Olen jo pienestä asti ollut hieman perfektionisti, ja tuntuu että kaikki vaan pahenee. Harrastan musiikkia, ja esiintymisiä haittaa todella paljon hengen ahdistus, käsien vapina, jalkojen ERITTÄIN hankala tärinä... Jopa nytkin käsiäni tärisee, kun ajattelen että tämä teksti tulee esille...
Tiedän, että välillä olen vähän "luulosairas", kun ajattelen että minun täytyy olla muita parempi. Mutta en voi sille mitään. Minulla on todella korkea kynnys kokeilla mitään uutta, jos en saa yksin tehdä sitä. Pelkään että epäonnistun.
Inhoan kaikkea kilpailemista ja kisaamista, mutta en voi välttyä siltä musiikin ja kouluni takia. Olen poikavaltaisella luokalla, eikä minulla ole koulussa yhtään hyviä tyttökavereita. Kaikki vanhat kaverini ovat toisissa kouluissa (pidän kuitenkin yhteyttä heihin). Minun pitää aina yrittää olla poikia parempi, ja aina jos joku onnistuu minua nopeemmin, alkaa henkeäni ahdistaa ja masennun täysin.
Eikä siinä vielä mitään. Olen seurustellut poikaystäväni kanssa 8kk, ja hän on minun luokallani. Jos me riitelemme, saan hirmuisen kohtauksen, jossa itken ja haukon henkeäni. Kaikkein pahinta koko jutussa on, että kun poikaystäväni vihoittelee minulle, hän ei auta minua, kun yritän sanoa etten saa henkeä. Se vain pahentaa tilannettani. Kohtauksen saadessani en ymmärrä ympäristöäni, ja vaan juoksentelen ympäriinsä...
Osaisko joku neuvoa...?
En tiedä mihin nää kohtaukset voi johtaa...
Olen todella huono puhumaan kenellekkään, jopa poikaystävälleni. En halua että kukaan tietää että olen epäonnistunut...
Tiedän, että välillä olen vähän "luulosairas", kun ajattelen että minun täytyy olla muita parempi. Mutta en voi sille mitään. Minulla on todella korkea kynnys kokeilla mitään uutta, jos en saa yksin tehdä sitä. Pelkään että epäonnistun.
Inhoan kaikkea kilpailemista ja kisaamista, mutta en voi välttyä siltä musiikin ja kouluni takia. Olen poikavaltaisella luokalla, eikä minulla ole koulussa yhtään hyviä tyttökavereita. Kaikki vanhat kaverini ovat toisissa kouluissa (pidän kuitenkin yhteyttä heihin). Minun pitää aina yrittää olla poikia parempi, ja aina jos joku onnistuu minua nopeemmin, alkaa henkeäni ahdistaa ja masennun täysin.
Eikä siinä vielä mitään. Olen seurustellut poikaystäväni kanssa 8kk, ja hän on minun luokallani. Jos me riitelemme, saan hirmuisen kohtauksen, jossa itken ja haukon henkeäni. Kaikkein pahinta koko jutussa on, että kun poikaystäväni vihoittelee minulle, hän ei auta minua, kun yritän sanoa etten saa henkeä. Se vain pahentaa tilannettani. Kohtauksen saadessani en ymmärrä ympäristöäni, ja vaan juoksentelen ympäriinsä...
Osaisko joku neuvoa...?
En tiedä mihin nää kohtaukset voi johtaa...
Olen todella huono puhumaan kenellekkään, jopa poikaystävälleni. En halua että kukaan tietää että olen epäonnistunut...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sinulle! Poikaystäväsi ei ole terapeuttisi joten älä häneltä sitä odotakkaan. Ongelmasi ovat sitä luokkaa että ammatti auttajan puheilla olisi ihan hyvä käydä vaikka vain kartoittamassa minkä asteisesta ongelmasta on kyse ja ennenkaikkea miten se tulisi ratkaista. Joku ammattitaitoinen psykologi tai jopa psykiatri joka olisi vielä mahdollisesti vielä erikoistunut paniikkihäiriöihin.
Voit hakeutua tietysti suoraan yksityiselle jolloin saatat saada kelalta osan kustannuksista. Jos hakeudut julkisen terveydenhoidon eli terveyskeskuksen kautta, varaa ensin aika lääkärille (hoitotakuu) ja pyydä häneltä lähete psykologille/psykiatrille.
Ei onnistu millään. Mä en pysty puhumaan millekkään (varsinkaan ulkopuoliselle) terapeutille... Ei musta ole siihen. Mä en luota muihin ihmisiin, ja mul on niin hirveit mielikuvia psykologeista, jotka esittää ällöttävällä äänellä erittäin ärsyttäviä kysymyksiä.
Tää aihe on mulle niin arka aihe, et en usko et edes pystyisin hakemaan siihen apua henkilökohtaisesti..
Mun äiti meinas joskus aikasemmin lähettää mut psykologille, mut ei sit pistäny.. En mä kehtais kertoo ees omalle äidilleni, et olen epäonnistunu elämässäni...
Kiitos hirveesti ulkopuolisen mielipiteestä!!! Arvostan sitä todella!
Mikä sitten mahtaisi auttaa, jos ei psykoterapia tule kysymykseen? Ei kai muu, kuin että ahdistus kasvaa niin suureksi, että et enää tule toimeen sen kanssa. Sitten varmaan apukin kelpaa.
Mitään sellaista onnellisuuspilleriä ei ole olemassakaan, joka poistaisi ongelmasi ilman että itse joudut niitä ollenkaan selvittelemään - joko yksin tai ammatti-ihmisen avulla.
Poikaystäväsi tai äitisi eivät ole todellakaan mitään terapeutteja. Läheiset ja ystävät voivat olla avuksi ja tueksi monessa, ehkä heidän tukensa on sitten riittävä... mutta ika raskaasti tuon kaltaiset ongelmat ihmissuhdetta kuormittavat.
Jotkut ovat saaneet apua joogasta tai muusta kehon ja mielen yhteistoimintaa tukevasta harrastuksesta. Terve sielu terveessä ruumiissa, eli oikealla ruokavaliolla, riittävällä unella, raittiilla ulkoilmalla, liikunnalla ja päihteistä pidättäytymisellä voi itse tehdä paljon henkisen hyvinvointinsa parantamiseksi.
Pyydät apua mutta haluatko varmasti itse sitä? Ihminen on joskus jopa suorastaan hupaisa olento kaikkinen vikoineen ja uskomuksineen päivineen.
Joskus tuntuu että voi olla helpompi elää jossakin itsesäälin ja riipuvuuksien epämääräisen sumuisella suolla kuin etsiä oikeesti itselleen apua.
Kun kaikista tuskaisista peloista ja ahdistuksista tulee jokapäiväisiä tuttavuuksia niistä ei välttämättä uskalla enään edes luopuakkaan. Tuntematon pelottaa aina.
Esimerkkinä vaikkapa että kun huume- ja/tai alkoholiriippuvainen lopettaa juomisen ja huumeiden käytön niin hän onkin kohta täysin kontrollinsa menettänyt uhkapeluri.
Jos omat ongelmasi alkavat olemaan sitä luokkaa että et enään hallitse elämääsi, niin mitkä ovat vaihtoehdot?
Miten avun pyytäminen ja sen vastaanottamien VOI olla jokin epäonnistumisen merkki? Eikös se ole aivan päinvastoin. Ihminen joka ymmärtää itse että tavoitteet ovat väärässä suhteessa mahdollisuuksiin toteuttaa ne, on mielestäni hyvinkin onnistunut omassa itsekritiikissään ja arvioinnissaan.
Oppimisen yksi isoimpia oivalluksia on että oppiminen tapahtuu ainoastaan oppijan omilla ehdoilla. Tarkoitan tällä nyt sitä että vaikka osaisit raamatun ulkoa et välttämättä olis uskovainen.
Epäilen että ainoa joka Sinut voi tuomita epäonnistujaksi olet Sinä itse. Ota siis apu vastaan, pyydän!
Tyttö hei. Et voi jatkaa noin, tiedät sen itsekin. Nyt sinun on aika opetella olemaan vähemmän täydellinen. Jos oikein tarkasti katsot itseäsi et sitä ole, et voi olla eikä sitä kannata edes yrittää olla.
Jos jatkat samaa rataa tulet kohta ihan sairaaksi. Löysää. Hengitä, ei kukaan ulkopuolinen vaadi sulta täydellisyyttä, vain sinä itse.
Mieti pakenetko jotakin tähän perfektionismiisi.
Jos haluat olla hyvä ja erinomainen niin ymmärrä että perfektionistin tyylillä on vaikea onnistua pidemmän päälle elämässään. Epätäydellisyys on elämän täydellisyyttä. Täydellisyys onkin epätäydellistä.
Aloita siis omista ajatuksistasi, omista asenteistasi. Hanki itsellesi jokin harrastus joka ei sisällä kilpailua, jokin joka rentouttaa sinua. Käy edes pitkillä kävelyillä ja käy keskusteluja itsesi kanssa. Päätä olla itsellesi parempi kaveri, salli ja kestä "häviöitä" ja erehdyksia ja heikompiakin tuloksia.
Näitä ajatuksia minulle tuli mieleen. Hyvää, epätäydellistä ja antoisaa elämää sulle!