me todella tykkäämme olla. Kun olet todella tarkkaavainen voit nähdä tuon eroamisen ei-haluamisen, tuon surun. Aikuisina, me voimme päästää siitä irti välittömästi jos me tiedämme että voimme tulla takaisin uudelleen, mutta se on silti yhä olemassa. Viime marraskuusta maaliskuuhun, Matkustin ympäri maailmaa, saapuen aina lentokentälle jonkun kohdaten minut sanoen ”Hei!” — ja sitten muutaman päivän päästä sanottiin”Näkemiin!” Ja aina oli tuo tunne”Tule takaisin”, ja minä sanoin ”Kyllä, tulen takaisin”... ja niin sitoiduin tekemään taman seuraavana vuonna. Me emme voi sanoa, ”Hyvästi” jollekin josta pidämme, vai voimmeko? Sanomme, ”Nähdään myöhemmin,” ”Minä soitan sinulle,” ”Minä kirjoittelen sinulle” tai ”nähdään ensikerralla”. Meillä on kaikki nämä fraasit peittämässä surun ja eron tuntemusta.
Meditaatiossa me huomioimme, vain tarkkailemme mitä suru todella on. Me emme sano että meidän ei pitäisi tuntea surua erotessamme jostakin jota rakastamme; On luonnollista tuntea siten, Eikö olekin? Mutta nyt, meditoijina, me alamme surun silminnäkijoiksi jotta voisimme ymmärtää sen, emmekä yritä tukahduttaa sitä, kuvittele sen olevan enemmän kuin se on, tai vain laiminlyödä sitä.
Englannissa ihmiset ovat taipuvaisia tukahduttamaan surun kun joku kuolee. He yrittävät välttää itkemistä tai tunteellisuutta, he eivät tahdo järjestää näytelmää, he eivät anna ”ylähuulen väpättää”. Sitten kun he aloittavat meditoinnin he löytävät yllättäen itsensä itkemästä jonkun kuoleman vuoksi joka kuoli viisitoista vuotta aikaisemmin. He eivät itkeneet silloin, ja niin he päätyvät itkemään viisitoista vuotta myöhemmin. Kun joku kuolee, me emme halua myöntää surua tai järjestää näytelmää koska me ajattelemme että jos itkemme olemme heikkoja, tai että se on kiusallista toisille. Niinpä olemme taipuvaisia tukahduttamaan ja pidättelemään asioita, tunnistamatta asioiden luontoa niin kuin ne todella ovat, tunnistamatta ihmis ahdinkoa ja oppimaan siitä. Meditaatiossa me annamme mielen avautua ja antaa tukahdutettujen ja hillittyjen asioiden tulla tietoisuuteen, sillä kun asiat tulevat tiedostetuiksi niillä on mahdollisuus lakata olemasta eikä vaan tulla tukahdutetuksi uudelleen. Me annamme asioiden ottaa suuntansa katoamiseen, me annamme asioiden mennä pois emmekä vain työnnä niitä pois.
Yleensä me vain työnnämme tietyt asiat loitommalle, kieltäytyen hyväksymästä tai tunnistamasta niitä. Aina kun joku saa meidät alakuloiseksi tai ärsyttää meitä, aina kun olemme kyllästyneitä, tai kun epämiellyttävät tunteet ilmestyvät, me katsomme kauniita kukkia tai taivasta, luemme kirjan, katsomme TV:tä, teemme jotakin. Me emme ole koskaan täysin tiedostaen kyllästyneitä, täysin vihaisia. Me emme tunnista meidän epätoivoa tai pettymystä, sillä me voimme aina paeta johonkin muuhun. Me voimme aina mennä jääkaapille, syödä kakkuja ja makeisia, kuunnella stereoita. On niin helppoa sulautua musiikkiin, pois tylsyydestä ja epätoivosta johonkin mikä on jännittävää tai kiinnostavaa tai rauhoittavaa tai kaunista.
Ajatelkaa kuinka riippuvaisia me olemme TV:n katsomisesta ja lukemisesta. Nyt on olemassa niin paljon kirjoja että ne voisi kaikki polttaa — hyödyttömiä kirjoja jokapuolella, kaikki kirjoittavat kirjoja ilman että heillä on mitään mainitsemisen arvoista asiaa. Tämänpäivän ei-niin-miellyttävät filmitähdet kirjoittavat elämänkertojaan ja tekevät paljon rahaa. Sitten on juorupalstat: ihmiset pääsevät eroon oman olemassaolonsa tylsyydestä, ja sen tuomasta epämukavuudesta, pitkäveteisyydestä, lukemalla juoruja filmitähdistä ja julkisuuden hahmoista.
Me emme koskaan todella hyväksy tylsyyttä tietoisena tilana. Heti kun se tulee mieleemme me alamme etsiä jotakin kiinnostavaa, jotakin mukavaa. Mutta meditaatiossa me annamme tylsyyden olla olemassa. Me annamme itsemme olla täysin tiedostaen tylsistyneitä, täysin masentuneita, kyllästyneitä, kateellisia, vihaisia, tympääntyneitä. Kaikki kurjat epämiellyttävät elämänkokemukset jotka olemme sulkeneet pois tietoisuudestamme emmekä koskaan todella katsoneet niihin, koskaan todella hyväksyneet niitä, nuo kokemukset alamme hyväksymään tietoisuuteemme — emme enää persoonallisuus ongelmina, vaan ainoastaan myötätuntoisuudesta. Hyvyydellä ja viisaudella me annamme asioiden löytää niiden luonnollinen tie katoamiseen, emmekä vain pidä niitä pyörimässä samoja vanhoja tapojen ympyröitä. Jos meillä ei ole keinoa antaa asioiden mennä luonnollista tietään, niin sitten olemme aina kontrolloimassa, aina juuttuneita johonkin ankeaan mielen tapaan tai tottumukseen. Kun olemme lopenväsyneitä ja masentuneita niin olemme kyvyttömiä arvostamaan asioiden kauneutta, koska emme koskaan näe niitä niin kuin ne todella ovat.
Minä muistan yhden kokemuksen joka minulla oli minun ensimmäisenä meditaatio vuotenani thaimaassa. Vietin suurimman osan siitä vuodesta yksikseni pienessä majassa, ja ensimmäinen muutaman kuukauden jakso oli todella kamala kaikenlaiset asiat tulivat jatkuvasti mieleeni — pakkomielteet ja pelot ja kauhu ja viha. En ollut koskaan tuntenut niin paljon vihaa. En ollut koskaan pitänyt itseäni ihmisten vihaajana, mutta noiden muutaman meditaatio kuukauden aikana näytti siltä että vihasin kaikkia. En pystynyt ajattelemaan mitään hyvää kenestäkään, niin paljon inhoa tuli tietoisuuteen. Sitten eräänä iltapäivänä aloin nähdä tuon kumman näyn — Itseasiassa luulin että olen tulossa hulluksi — Näin ihmisten kävelevän ulos aivoistani. Näin äitini kävelevän ulos aivoistani tyhjyyteen, ja katoavan avaruuteen. Sitten isä ja siskoni seurasivat. Minä todella näin nuo näyt kävelemässä ulos päästäni. Minä ajattelin ”Olen hullu! Olen pimahtanut” — mutta se ei ollut epämiellyttävä kokemus.
Seuraavana aamuna kun heräsin unesta ja katsoin ympärilleni, minusta tuntui että kaikki minkä näin oli kaunista. Kaikki, jopa kaikkein rumimmat yksityiskohdat, olivat kauniita. Olin kunnioittavan pelon tilassa. Maja itsessään oli karu rakennus, ei kaunis kenenkään mittapuissa, mutta se näytti minulle kuin palatsilta. Kitukasvuiset puut ulkopuolella näyttivät kuin kaikkein kauneimmalta metsältä. Auringonsäteet virtasivat ikkunasta muoviselle astialle, ja muoviastia näytti kauniilta! Tuo kauneuden tunne pysyi kanssani noin viikon, ja sitten sitä miettiessä minä yhtäkkiä tajusin että niin asiat todella ovat kun mieli on puhdas. Siihen asti olin katsellut likaisen ikkunan läpi, ja vuosien kuluessa olin tullut niin tottuneeksi kuonaan ja likaan ikkunassa etten tajunnut sen olevan likainen, vaan ajattelin että se on miten asiat ovat.
Kun me totumme katsomaan likaisen ikkunan läpi kaikki näyttää harmaalta, likaiselta ja rumalta. Meditaatio on keino puhdistaa ikkuna, puhdistaen mielen, antaen asioiden tulla tietoisuuteen ja päästää ne menemään. Sitten viisaus kyvyllä, Buddha-viisaudella, me tarkkailemme kuinka asiat todella ovat. Se ei ole vain kauneuteen takertumista, mielen puhtauteen takertumista, vaan todella ymmärtämistä. Se on luonnon toimintatavan viisasta tutkiskelua, niin ettemme enää ole sen harhauttamia luomalla tietämättömyydessämme tapoja elämäämme.
Syntymä tarkoittaa vanhuutta, sairautta ja kuolemaa, mutta kyseessä on kehosi, se et ole sinä. Sinun ihmiskehosi ei ole todella sinun. Mikä tahansa sinun nimenomainen ulkoasusi sattuukaan olemaan, Olet sitten terve tai sairas, olet sitten kaunis tai et, olet sitten musta tai valkoinen tai mikä tahansa, se on kaikki ei-itse. Tämä on mitä tarkoitamme termillä anatta, että ihmiskehot kuuluvat luontoon, että ne seuraavat luonnon lakeja: ne suntyvät, ne kasvavat, ne vanhenevat ja ne kuolevat.
Nyt me voimme ymmärtää sen järkiperäisesti, mutta tunnetasolla on hyvin vahva takertuminen kehoon. Meditaatiossa me alamme nähdä tämän takertumisen. Me emme ota asemaa jossa meidän ei pitäisi olla takertuneita, sanoen: ”Minun ongelmani on se että olen takertunut ruumiiseeni. Minun ei pitäisi olla. Se on huono asia. Eikö olekin? Jos olisin viisas henkilö en olisi takertunut siihen.” Tuollainen on aloittamista ideatasolta uudestaan. Se on kuin yrittäisi aloittaa kiipeämään puuhun latvasta sanoen, ”Minun pitäisi olla puun latvassa. Minun ei pitäisi olla täällä alhaalla.” Mutta niin paljon kuin haluaisimmekin ajatella olevamme latvassa, meidän täytyy nöyrästi hyväksyä että me emme ole. Aloittaaksemme, meidän täytyy olla puun juurella, missä juuret ovat, katsellen kaikkein karkeimpia ja tavallisimpia asioita ennen kuin voimme alkaa samaistumaan mihinkään puun latvassa.
Tämä on viisaan tutkiskelun keino. Se ei ole vain mielen puhdistamista ja sitten takertumista ouhtauteen. Se ei ole vain mielen hiomisen yrittämistä jotta voimme saada aikaan korkeita keskittymisen tiloja aina kun meistä tuntuu siltä, sillä myös kaikista hienojakoisimmat aisti tietoisuuden tilat ovat epätyydyttävyys, ne ovat riipuvaisia niin monesta tekijästä. Nibbana ei ole riippuvainen mistään muusta tekijästä. Kaiken laatuiset olosuhteet, niin rumat, ikävät, kauniit, hienojakoiset, ilmestyvät ja katoavat — mutta ne eivät häiritse Nibbanaa, mielen rauhaa.
Tarkoituksemme ei ole kallistua poispäin aistillisesta maailmasta kokien sen vastenmieliseksi, sillä jos yritämme hävittää aistit niin siitä tulee vain taas yksi tapa johon sokeasti pyrimme yrittäessämme päästä eroon siitä mistä emme pidä. Tämän vuoksi meidän täytyy olla erittäin kärsivällisiä.
Tämä elämä ihmisenä on meditaation elämä. Näe loppuelämäsi meditaation ajanjaksona äläkä jätä meditaatiota vain tähän kymmenenpäivän meditaatio-leiriin. Saatat ajatella: ”Minä meditoin kymmenen päivää. Ajattelin että olin valaistunut mutta jostain syystä kun palasin kotiin en tuntenut itseäni enää valaistuneeksi. Haluaisin mennä takaisin pitemmälle leirille jossa voin tuntea itseni enemmän valaistuneeksi kuin viime kerralla. Olisi mukavaa saada korkeampi tietoisuuden tila.” Itseasiassa, mitä hienojakoisempia tiloja saavutat niin sitä karummalta päivittäisen elämäsi mahtaa näyttää. Pääset pilveen, ja sitten kun palaat maallisiin päivittäisiin rutiineihin kaupungissa, se tuntuu jopa pahemmalta kuin ennen, eikö tunnukin? Päästyäsi niin korkealle, elämän tavallisuus näyttää vielä paljon tavallisemmalta, karulta ja epämiellyttävältä. Keino oivallus-viisauteen on se ettei suosi hienojakoisia asioita yli karkeiden asioiden, vaan tunnistaa että kummatkin sekä hienojakoinen että karkea tietoisuus ovat katoavia olosuhteita, että ne ovat epätyydyttävyyttä, niiden luonne ei koskaan voi tyydyttää meitä, ja että ne ovat anatta, ne eivät ole mitä me olemme, ne eivät ole meidän.
Näinollen Buddhan opetus on todella yksinkertaista. Mikä voisi olla yksinkertaisempaa kuin että ”mikä syntyy sen täytyy kuolla”? Se ei ole mikään uusi mahtava filosofinen löytö, jopa heimo-ihmiset vailla kirjallisuutta tietävät sen. Sinun ei tarvitse opiskella yliopistossa tietääksesi sen.
Kun olemme nuoria ajattelemme: ”Minulla on niin monta vuotta jäljellä nuoruutta ja onnellisuutta.” Jos olemme kauniita ajattelemme, ”Minä olen nuori ja kaunis ikuisesti,” koska se tuntuu siltä. Jos olemme kaksikymmentä vuotiaita, pidämme hauskaa, elämä on ihanaa ja joku sanoo, ”Jonakin päivänä tulet kuolemaan”, saatamme ajatella, ”Onpa masentava henkilö. Ei kutsuta häntä enää taloomme.” Me emme halua ajatella kuolemaa, me haluamme ajatella kuinka ihanaa elämä on, kuinka paljon mielihyvää voimme siitä saada.
Niinpä meditoijina me tutkiskelemme vanhentumista ja kuolemista. Se ei ole sairaalloisuutta, sairautta , tai masentavana olemista, vaan se on koko olemassaolon kiertokulun huomioimista; ja kun tiedämme sen kiertokulun, sitten olemme varovaisempia siinä kuinka elämme. Ihmiset tekevät kauheita tekoja koska he eivät tutkiskele/ota huomioon kuolemaansa. He eivät viisaasti tutki ja harkitse, he vaan seuraavat hetkellisiä himoja ja tunteita, yrittäen saada mielihyvää ja tuntien sitten vihaa ja masennusta kun elämä ei anna heille mitä he haluavat.
Ota huomioon sinun oma elämä ja kuolema ja luonnon kiertokulut. Tarkkaile mikä miellyttää ja mikä masentaa. Näe kuinka voimme tuntea hyvin positiivista ja hyvin negatiivista. Huomaa kuinka me haluamme takertua kauneuteen miellyttäviin tunteisiin tai inspiraatioon. On todella mukavaa olla inspiroitunut, eikö olekin? Sanoen ”Buddhalaisuus on kaikista mahtavin uskonto” tai ”Kun löysin Buddhan olin niin onnellinen, se on hieno löytö!” Kun me alamme epäillä hieman, masentua hieman, me menemme ja luemme inspiroivan kirjan ja pääsemme taas korkeuksiin. Mutta muista, korkeuksiin pääseminen on katoava olotila, se on kuten onnelliseksi tuleminen, sinun täytyy jatkaa sitä, pitkittää sitä ja kun teet jotakin uudelleen jauudelleen se ei tee sinua enää onnelliseksi. Kuinka monta makeista voit syödä? Ensin ne tekevät sinut onnelliseksi — ja sitten ne tekevät sinut sairaiksi.
Joten tukeutuminen uskonnolliseen inspiraatioon ei riitä. Jos takerrut inspiraatioon, niin sitten kun kyllästyt Buddhalaisuuteen menet pois ja etsit jotain uutta joka inspiroi sinua. Se on kuin takertuisi romanssiin, kun se katoaa suhteestasi alat etsiä jotakuta muuta jonka kanssa tuntea romantiikkaa. Vuosia sitten Amerikassa tapasin naisen joka oli ollut naimisissa kuusi kertaa, ja hän oli vain noin kolmekymppinen. Minä sanoin, ”Luulisi että olisit oppinut kolmannen tai neljännen kerran jälkeen. Miksi yhä menet naimisiin?” Hän sanoi, ”Se on se romanssi. En pidä muusta mutta rakastan romanssia.” Ainakin hän oli rehellinen, mutta ei hirveän viisas. Romanssi on olosuhde joka johtaa pettymykseen.
Romanssi, inspiraatio, jännitys, seikkailu, kaikki nämä asiat nousevat huippuunsa ja sitten aiheuttavat vastakohtansa, aivan kuten sisäänhengitys saa aikaan uloshengityksen. Ajattele jos hengittäisi sisään koko ajan. Se on sama kuin romanssi toisensa perään, eikö olekin? Kuinka kauan voit hengittää sisään? Sisään hengitys aiheuttaa ulos hengityksen, molemmat ovat tarpeellisia. Syntymä aiheuttaa kuoleman, toivo aiheuttaa epätoivon ja inspiraatio aiheuttaa pettymyksen. Joten jos takerrumme toivoon tulemme tuntemaan epätoivon. Kun takerrumme jännitykseen se vie meidät tylsyyteen. Kun takerrumme romanssiin se vie meidät pettymykseen ja avioeroon. Kun takerrumme elämään se vie meidät kuolemaan. Joten tunnista että se on takertuminen joka aiheuttaa kärsimyksen, takertuminen olosuhteisiin ja odottaen niiden olevan enemmän kuin ne ovat.
Niin paljon elämä niin monelle ihmiselle näyttää olevan odottamista ja toivomista että jotakin tapahtuisi, jokun menestyksen tai mielihyvän odottamista ja ennakoimista — tai ehkä huolta ja pelkoa että joku kivulias, epämiellyttävä odottaa jossakin. Saatat odottaa että tapaat jonkun jota todella rakastat tai saat hienon kokemuksen, mutta siihen takertuminen vie sinut epätoivoon.
Viisaalla tutkimisella alamme ymmärtää asiat jotka luovat surkeuden elämässämme. Me näemme että itseasiassa me olemme tuon surkeuden luojia. Epätietoisuuden vuoksi, ja sen vuoksi ettemme ole viisaasti ymmärtäneet aistillista maailmaa ja sen rajoituksia, me olemme samaistuneet kaiken kanssa mikä on epätyydyttävää ja katoavaa, asioiden kanssa jotka voivat viedä meidät vain epätoivoon ja kuolemaan. Ei ihme että elämä on masentavaa! Se on ankeaa johtuen takertumisesta, koska me samaistumme ja etsimme itseämme kaikesta mikä on luonteeltaan dukkha: epätyydyttävyys ja katoava.
Sitten kun lopetamme sen, kun päästämme irti, se on valaistuminen. Sitten olemme valaistuneita olentoja, ei enää takertuneita, ei enää samistuneita mihinkään, ei enää aistillisen maailman harhauttamia. Me ymmärrämme aistillisen maailman, me tiedämme kuinka olla olemassa sen kanssa. Me tiedämme kuinka käyttää aistillista maailmaa myötätuntoiseen toimintaan, iloiseen antamiseen. Me enää emme edellytä että aistillinen maailma on täällä tyydyttääkseen meitä, saadakseen meidät tuntemaan olomme turvatuiksi tai antaakseen meille jotakin, sillä heti kun edellytämme sen tyydyttävän meitä se vie meidät epätoivoon.
Kun emme enää samaistu aistilliseen maailmaan ajatellen ”minä” tai ”minun”, ja näemme sen olevan anatta, niin sitten voimme nauttia aisteista ilman että etsimme aistinautintoa tai olemme siitä riippuvaisia. Me emme enää odota olosuhteiden olevan mitään muuta kuin ne ovat, niin että jos ne vaihtuvat me voimme kärsivällisesti ja rauhallisesti sietää olemassaolon epämiellyttävän puolen. Me voimme nöyrästi sietää sairauden, kivun, kylmän, nälän, epäonnistumiset ja kritiikin. Jos me emme ole takertuneita maailmaan me voimme mukautua muutokseen, mitä tahansa se muutos sitten onkaan, on se sitten parempaan tai huonompaan. Jos olemme yhä takertuneita emme voi mukautua kovin hyvin, me joudumme kokoajan kamppailemaan, estelemään, yrittäen kontrolloida ja manipuloida kaikkea, ja sitten tuntien itsemme turhautuneiksi, pelokkaiksi tai masentuneiksi ajatelemme että mikä petollinen, pelottava paikka maailma onkaan.
Jos et ole koskaan todella tutkiskellut maailmaa, koskaan käyttänyt aikaa ymmärtääksesi ja tietääksesi sen, niin sitten siitä tulee pelottava paikka sinulle. Siitä tulee kuin viidakko: et koskaan tiedä mitä on seuraavan pensaan puun tai kallion takana — vilieläin, kauhistuttava ihmissyöjä tiikeri, hirvittävä lohikäärme tai myrkyllinen käärme.
Nibbana tarkoittaa pois pääsyä viidakosta. Kun suuntaamme kohti Nibbanaa me menemme kohti mielen rauhaa. Vaikkakaan mielen olosuhteet eivät olisi ollenkaan rauhallisia, mieli itsessään on rauhallinen paikka. Tässä me teemme eron mielen ja mielen olosuhteiden välillä. Mielen olosuhteet voivat olla onnellisia, surkeita, täynnä iloa, masentuneita, rakastavia tai vihaavia, huolestuneita tai pelon-ajamia, epäileviä tai kyllästyneitä. Ne tulevat ja menevät mielessä, mutta mieli itsessään, kuten tyhjätila tässä huoneessa, pysyy juuri sellaisena kuin se on. Tämän huoneen tyhjällä tilalla ei ole ilontäyttämä tai masentunut ominaisuuksia, vai onko? Se on vain niin kuin se on. Keskittyäksemme tilaan huoneessa meidän täytyy vetää huomiomme pois huoneessa olevista esineistä. Jos me keskitymme huoneessa oleviin esineisiin me tulemme onnellisiksi tai onnettomiksi. Me sanomme, ”Katso tuota kaunista Buddha-patsasta,” tai jos näemme jotain jota pidämme rumana, me sanomme ”Voi, mikä kauhea oksettava asia.” Me voimme kuluttaa aikaa katselemalla ihmisiä huoneessa, ajatellen pidämmekö vai emmekö pidä jostain henkilöstä.
Me voimme muodostaa mielipiteitä siitä miten ihmiset ovat niin ja näin, muistaa mitä he tekivät menneisyydessä, spekuloida mitä he tekevät tulevaisuudessa, nähden toiset mahdollisina kivun tai kiitoksen lähteinä itsellemme.
Kuitenkin, jos me vedämme huomiomme pois se ei tarkoita että meidän täytyy työntää kaikki muut ulos huoneesta. Jos me emme keskity tai sulaudu mihinkään olosuhteista, niin sitten meillä on perspektiivi, koska huoneen tyhjällä tilalla ei ole masentunut tai ilontäyteinen ominaisuutta. Tila voi pitää meidät kaikki sisällään, kaikki olosuhteet voivat tulla ja mennä sen sisäistäen, me voimme verrata tätä mieleemme. Mieli on kuin tila, siinä on tilaa kaikelle tai ei millekkään. Sillä ei ole todellista merkitystä onko se täytetty vai onko sen sisällä mitään, koska meillä on aina perspektiivi kun opimme tuntemaan mielen tilan/avaruuden, se on tyhjyys. Armeijat voivat marssia mieleen sisälle ja lähteä, perhoset, sadepilvet tai ei mitään. Kaikki asiat voivat tulla ja mennä läpi, ilman että me reagoimme sokeasti, taistelemme vastustaaksemme, kontrolloimme tai manipuloimme.
Joten kun me pysymme mielemme tyhjyydessä me kuljemme pois päin — me emme pyri eroon asioista, mutta emme enää sulaudu olosuhteisiin jotka ovat olemassa tässä hetkessä tai luo yhtään uusia. Tämä on irtipäästämis harjoitteluamme. Me päästämme irti samaistumisestamme olosuhteisiin näkemällä että ne ovat kaikki katoavia ja ei-itse. Se on mitä tarkoitamme vipassana meditaatiolla. Se on todella jonkin katsomista, todistamista, kuuntelua, tarkkailua että mikä tahansa tulee sen täytyy mennä. On se sitten karkeaa tai hienoa, hyvää tai pahaa, mikä tahansa tulee ja menee ei ole mitä me olemme. Me emme ole hyviä, me emme ole pahoja, me emme ole miehiä tai naisia, kauniita tai rumia. Nämä ovat vaihtuvia olosuhteita luonteeltaan, jotka ovat ei-itse. Tämä on Buddhalainen tie valaistumiseen: kohti Nibbanaa menemistä, suuntaamista kohti mielen avaruutta tai tyhjyyttä eikä syntymistä ja olosuhteisiin juuttumista.
Nyt saatat kysyä, ”No jos minä en ole mielen olosuhteet, jos en ole mies tai nainen, tämä tai tuo, niin mitä minä olen?, Haluatko että kerron sinulle kuka olet? Uskotko jos kerron? Mitä ajattelisit jos tulisin ja alkaisin kysellä sinulta kuka minä olen? Se on kuin yrittäisi nähdä omat silmänsä: sinä et voi tietää itseäsi, koska olet itsesi. Sinä voit ainoastaan tietää mikä ei ole itseäsi — ja
Tässäpä annan taas viisampien puhua puolestani.
Suomensin Ajahn Sumedho nimisen buddhalaisen munkin puheen kykyjeni mukaan ja muistutan että kyse on epävirallisesta suomennoksesta, joten jos jokin mielestänne mättää tekstissä niin ajatelkaa ensin että syy voi olla suomennoksessa eikä alkuperäistekstissä.
Ajahn Sumedho
Taustaa
Luang Por Sumedho syntyi Seattlessa, Washingtonissa vuonna 1934. Palveltuaan neljä vuotta USA:n laivastossa lääkintämiehenäng, hän suoritti BA:n kaukoidän opinnoissa ja MA:n etelä-aasian opinnoissa.
vuonna 1966, hän meni thaimaaseen harjoittelemaan meditaatiota Wat Mahatat luostariin Bangkokissa. Vähän sen jälkeen, hän alkoi noviisi munkiksi maan syrjäiseen osaan, Nong Khaihin, ennenkuin vastaanotti täyden munkki vihkimyksen vuonna 1967.
Seurasi vuoden syrjäinen harjoittelu. Vaikkakin hedelmällinen, se näytti hänelle opettajan tarpeen, opettajan joka voisi aktiivisemmin ohjata häntä. Onnekas kohtaaminen vierailevan munkin kanssa johti hänet Ubonin provinssiin harjoittelemaan Ajahn Chah nimisen opettajan kanssa. Hän pysyi Ajahn Chahn oppilaana kymmenen vuotta.
vuonna 1975, Ajahn Sumedho, perusti Wat Pah Nanachatin, Kansainvälisen metsä luostarin jossa länsimaalaiset voisivat harjoitella käyttäen englannin kieltä.
vuonna 1977, hän matkusti Ajahn Chahn kanssa englantiin ja jäi opettammaan Hampstetin viharaan, kolmen muun munkin kanssa.
Hän on tällä hetkellä abottina Buddhalaisessa Amaravati luostarissa Hartfordshiressä Englannissa.
Seuraavana suomennos hänen spontaanista puheestaan,
näitä puheita kutsutaan Theravada-Buddhalaisuudessa Dhamma-puheiksi.Ihmiset hiljentyvät kuuntelemaan puhetta yleensä rauhallisessa ympäristössä ja puheet ovat lähes poikkeuksetta huumoripitoisia ja sisältävät naurua sekä puhujalta että kuuntelijoilta. Puheet annetaan ilman valmisteluja ja jos joku munkki pitää hyviä ja pidettyjä puheita niin maallikot nauhoittavat niitä ja kirjoittavat puheet nauhalta kirjoiksi, tuollaisesta kirjasta on myös tämä suomennos.
sanastoa:
Nibbana = Valaistumisen tila, yleensä suomennettu Nirvana, mutta näyttävät Theravada Buddhalaisuudessa käyttävän Palin kielen Nibbanaa
Dukkha = on palin kieltä ja vaikea suomentaa, tarkoittaa kaikkea kärsimystä ja negatiivisuutta elämässä, Buddha sanoi: Elämä on dukkhaa, mutta ei tarkoittanut että se on välttämä suurta tragediaa, vaan sisältää negatiivisuutta.
Aniccam = katoavaa
Anatta = ei-itse, ei osa itseä
ONNELLISUUS, EI-ONNELLISUUS
JA NIBBANA
Buddhalaisen meditaation päämäärä on Nibbana. Me suuntaudumme kohti Nibbanan rauhaa ja poispäin aistillisen todellisuuden pulmallisuuksista, tapojen loputtomasta kierteestä. Nibbana on päämäärä jonka voi oivaltaa jo tämän elämän aikana. Meidän ei tarvitse odottaa kuolemaamme saakka tietääksemme onko se totta.
Aistit ja aistillinen maailma ovat syntymän ja kuoleman todellisuus. Ajattele esimerkiksi näkökykyä: se on riippuvainen niin monista tekijöistä — onko päivä vai yö, ovatko silmät terveet vai eivät, ja niin edelleen. Silti me takerrumme hyvin paljon väreihin, hahmoihin ja muotoihin joita me havaitsemme silmillämme, ja me samaistumme niihin. Sitten on olemassa korvat ja äänet: kun kuulemme miellyttäviä ääniä pyrimme pitämään niistä kiinni, ja kun kuulemme epämiellyttäviä ääniä yritämme kääntyä pois niistä. Ja mitä hajuihin tulee: me etsimme hajujen mielihyvää ja miellyttäviä tuoksuja, ja yritämme päästä eroon epämiellyttävistä hajuista. Samoin myös makujen kanssa: etsimme herkullisia makuja ja vältämme pahoja. Ja myös kosketuksissa: niin suuren osan elämästämme me käytämme yrittäessämme paeta fyysistä epämukavuutta ja kipua, ja etsiessämme mielihyvää fyysisistä tuntemuksista? Ja viimeisenä tulee ajattelu, erotteleva tietoisuus. Se voi antaa meille paljon mielihyvää tai paljon surkeutta.
Nämä ovat aistit, aistillinen maailma. Se on syntymän ja kuoleman sekoittunut maailma. Sen todellinen luonne on dukkha(kärsimys), se on epätäydellinen ja epätyydyttävä. Et voi koskaan löytää täydellistä onnellisuutta, tyytyväisyyttä tai rauhaa aistillisessa maailmassa; se tuo aina epätoivoa ja kuolemaa. Aistillinen maailma on epätyydyttävyys, niinpä me kärsimme siitä ainoastaan silloin kun odotamme sen tyydyttävän meitä.
Me kärsimme aistillisesta maailmasta kun odotamme siltä enemmän kuin sen on mahdollista antaa: asioita kuten pysyvä turvallisuus ja onnellisuus, pysyvä rakkaus ja turva, toiveet elämästä jossa on vain mielihyvää eikä lainkaan kipua. ”Jos vain voisimme päästä eroon sairaudesta ja taudeista ja kukistaisimme vanhuuden” Minä muista kuinka 20 vuotta sitten USA.ssa ihmisillä oli suuri toivo että moderni tiede olisi kykenevä pääsemään eroon kaikesta sairaudesta. He sanoivat, ”kaikki mielisairaudet johtuvat kemikaalisista epätasapainoista. Jos vain voimme löytää oikeat kemikaaliset yhdistelmät ja ruiskutamme ne kehoon, niin skitsofrenia katoaa.” Sitten ei olisi enää päänsärkyjä ja selkäsärkyjä. Me vähitellen korvaisimme sisäelimemme mukavilla muovisilla osilla. Minä luin jopa artikkelin Austraalialaisesta lääkärijulkaisusta siitä kuinka he toivoivat voittavansa vanhuuden! Maailman väkiluvun kasvaessa me vain saisimme lisää lapsia eikä kukaan koskaan tulisi vanhaksi ja kuolisi. Ajatelkaa mikä sotku se olisi!
Aistimailma on epätyydyttävyys ja sellainen sen tulee olettaakkin olevan. Kun takerrumme siihen, se vie meidät epätoivoon — sillä takertuminen tarkoittaa että me haluamme sen olevan tyydyttävyys, me haluamme sen tyydyttävän meitä, tekevän meistä tyytyväisiä, onnellisia ja turvattuja. Mutta huomaa onnellisuuden luonne kuinka kauan voit pysyä onnellisena? Mitä onnellisuus on? Saatat ajatella että se on sitä miltä sinusta tuntuu kun saat mitä haluat. Joku sanoo jotain mistä pidät, ja tunnet itsesi onnelliseksi. Joku tekee jotain jonka hyväksyt, ja tunnet itsesi onnelliseksi. Aurinko paistaa ja tunnet itsesi onnelliseksi. Joku tekee hyvää ruokaa ja tarjoilee sen sinulle, ja sinä olet onnellinen. Mutta kuinka kauan voit pysyä onnellisena? Täytyykö meidän aina luottaa auringon paisteeseen? Englannissa, sää on hyvin vaihteleva: Onnellisuus auringonpaisteesta englannissa on selvästi hyvin katoava ja epätyydyttävä.
Ei-onnellisuus on sitä ettemme saa mitä haluamme: Auringonpaisteen haluaminen kun on kylmää, märkää ja sateista; ihmisten teot joita emme hyväksy; Mauttoman ruuan syöminen ja niin edelleen. Elämästä tulee tylsää ja ilmeetöntä kun emme ole siitä onnellisia. Niinpä onnellisuus ja ei-onnellisuus ovat hyvin riippuvaisia siitä että me saamme mitä haluamme, ja että meidän täytyy ottaa vastaan mitä emme halua.
Mutta onnellisuus on useimpien ihmisten elämän päämäärä; Amerikan perustuslaissa, muistaakseni, sanotaan ”Oikeus pyrkiä onnellisuuteen”. Haluamamme saamisesta, sen mitä koemme ansaitsevamme, tulee elämämme päämäärä. Mutta onnellisuus johtaa aina ei-onnellisuuteen, koska se on katoavaa. Kuinka kauan voit todella pysyä onnellisena? Se että yrittää järjestää, hallita ja manipuloida olosuhteita niin että saamme aina mitä haluamme, kuulemme aina mitä haluamme kuulla, näemme aina mitä haluamme nähdä, niin ettei meidän koskaan tarvitse kokea onnettomuutta tai epätoivoa, on toivoton urakka. Se on mahdotonta, eikö olekkin? Onnellisuus on epätyydyttävyys, se on dukkha. Se ei ole jotakin mihin luottaa tai mistä tehdä elämämme päämäärä. Onnellisuus tulee aina tuottamaan pettymyksen koska se kestää niin lyhyenaikaa ja koska sitä seuraa aina ei-onnellisuus. Se on aina riippuvainen niin monista muista asioista. Me olemme onnellisia kun olemme terveitä mutta meidän ihmiskehot ovat alttiita nopeille muutoksilla ja voimme menettää sen terveyden hyvin nopeasti. Sitten me tunnemme itsemme hirvittävän onnettomiksi ollessamme sairaita, ja menettäessämme energisyyden ja elinvoiman tunteesta tulevan mielihyvän.
Näinollen päämäärä Buddhalaiselle ei ole onnellisuus, sillä me ymmärrämme että onnellisuus on epätyydyttävyys. Päämäärä on aistillisen maailman ulkopuolella. Se ei ole aistillisen maailman torjumista, vaan sen ymmärtämistä niin hyvin ettemme pidä sitä itsessään loppuna. Me vaan emme enään odota aistillisen maailman tyydyttävän meitä. Me emme enään edellytä aistillisen tietoisuuden olevan mitään muuta kuin olemassaoleva olosuhde jota voimme taitaen käyttää ajasta ja paikasta riippuen. Me emme enää takerru siihen, tai edellytä aistikokemuksen olevan aina miellyttävä, tai tunne epätoivoa ja surua kun se on epämiellyttävä. Nibbana ei ole tyhjyyden olotila, transsi jossa olet täysin pyyhitty pois. Se ei ole olemattomuus tai katoaminen: Se on kuin avaruus. Se on mielesi avaruuteen menemistä missä et enää takerru, missä et enää ole harhautettu asioiden ilmestymisen vuoksi. Et enää edellytä mitään aistimaailmalta. Sinä vain tunnistat sitä kun se ilmaantuu ja katoaa taas.
Syntyminen ihmis olomuotoon tarkoittaa että meidän täytyy väistämättä kokea vanhuus, sairaus ja kuolema. Kerran nuori nainen tuli luostariimme englannissa vauvansa kanssa. Vauva oli ollut vakavasti sairas noin viikon kärsien kauheasta raastavasta yskästä. Äiti näytti täysin masentuleelta ja surkealta. Hänen istuessaan vastaanotto huoneessa pidellen vauvaansa, se raivosi naama punaisena alkaen kirkua ja yskiä hirvittävästi. Nainen sanoi ”Oi opettaja Sumedho, miksi vauvan täytyy kärsiä tällä tavalla? Hän ei ole koskaan satuttanut ketään, hän ei ole koskaan tehnyt mitään väärää. Miksi? Jossain menneessä elämässä, mitä hän teki saadakseen tällaisen kärsimyksen?”
Vauva kärsi koska hän oli syntynyt! Jos hän ei olisi syntynyt, hänen ei tarvitsisi kärsiä. Kun me synnymme meidän täytyy odottaa tällaisia asioita. Ihmiskehon omistaminen tarkoittaa että meidän täytyy kokea sairaus, kipu, vanhuus ja kuolema. Tämä on tärkeä huomio. Me voimme spekuloida että ehkä hän menneissä elämissä piti kissojen ja koirien kuristamisesta tai jotain sellaista, ja hänen täytyy maksaa siitä tässä elämässä, Mutta se on enemmänkin vain spekulaatiota eikä todella auta mitään. Se mitä voimme tietää on että se on karminen(karma) tulos siitä että on syntynyt. Jokaisen meistä täytyy väistämättä kokea sairaus ja kipu, nälkä, jano, kehojemme ikääntymisprosessi ja kuolema, se on karman laki. Mikä alkaa sen täytyy loppua, mikä syntyy sen täytyy kuolla, mikä tulee yhteen sen täytyy erota.
Me emme ole pessimistisiä sensuhteen miten asiat ovat, vaan me tarkkailemme, niinpä emme odota elämän olevan mitään muuta kuin se on. Sitten voimme olla sujut elämän kanssa ja kestää kun se on vaikeaa, ja iloita kun se on iloittavaa. Jos me ymmärrämme sitä, voimme nauttia elämästä ilman että olemme sen toivottomia uhreja. Kuinka paljon onkaan surkeutta elämässä sen vuoksi että odotamme sen olevan jotain muuta kuin se on! Meillä on näitä romanttisia ajatuksia siitä että me tapaamme oikean henkilön, rakastumme ja elämme onnellisena siitä eteenpäin, ettemme koskaan tappele, vaan meillä on ihana ihmissuhde. Mutta entä kuolema! ? Niinpä ajattelet, ”No, ehkä me tulemme kuolemaan saman aikaan.” Se on toive, eikö olekin? On toivo, ja sitten epätoivo kun rakkaasi kuolee ennen sinua, tai karkaa roskakuskin tai kaupparatsun mukaan.
Pieniltä lapsilta voi oppia paljon, koska he eivät peittele tunteitaan, he vain ilmaisevat mitä he tuntevat sillä hetkellä; kun he ovat surullisia he alkavat itkeä, ja kun he ovat onnellisia he nauravat. Jokin aikaa sitten minä menin maallikon kotiin. Kun saavuimme, hänen nuori tyttärensä oli hyvin onnellinen nähdessään hänet. Sitten hän sanoi tyttärelleen, ”Minun täytyy viedä Opettaja Sumedho Sussexin yliopistolle pitämään puhetta.” Kun kävelimme ulos ovesta, pienen tytön kasvot lehahtivat punaisiksi ja hän alkoi kirkua tuskissaan, niinpä hänen isänsä sanoi hänelle, ”Ei hätää, tulen takaisin tunnin kuluessa.”, Mutta tytär ei ollut vielä kehittynyt sille tasolle missä hän ymmärtäisi lauseen ”Tulen takaisin tunnin kuluessa” vaan pikainen eroaminen rakkaasta oli välitön tuska.
Pankaa merkille kuinka uein elämässämme on tuo suru joka johtuu siitä että joudumme eroamaan jostakin mistä pidämme tai jostakin jota rakastamme, tai joudumme jättämään paikan jossa me todella tykkäämme olla. Kun olet todella tarkkaavainen voit nähdä tuon eroamisen ei-haluamisen, tuon surun. Aikuisina, me voimme päästää siitä irti välittömästi jos me tiedämme että voimme tulla takaisin uudelleen, mutta se on silti yhä olemassa. Viime marraskuusta maaliskuuhun, Matkustin ympäri maailmaa, saapuen aina lentokentälle jonkun kohdaten minut sanoen ”Hei!” — ja sitten muutaman päivän päästä sanottiin”Näkemiin!” Ja aina oli tuo tunne”Tule takaisin”, ja minä sanoin ”Kyllä, tulen takaisin”... ja niin sitoiduin tekemään taman seuraavana vuonna. Me emme voi sanoa, ”Hyvästi” jollekin josta pidämme, vai voimmeko? Sanomme, ”Nähdään myöhemmin,” ”Minä soitan sinulle,” ”Minä kirjoittelen sinulle” tai ”nähdään ensikerralla”. Meillä on kaikki nämä fraasit peittämässä surun ja eron tuntemusta.
Meditaatiossa me huomioimme, vain tarkkailemme mitä suru todella on. Me emme sano että meidän ei pitäisi tuntea surua erotessamme jostakin jota rakastamme; On luonnollista tuntea siten, Eikö olekin? Mutta nyt, meditoijina, me alamme surun silminnäkijoiksi jotta voisimme ymmärtää sen, emmekä yritä tukahduttaa sitä, kuvittele sen olevan enemmän kuin se on, tai vain laiminlyödä sitä.
Englannissa ihmiset ovat taipuvaisia tukahduttamaan surun kun joku kuolee. He yrittävät välttää itkemistä tai tunteellisuutta, he eivät tahdo järjestää näytelmää, he eivät anna ”ylähuulen väpättää”. Sitten kun he aloittavat meditoinnin he löytävät yllättäen itsensä itkemästä jonkun kuoleman vuoksi joka kuoli viisitoista vuotta aikaisemmin. He eivät itkeneet silloin, ja niin he päätyvät itkemään viisitoista vuotta myöhemmin. Kun joku kuolee, me emme halua myöntää surua tai järjestää näytelmää koska me ajattelemme että jos itkemme olemme heikkoja, tai että se on kiusallista toisille. Niinpä olemme taipuvaisia tukahduttamaan ja pidättelemään asioita, tunnistamatta asioiden luontoa niin kuin ne todella ovat, tunnistamatta ihmis ahdinkoa ja oppimaan siitä. Meditaatiossa me annamme mielen avautua ja antaa tukahdutettujen ja hillittyjen asioiden tulla tietoisuuteen, sillä kun asiat tulevat tiedostetuiksi niillä on mahdollisuus lakata olemasta eikä vaan tulla tukahdutetuksi uudelleen. Me annamme asioiden ottaa suuntansa katoamiseen, me annamme asioiden mennä pois emmekä vain työnnä niitä pois.
Yleensä me vain työnnämme tietyt asiat loitommalle, kieltäytyen hyväksymästä tai tunnistamasta niitä. Aina kun joku saa meidät alakuloiseksi tai ärsyttää meitä, aina kun olemme kyllästyneitä, tai kun epämiellyttävät tunteet ilmestyvät, me katsomme kauniita kukkia tai taivasta, luemme kirjan, katsomme TV:tä, teemme jotakin. Me emme ole koskaan täysin tiedostaen kyllästyneitä, täysin vihaisia. Me emme tunnista meidän epätoivoa tai pettymystä, sillä me voimme aina paeta johonkin muuhun. Me voimme aina mennä jääkaapille, syödä kakkuja ja makeisia, kuunnella stereoita. On niin helppoa sulautua musiikkiin, pois tylsyydestä ja epätoivosta johonkin mikä on jännittävää tai kiinnostavaa tai rauhoittavaa tai kaunista.
Ajatelkaa kuinka riippuvaisia me olemme TV:n katsomisesta ja lukemisesta. Nyt on olemassa niin paljon kirjoja että ne voisi kaikki polttaa — hyödyttömiä kirjoja jokapuolella, kaikki kirjoittavat kirjoja ilman että heillä on mitään mainitsemisen arvoista asiaa. Tämänpäivän ei-niin-miellyttävät filmitähdet kirjoittavat elämänkertojaan ja tekevät paljon rahaa. Sitten on juorupalstat: ihmiset pääsevät eroon oman olemassaolonsa tylsyydestä, ja sen tuomasta epämukavuudesta, pitkäveteisyydestä, lukemalla juoruja filmitähdistä ja julkisuuden hahmoista.
Me emme koskaan todella hyväksy tylsyyttä tietoisena tilana. Heti kun se tulee mieleemme me alamme etsiä jotakin kiinnostavaa, jotakin mukavaa. Mutta meditaatiossa me annamme tylsyyden olla olemassa. Me annamme itsemme olla täysin tiedostaen tylsistyneitä, täysin masentuneita, kyllästyneitä, kateellisia, vihaisia, tympääntyneitä. Kaikki kurjat epämiellyttävät elämänkokemukset jotka olemme sulkeneet pois tietoisuudestamme emmekä koskaan todella katsoneet niihin, koskaan todella hyväksyneet niitä, nuo kokemukset alamme hyväksymään tietoisuuteemme — emme enää persoonallisuus ongelmina, vaan ainoastaan myötätuntoisuudesta. Hyvyydellä ja viisaudella me annamme asioiden löytää niiden luonnollinen tie katoamiseen, emmekä vain pidä niitä pyörimässä samoja vanhoja tapojen ympyröitä. Jos meillä ei ole keinoa antaa asioiden mennä luonnollista tietään, niin sitten olemme aina kontrolloimassa, aina juuttuneita johonkin ankeaan mielen tapaan tai tottumukseen. Kun olemme lopenväsyneitä ja masentuneita niin olemme kyvyttömiä arvostamaan asioiden kauneutta, koska emme koskaan näe niitä niin kuin ne todella ovat.
Minä muistan yhden kokemuksen joka minulla oli minun ensimmäisenä meditaatio vuotenani thaimaassa. Vietin suurimman osan siitä vuodesta yksikseni pienessä majassa, ja ensimmäinen muutaman kuukauden jakso oli todella kamala kaikenlaiset asiat tulivat jatkuvasti mieleeni — pakkomielteet ja pelot ja kauhu ja viha. En ollut koskaan tuntenut niin paljon vihaa. En ollut koskaan pitänyt itseäni ihmisten vihaajana, mutta noiden muutaman meditaatio kuukauden aikana näytti siltä että vihasin kaikkia. En pystynyt ajattelemaan mitään hyvää kenestäkään, niin paljon inhoa tuli tietoisuuteen. Sitten eräänä iltapäivänä aloin nähdä tuon kumman näyn — Itseasiassa luulin että olen tulossa hulluksi — Näin ihmisten kävelevän ulos aivoistani. Näin äitini kävelevän ulos aivoistani tyhjyyteen, ja katoavan avaruuteen. Sitten isä ja siskoni seurasivat. Minä todella näin nuo näyt kävelemässä ulos päästäni. Minä ajattelin ”Olen hullu! Olen pimahtanut” — mutta se ei ollut epämiellyttävä kokemus.
Seuraavana aamuna kun heräsin unesta ja katsoin ympärilleni, minusta tuntui että kaikki minkä näin oli kaunista. Kaikki, jopa kaikkein rumimmat yksityiskohdat, olivat kauniita. Olin kunnioittavan pelon tilassa. Maja itsessään oli karu rakennus, ei kaunis kenenkään mittapuissa, mutta se näytti minulle kuin palatsilta. Kitukasvuiset puut ulkopuolella näyttivät kuin kaikkein kauneimmalta metsältä. Auringonsäteet virtasivat ikkunasta muoviselle astialle, ja muoviastia näytti kauniilta! Tuo kauneuden tunne pysyi kanssani noin viikon, ja sitten sitä miettiessä minä yhtäkkiä tajusin että niin asiat todella ovat kun mieli on puhdas. Siihen asti olin katsellut likaisen ikkunan läpi, ja vuosien kuluessa olin tullut niin tottuneeksi kuonaan ja likaan ikkunassa etten tajunnut sen olevan likainen, vaan ajattelin että se on miten asiat ovat.
Kun me totumme katsomaan likaisen ikkunan läpi kaikki näyttää harmaalta, likaiselta ja rumalta. Meditaatio on keino puhdistaa ikkuna, puhdistaen mielen, antaen asioiden tulla tietoisuuteen ja päästää ne menemään. Sitten viisaus kyvyllä, Buddha-viisaudella, me tarkkailemme kuinka asiat todella ovat. Se ei ole vain kauneuteen takertumista, mielen puhtauteen takertumista, vaan todella ymmärtämistä. Se on luonnon toimintatavan viisasta tutkiskelua, niin ettemme enää ole sen harhauttamia luomalla tietämättömyydessämme tapoja elämäämme.
Syntymä tarkoittaa vanhuutta, sairautta ja kuolemaa, mutta kyseessä on kehosi, se et ole sinä. Sinun ihmiskehosi ei ole todella sinun. Mikä tahansa sinun nimenomainen ulkoasusi sattuukaan olemaan, Olet sitten terve tai sairas, olet sitten kaunis tai et, olet sitten musta tai valkoinen tai mikä tahansa, se on kaikki ei-itse. Tämä on mitä tarkoitamme termillä anatta, että ihmiskehot kuuluvat luontoon, että ne seuraavat luonnon lakeja: ne suntyvät, ne kasvavat, ne vanhenevat ja ne kuolevat.
Nyt me voimme ymmärtää sen järkiperäisesti, mutta tunnetasolla on hyvin vahva takertuminen kehoon. Meditaatiossa me alamme nähdä tämän takertumisen. Me emme ota asemaa jossa meidän ei pitäisi olla takertuneita, sanoen: ”Minun ongelmani on se että olen takertunut ruumiiseeni. Minun ei pitäisi olla. Se on huono asia. Eikö olekin? Jos olisin viisas henkilö en olisi takertunut siihen.” Tuollainen on aloittamista ideatasolta uudestaan. Se on kuin yrittäisi aloittaa kiipeämään puuhun latvasta sanoen, ”Minun pitäisi olla puun latvassa. Minun ei pitäisi olla täällä alhaalla.” Mutta niin paljon kuin haluaisimmekin ajatella olevamme latvassa, meidän täytyy nöyrästi hyväksyä että me emme ole. Aloittaaksemme, meidän täytyy olla puun juurella, missä juuret ovat, katsellen kaikkein karkeimpia ja tavallisimpia asioita ennen kuin voimme alkaa samaistumaan mihinkään puun latvassa.
Tämä on viisaan tutkiskelun keino. Se ei ole vain mielen puhdistamista ja sitten takertumista ouhtauteen. Se ei ole vain mielen hiomisen yrittämistä jotta voimme saada aikaan korkeita keskittymisen tiloja aina kun meistä tuntuu siltä, sillä myös kaikista hienojakoisimmat aisti tietoisuuden tilat ovat epätyydyttävyys, ne ovat riipuvaisia niin monesta tekijästä. Nibbana ei ole riippuvainen mistään muusta tekijästä. Kaiken laatuiset olosuhteet, niin rumat, ikävät, kauniit, hienojakoiset, ilmestyvät ja katoavat — mutta ne eivät häiritse Nibbanaa, mielen rauhaa.
Tarkoituksemme ei ole kallistua poispäin aistillisesta maailmasta kokien sen vastenmieliseksi, sillä jos yritämme hävittää aistit niin siitä tulee vain taas yksi tapa johon sokeasti pyrimme yrittäessämme päästä eroon siitä mistä emme pidä. Tämän vuoksi meidän täytyy olla erittäin kärsivällisiä.
Tämä elämä ihmisenä on meditaation elämä. Näe loppuelämäsi meditaation ajanjaksona äläkä jätä meditaatiota vain tähän kymmenenpäivän meditaatio-leiriin. Saatat ajatella: ”Minä meditoin kymmenen päivää. Ajattelin että olin valaistunut mutta jostain syystä kun palasin kotiin en tuntenut itseäni enää valaistuneeksi. Haluaisin mennä takaisin pitemmälle leirille jossa voin tuntea itseni enemmän valaistuneeksi kuin viime kerralla. Olisi mukavaa saada korkeampi tietoisuuden tila.” Itseasiassa, mitä hienojakoisempia tiloja saavutat niin sitä karummalta päivittäisen elämäsi mahtaa näyttää. Pääset pilveen, ja sitten kun palaat maallisiin päivittäisiin rutiineihin kaupungissa, se tuntuu jopa pahemmalta kuin ennen, eikö tunnukin? Päästyäsi niin korkealle, elämän tavallisuus näyttää vielä paljon tavallisemmalta, karulta ja epämiellyttävältä. Keino oivallus-viisauteen on se ettei suosi hienojakoisia asioita yli karkeiden asioiden, vaan tunnistaa että kummatkin sekä hienojakoinen että karkea tietoisuus ovat katoavia olosuhteita, että ne ovat epätyydyttävyyttä, niiden luonne ei koskaan voi tyydyttää meitä, ja että ne ovat anatta, ne eivät ole mitä me olemme, ne eivät ole meidän.
Näinollen Buddhan opetus on todella yksinkertaista. Mikä voisi olla yksinkertaisempaa kuin että ”mikä syntyy sen täytyy kuolla”? Se ei ole mikään uusi mahtava filosofinen löytö, jopa heimo-ihmiset vailla kirjallisuutta tietävät sen. Sinun ei tarvitse opiskella yliopistossa tietääksesi sen.
Kun olemme nuoria ajattelemme: ”Minulla on niin monta vuotta jäljellä nuoruutta ja onnellisuutta.” Jos olemme kauniita ajattelemme, ”Minä olen nuori ja kaunis ikuisesti,” koska se tuntuu siltä. Jos olemme kaksikymmentä vuotiaita, pidämme hauskaa, elämä on ihanaa ja joku sanoo, ”Jonakin päivänä tulet kuolemaan”, saatamme ajatella, ”Onpa masentava henkilö. Ei kutsuta häntä enää taloomme.” Me emme halua ajatella kuolemaa, me haluamme ajatella kuinka ihanaa elämä on, kuinka paljon mielihyvää voimme siitä saada.
Niinpä meditoijina me tutkiskelemme vanhentumista ja kuolemista. Se ei ole sairaalloisuutta, sairautta , tai masentavana olemista, vaan se on koko olemassaolon kiertokulun huomioimista; ja kun tiedämme sen kiertokulun, sitten olemme varovaisempia siinä kuinka elämme. Ihmiset tekevät kauheita tekoja koska he eivät tutkiskele/ota huomioon kuolemaansa. He eivät viisaasti tutki ja harkitse, he vaan seuraavat hetkellisiä himoja ja tunteita, yrittäen saada mielihyvää ja tuntien sitten vihaa ja masennusta kun elämä ei anna heille mitä he haluavat.
Ota huomioon sinun oma elämä ja kuolema ja luonnon kiertokulut. Tarkkaile mikä miellyttää ja mikä masentaa. Näe kuinka voimme tuntea hyvin positiivista ja hyvin negatiivista. Huomaa kuinka me haluamme takertua kauneuteen miellyttäviin tunteisiin tai inspiraatioon. On todella mukavaa olla inspiroitunut, eikö olekin? Sanoen ”Buddhalaisuus on kaikista mahtavin uskonto” tai ”Kun löysin Buddhan olin niin onnellinen, se on hieno löytö!” Kun me alamme epäillä hieman, masentua hieman, me menemme ja luemme inspiroivan kirjan ja pääsemme taas korkeuksiin. Mutta muista, korkeuksiin pääseminen on katoava olotila, se on kuten onnelliseksi tuleminen, sinun täytyy jatkaa sitä, pitkittää sitä ja kun teet jotakin uudelleen jauudelleen se ei tee sinua enää onnelliseksi. Kuinka monta makeista voit syödä? Ensin ne tekevät sinut onnelliseksi — ja sitten ne tekevät sinut sairaiksi.
Joten tukeutuminen uskonnolliseen inspiraatioon ei riitä. Jos takerrut inspiraatioon, niin sitten kun kyllästyt Buddhalaisuuteen menet pois ja etsit jotain uutta joka inspiroi sinua. Se on kuin takertuisi romanssiin, kun se katoaa suhteestasi alat etsiä jotakuta muuta jonka kanssa tuntea romantiikkaa. Vuosia sitten Amerikassa tapasin naisen joka oli ollut naimisissa kuusi kertaa, ja hän oli vain noin kolmekymppinen. Minä sanoin, ”Luulisi että olisit oppinut kolmannen tai neljännen kerran jälkeen. Miksi yhä menet naimisiin?” Hän sanoi, ”Se on se romanssi. En pidä muusta mutta rakastan romanssia.” Ainakin hän oli rehellinen, mutta ei hirveän viisas. Romanssi on olosuhde joka johtaa pettymykseen.
Romanssi, inspiraatio, jännitys, seikkailu, kaikki nämä asiat nousevat huippuunsa ja sitten aiheuttavat vastakohtansa, aivan kuten sisäänhengitys saa aikaan uloshengityksen. Ajattele jos hengittäisi sisään koko ajan. Se on sama kuin romanssi toisensa perään, eikö olekin? Kuinka kauan voit hengittää sisään? Sisään hengitys aiheuttaa ulos hengityksen, molemmat ovat tarpeellisia. Syntymä aiheuttaa kuoleman, toivo aiheuttaa epätoivon ja inspiraatio aiheuttaa pettymyksen. Joten jos takerrumme toivoon tulemme tuntemaan epätoivon. Kun takerrumme jännitykseen se vie meidät tylsyyteen. Kun takerrumme romanssiin se vie meidät pettymykseen ja avioeroon. Kun takerrumme elämään se vie meidät kuolemaan. Joten tunnista että se on takertuminen joka aiheuttaa kärsimyksen, takertuminen olosuhteisiin ja odottaen niiden olevan enemmän kuin ne ovat.
Niin paljon elämä niin monelle ihmiselle näyttää olevan odottamista ja toivomista että jotakin tapahtuisi, jokun menestyksen tai mielihyvän odottamista ja ennakoimista — tai ehkä huolta ja pelkoa että joku kivulias, epämiellyttävä odottaa jossakin. Saatat odottaa että tapaat jonkun jota todella rakastat tai saat hienon kokemuksen, mutta siihen takertuminen vie sinut epätoivoon.
Viisaalla tutkimisella alamme ymmärtää asiat jotka luovat surkeuden elämässämme. Me näemme että itseasiassa me olemme tuon surkeuden luojia. Epätietoisuuden vuoksi, ja sen vuoksi ettemme ole viisaasti ymmärtäneet aistillista maailmaa ja sen rajoituksia, me olemme samaistuneet kaiken kanssa mikä on epätyydyttävää ja katoavaa, asioiden kanssa jotka voivat viedä meidät vain epätoivoon ja kuolemaan. Ei ihme että elämä on masentavaa! Se on ankeaa johtuen takertumisesta, koska me samaistumme ja etsimme itseämme kaikesta mikä on luonteeltaan dukkha: epätyydyttävyys ja katoava.
Sitten kun lopetamme sen, kun päästämme irti, se on valaistuminen. Sitten olemme valaistuneita olentoja, ei enää takertuneita, ei enää samistuneita mihinkään, ei enää aistillisen maailman harhauttamia. Me ymmärrämme aistillisen maailman, me tiedämme kuinka olla olemassa sen kanssa. Me tiedämme kuinka käyttää aistillista maailmaa myötätuntoiseen toimintaan, iloiseen antamiseen. Me enää emme edellytä että aistillinen maailma on täällä tyydyttääkseen meitä, saadakseen meidät tuntemaan olomme turvatuiksi tai antaakseen meille jotakin, sillä heti kun edellytämme sen tyydyttävän meitä se vie meidät epätoivoon.
Kun emme enää samaistu aistilliseen maailmaan ajatellen ”minä” tai ”minun”, ja näemme sen olevan anatta, niin sitten voimme nauttia aisteista ilman että etsimme aistinautintoa tai olemme siitä riippuvaisia. Me emme enää odota olosuhteiden olevan mitään muuta kuin ne ovat, niin että jos ne vaihtuvat me voimme kärsivällisesti ja rauhallisesti sietää olemassaolon epämiellyttävän puolen. Me voimme nöyrästi sietää sairauden, kivun, kylmän, nälän, epäonnistumiset ja kritiikin. Jos me emme ole takertuneita maailmaan me voimme mukautua muutokseen, mitä tahansa se muutos sitten onkaan, on se sitten parempaan tai huonompaan. Jos olemme yhä takertuneita emme voi mukautua kovin hyvin, me joudumme kokoajan kamppailemaan, estelemään, yrittäen kontrolloida ja manipuloida kaikkea, ja sitten tuntien itsemme turhautuneiksi, pelokkaiksi tai masentuneiksi ajatelemme että mikä petollinen, pelottava paikka maailma onkaan.
Jos et ole koskaan todella tutkiskellut maailmaa, koskaan käyttänyt aikaa ymmärtääksesi ja tietääksesi sen, niin sitten siitä tulee pelottava paikka sinulle. Siitä tulee kuin viidakko: et koskaan tiedä mitä on seuraavan pensaan puun tai kallion takana — vilieläin, kauhistuttava ihmissyöjä tiikeri, hirvittävä lohikäärme tai myrkyllinen käärme.
Nibbana tarkoittaa pois pääsyä viidakosta. Kun suuntaamme kohti Nibbanaa me menemme kohti mielen rauhaa. Vaikkakaan mielen olosuhteet eivät olisi ollenkaan rauhallisia, mieli itsessään on rauhallinen paikka. Tässä me teemme eron mielen ja mielen olosuhteiden välillä. Mielen olosuhteet voivat olla onnellisia, surkeita, täynnä iloa, masentuneita, rakastavia tai vihaavia, huolestuneita tai pelon-ajamia, epäileviä tai kyllästyneitä. Ne tulevat ja menevät mielessä, mutta mieli itsessään, kuten tyhjätila tässä huoneessa, pysyy juuri sellaisena kuin se on. Tämän huoneen tyhjällä tilalla ei ole ilontäyttämä tai masentunut ominaisuuksia, vai onko? Se on vain niin kuin se on. Keskittyäksemme tilaan huoneessa meidän täytyy vetää huomiomme pois huoneessa olevista esineistä. Jos me keskitymme huoneessa oleviin esineisiin me tulemme onnellisiksi tai onnettomiksi. Me sanomme, ”Katso tuota kaunista Buddha-patsasta,” tai jos näemme jotain jota pidämme rumana, me sanomme ”Voi, mikä kauhea oksettava asia.” Me voimme kuluttaa aikaa katselemalla ihmisiä huoneessa, ajatellen pidämmekö vai emmekö pidä jostain henkilöstä.
Me voimme muodostaa mielipiteitä siitä miten ihmiset ovat niin ja näin, muistaa mitä he tekivät menneisyydessä, spekuloida mitä he tekevät tulevaisuudessa, nähden toiset mahdollisina kivun tai kiitoksen lähteinä itsellemme.
Kuitenkin, jos me vedämme huomiomme pois se ei tarkoita että meidän täytyy työntää kaikki muut ulos huoneesta. Jos me emme keskity tai sulaudu mihinkään olosuhteista, niin sitten meillä on perspektiivi, koska huoneen tyhjällä tilalla ei ole masentunut tai ilontäyteinen ominaisuutta. Tila voi pitää meidät kaikki sisällään, kaikki olosuhteet voivat tulla ja mennä sen sisäistäen, me voimme verrata tätä mieleemme. Mieli on kuin tila, siinä on tilaa kaikelle tai ei millekkään. Sillä ei ole todellista merkitystä onko se täytetty vai onko sen sisällä mitään, koska meillä on aina perspektiivi kun opimme tuntemaan mielen tilan/avaruuden, se on tyhjyys. Armeijat voivat marssia mieleen sisälle ja lähteä, perhoset, sadepilvet tai ei mitään. Kaikki asiat voivat tulla ja mennä läpi, ilman että me reagoimme sokeasti, taistelemme vastustaaksemme, kontrolloimme tai manipuloimme.
Joten kun me pysymme mielemme tyhjyydessä me kuljemme pois päin — me emme pyri eroon asioista, mutta emme enää sulaudu olosuhteisiin jotka ovat olemassa tässä hetkessä tai luo yhtään uusia. Tämä on irtipäästämis harjoitteluamme. Me päästämme irti samaistumisestamme olosuhteisiin näkemällä että ne ovat kaikki katoavia ja ei-itse. Se on mitä tarkoitamme vipassana meditaatiolla. Se on todella jonkin katsomista, todistamista, kuuntelua, tarkkailua että mikä tahansa tulee sen täytyy mennä. On se sitten karkeaa tai hienoa, hyvää tai pahaa, mikä tahansa tulee ja menee ei ole mitä me olemme. Me emme ole hyviä, me emme ole pahoja, me emme ole miehiä tai naisia, kauniita tai rumia. Nämä ovat vaihtuvia olosuhteita luonteeltaan, jotka ovat ei-itse. Tämä on Buddhalainen tie valaistumiseen: kohti Nibbanaa menemistä, suuntaamista kohti mielen avaruutta tai tyhjyyttä eikä syntymistä ja olosuhteisiin juuttumista.
Nyt saatat kysyä, ”No jos minä en ole mielen olosuhteet, jos en ole mies tai nainen, tämä tai tuo, niin mitä minä olen?, Haluatko että kerron sinulle kuka olet? Uskotko jos kerron? Mitä ajattelisit jos tulisin ja alkaisin kysellä sinulta kuka minä olen? Se on kuin yrittäisi nähdä omat silmänsä: sinä et voi tietää itseäsi, koska olet itsesi. Sinä voit ainoastaan tietää mikä ei ole itseäsi — ja
Vastaukset 6
Vanhimmat
ei näköjään mahtunut yhteen viestiin joten tässäpä loput:
Joten kun me pysymme mielemme tyhjyydessä me kuljemme pois päin — me emme pyri eroon asioista, mutta emme enää sulaudu olosuhteisiin jotka ovat olemassa tässä hetkessä tai luo yhtään uusia. Tämä on irtipäästämis harjoitteluamme. Me päästämme irti samaistumisestamme olosuhteisiin näkemällä että ne ovat kaikki katoavia ja ei-itse. Se on mitä tarkoitamme vipassana meditaatiolla. Se on todella jonkin katsomista, todistamista, kuuntelua, tarkkailua että mikä tahansa tulee sen täytyy mennä. On se sitten karkeaa tai hienoa, hyvää tai pahaa, mikä tahansa tulee ja menee ei ole mitä me olemme. Me emme ole hyviä, me emme ole pahoja, me emme ole miehiä tai naisia, kauniita tai rumia. Nämä ovat vaihtuvia olosuhteita luonteeltaan, jotka ovat ei-itse. Tämä on Buddhalainen tie valaistumiseen: kohti Nibbanaa menemistä, suuntaamista kohti mielen avaruutta tai tyhjyyttä eikä syntymistä ja olosuhteisiin juuttumista.
Nyt saatat kysyä, ”No jos minä en ole mielen olosuhteet, jos en ole mies tai nainen, tämä tai tuo, niin mitä minä olen?, Haluatko että kerron sinulle kuka olet? Uskotko jos kerron? Mitä ajattelisit jos tulisin ja alkaisin kysellä sinulta kuka minä olen? Se on kuin yrittäisi nähdä omat silmänsä: sinä et voi tietää itseäsi, koska olet itsesi. Sinä voit ainoastaan tietää mikä ei ole itseäsi — ja sehän ratkaisee ongelman, eikö ratkaisekkin? Jos tiedät mikä ei ole itsesi, niin sitten ei ole epäilystä siitä mitä sinä olet. Jos minä sanoisin, ”Kuka minä olen? Minä yritän löytää itseni,” ja alkaisin katsella alttarin alle, maton alle, verhojen alle, sinä ajattelisit, ”Opettaja Sumedho on todella pihalla, hän on tullut hulluksi, hän etsii itseään.’ ”Minä etsin itseäni, missä olen?” on maailman typerin kysymys. Ongelma ei ole se että keitä me olemme vaan se että uskomme ja samaistumisemme asioihin joita me emme ole. Se on missä kärsimys on, se on missä tunnemme surkeuden ja masennuksen ja epätoivon. Se on samaistumisemme kaikkeen joka ei ole itsemme ja joka on dukkha. Jos samaistut siihen mikä on epätyydyttävää, sinusta tulee epätyydytetty ja epätyytyväinen — se on selvää, eikö olekin?
Joten polku Buddhalaisille on irtipäästäminen, eikä jonkin etsiminen. Ongelma on sokea takertuminen, sokea samaistuminen aistimaailman ilmestymiseen. Sinun ei tarvitse päästä eroon aistillisesta maailmasta vaan oppia siltä, tarkkailla sitä, eikä antaa itsesi olla sen harhauttama. Jatka sen tutkiskelua Buddha-viisauden avulla, jatka tämän Buddha-viisauden käyttämistä jotta sinun on helpompi olla viisaana , äläkä vain yritä tehdä itsestäsi viisasta. Kuuntelun, tarkkailun, hereillä olon, varuilla olon, avulla viisaus tulee selväksi. Tulet käyttämään viisautta kehosi suhteen, ajatustesi, tunteiden, muistojen, tuntemusten suhteen kaikkien näiden asioiden suhteen. Sinä näet ja todistat, antaen niiden mennä ohi mennä pois.
Joten tällä haavaa sinulla ei ole muuta tehtävää kuin olla viisas hetkestä toiseen.
Kiitos hyvästä suomennoksesta. Näiden tekstien lukeminen on siitä hauskaa hommaa, että ne pukevat sanoiksi joitain sellaisia asioita joita itsekin on havainnut meditoidessaan. Vahvistuu varmuus siitä että on oikealla tiellä.
T on hyvä jätkä!
Hyvä kun kiinnosti!
Tässäpä tuon puheen pitäjän länteen tuoman taradition kotisivut, paljon saman luonteista matskua englanniksi myös audio-muodossa.
http://www.forestsangha.org/
Tuo teksti oli niin pitkä, etten millään jaksanut lukea kuin pätkän sieltä täältä. Laitoin kuitenkin talteen, koska oikeita sanoja tulee vastaan harvoin :)
ja käännetty suomeksi. Asiallisen hauska ja syvällinen kertomus. Kiitos T!
eikös toi meditoiminen vaadi aikamoista notkeutta??