Hei.
Monesti luen kertomuksia joissa nainen menee "yksin" synnyttämään kun miestä ei ole. Mihin se mies niin lyhyessä ajassa häviää? Tekeekö vielä nykyään joku lapsen jos on pelko että suhde kariutuu jo raskausaikana ja miksi? JOtenkin en vaan ymmärrä kun itse en uskaltaisi edes olla raskaana jos mies ei ois koko ajan tukemassa ja hoitamassa kun nyt loppuraskaudesta kauheita kipujakin. En kyllä jaksaisi päivääkään jos en saisi tukea ja rakkautta mieheltäni. Lapsi on rakkautemme tuotos ja kun hän muuttaa pois on aina jäljellä mieheni ja minun välinen suhde ja läheys.
Joten kertokaa mikä meni vikaan kun suhde ei kestänytkään vaikka lapsi oli tulossa? Oliko ero ennakoitavissa vai iskikö se kuin salama kirkkaalta taivaalta?
Monesti luen kertomuksia joissa nainen menee "yksin" synnyttämään kun miestä ei ole. Mihin se mies niin lyhyessä ajassa häviää? Tekeekö vielä nykyään joku lapsen jos on pelko että suhde kariutuu jo raskausaikana ja miksi? JOtenkin en vaan ymmärrä kun itse en uskaltaisi edes olla raskaana jos mies ei ois koko ajan tukemassa ja hoitamassa kun nyt loppuraskaudesta kauheita kipujakin. En kyllä jaksaisi päivääkään jos en saisi tukea ja rakkautta mieheltäni. Lapsi on rakkautemme tuotos ja kun hän muuttaa pois on aina jäljellä mieheni ja minun välinen suhde ja läheys.
Joten kertokaa mikä meni vikaan kun suhde ei kestänytkään vaikka lapsi oli tulossa? Oliko ero ennakoitavissa vai iskikö se kuin salama kirkkaalta taivaalta?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Juu. Kyllä se ero ennakoidaan. SIksihän sitä on kiire hankkiutua raskaaksi. Lapsi halutaan hinnalla millä hyvänsä, viis väliä sillä miten parisuhde sen jälkeen menee.
Valitettavaa. Faktaahan on, että ainakin osasta näillä perusteilla hankituista lapsista on tasapainottomia. Ja ongelmakierre jatkuu, jatkuu, jat...
se 9kk on kuitenkin sen verta pitkä aika että siinä ehtii tapahtua ihan mitä vaan...
On se hyvä ettei kaikki ole noin mies-riippuvaisia kuin sinä kerrot olevasi.Moni mies ehtii noiden kuukausien edetessä huomata ettei olekaan valmis lapsen tuomaan vastuuseen.
Itselläni on 1,5v. poika ja uuden vauvan laskettuaika joulukuun alussa...Ja Olen siis yksinhuoltaja ja menossa synnyttämään ilman miestä.
Sinunkin pitänyt antaa pikkasen eka muksun kasvaa ennenkuin toista aloit vääntää..Ja oliko suunnitelma toisesta lapsesta vain sinun suunnitelma,vai kuuntelitko myös miehesi mielipidettä?Nykyään moni äiti valittaa masennusta sen jälkeen kun on tehnyt lapsen puolentoistavuoden välein.Olisiko aika miettiä ensin ja tehdä ratkaisuja sitten.Eikä olettaa että lapsen tekeminen korjaa parisuhteen,tai että kun on raskaana niin mies pysyy kotona..
Ei muuta kun tsemppiä sulle!!!:)Voisi sanoa et olen sun kohtalotoveri...Mutta mehän pärjätään!!Arvostelijoita aina riittää..se on helppoo niin kauan ku ei satu omalle kohdalle.
Kylläpä on helppoa arvostella kun itsellä menee hyvin.
Itselläni kävi niin, että lapselle annettiin lupa tulla maailmaan yhdessä ja rakkaudesta hän sai alkunsa, mutta jotain tapahtui muutaman kuukauden päästä ja mieheni oli aloittanut suhteen...Sain tietää siitä kun olivat olleet yhdessä neljä kuukautta. Päädyimme asumuseroon, sillä vaikka itse tekisin ihan mitä vain liittoni eteen, ei se yksin voi onnistua. Mieheni kuitenkin haluaa olla lapselleen hyvä isä ja tulemme hyvin toimeen. Mieheni tulee siis jopa synnytykseen tuekseni, ihan omasta halustaan.
Mitä siis tapahtui? En todellakaan tiedä, mutta näin vain kävi. JOku varmasti ajattelee että minusta tuli kauhea pirttihirmu, tai jotenkin "pakotin" mieheni vieraisiin jne.
Nyt on kuitenkin tilanne tämä ja tästä yritetään parhaalla mahdollisella tavalla selvitä. Ei se helppoo oo ollu olla ihan lopuillaan raskaana (tänään la) mutta sitä kummasti kuitenkin selviää.
en ole olettanut että lapsenteko korjaa parisuhteen.Haluttiin lapset pienellä ikäerolla (on muuten melko yleistä nykyään) Ihan yhteinen päätös oli toinen lapsi ja suhteessa oli kaikki hyvin siihen asti kunnes mieheen iski "vapauden kaipuu" ja sitä piti tyydyttää vieraissa.
että lapsen isä kuolee ennen lapsen syntymää. Se ei edes ole ihan hirveän harvinasita. Minäkin tiedän useita sellaisia kohtaloita.
Ymmärrän täydellisesti yksinhuoltajia. Aivan täydellisesti! Heitä on vaikea ymmärtää, ketkä pelkästään lapsen takia yhdessä ovat. Minä olin tulossa yksinhuoltajaksi. Olin varautunut aivan kaikkeen, ja asuimmekin lapsen kanssa puolitoista kuukautta kahdestaan syntymän jälkeen. Mieheni oli päihteiden sekakäyttäjä, emme seurustelleet. Meillä oli ns. viikonloppusuhde, eli noin puolitoista vuotta olimme harrastaneet seksiä toistemme kanssa lähes joka viikonloppu. Sitten tulin raskaaksi. Abortti ei käynyt mielessänikään, tunsin olevani vastuussa tapahtuneesta ja halusin kantaa vastuuni. Meillä meni välit poikki, välillä pelkäsinkin että mies tekee jotain minulle. Minulla oli helppo raskaus, ei ollut pahoinvointeja lainkaan, ei mitään kipuja. Liikuin täysin normaalisti aivan loppuun saakka ja elin muutenkin aivan normaalia elämää, ilman alkoholia tietenkin. No. Mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä enemmän mies oli miettinyt asiaa omalla kohdallaan. Hän alkoi ylpeillä kavereilleen sillä että hänestä tulee isä, välimme paranivat, hän alkoi viettää enemmän taas aikaa kanssani. Emme kuitenkaan vieläkään seurustelleet. Sanoin, että hän saa olla lapsen kanssa niin paljon kuin haluaa. Hän tuli synnytyslaitokselle mukaan, mutta aivan synnytyksessä mukana oli paras ystäväni, mies ei kuulema olisi kestänyt verta ja limaa. Kuitenkin heti synnytyksen jälkeen mies tuli saliin ja sai lapsen syliinsä. Parin päivän päästä lapsi joutui teho-osastolle virtsainfektion takia. Tämä järkytti kovasti minua ja miestäkin. Mies kävi joka päivä useita tunteja sairaalassa. Pääsimme kolmen viikon päästä sairaalasta. Asuimme siis lapsen kanssa kaksin, mutta mies kävi päivittäin. Lopulta mies sanoi kaiken tämän jälkeen rakastuneensa minuun ja halusi muuttaa saman katon alle. Pidin sitä hyvänä ideana, koska alusta saakka minunkaan tunteeni eivät aivan kylmät olleet. Ja olinhan huomannut miten paljon lapsi hänelle merkitsee. Mies on käynyt sekakäytön vuoksi hoidoissa ja välillä on todella vaikeaa. Välillä tuntuu, että olisi todella paljon helpompaa asua kaksin tytön kanssa. Välillä taas tilanne on aivan toinen. Riippuvainen en ole ollut enkä tule olemaan. Pärjäisin täydellisesti ilman miestäkin. Elämässä vaan täytyy nykyään miettiä ainakin yhtä muutakin kuin itseään... Aika näyttää mihin suuntaan täällä mennään. Olemme useaan otteeseen myös puhuneet asumuserosta. Tyttö on nyt 9kk. Kuitenkin tuntuu siltä, että jotenkin on kaikesta huolimatta ollut helpompaa mitä vanhemmaksi tyttö kasvaa, sitä helpompaa meilläkin on ollut. Viime aikoina on siis elämä ollut jo helpompaa. On ollut aikojakin jolloin mies on ollut reissuillaan jopa viikon yhtä mittaa. Yksi sääntö meillä on mikä pitää: KOTONA EI JUODA KOSKAAN. Siksi kai ne reissut aina venyykin... Ymmärrän siis täysin yksinhuoltajia, tiedän, että jossain määrin heillä on helpompaa. Heitä jotka ihmettelevät tuohon ketjun aloittajan tyyliin yksinhuoltajia, heitä en tule koskaan ymmärtämään! Ei kaikkien elämä mene samoja raiteita. Ei kaikilla ole alusta saakka niin helppoa ja ihanaa. Hyvä teille jos olette sattuneet löytämään miehen joka tukee ja rakastaa. Kaikki eivät sellaista miestä saa. Voisitte vain oppia ymmärtämään elämässä muitakin kuin teidänlaisianne onnellisia perheitä. Kaikki yksinhuoltajat eivät tee lasta pelastaakseen suhteensa. Minä en tehnyt niin. Minä tein lapsen, koska halusin pitää sen. Halusin rakastaa sitä, ja rakastankin enemmän kuin mitään muuta. Olen myös iloinen siitä, että lapsi on saanut miehelleni itsestään järkeä päähän. Viimeisen vuoden aikana hän on ryhdistäytynyt niin, että on saanut työpaikan, juo enää vain kahdesti kuukaudessa, ei enää monta kertaa viikossa, kuten silloin joskus kun en edes ollut vielä raskaana.
Tällainen tarina teille mietiskeltäväksi.
"itse en uskaltaisi edes olla raskaana jos mies ei ois koko ajan tukemassa ja hoitamassa kun nyt loppuraskaudesta kauheita kipujakin. En kyllä jaksaisi päivääkään jos en saisi tukea ja rakkautta mieheltäni"
välillä kun tulee niitä tilanteita että on pakko jaksaa ja suoriutua asioista ja elämänvaiheista, vaikka tuntuu ettei pysty! Aina ei voi olla joku toinen auttamassa, ja on hyvä tietää että pystyy pärjäämään itsenäisesti! Se on kasvamista!
Kunnioittakaamme ja arvostakaamme heitä jotka joutuvat jaksamaan joka päivä ilman sitä tukea rakkautta, mikä kuuluisi jokaisella odottavalla olla. Ei se ole helppoa, mutta kaikkeen tottuu ja ihminen on sopeutuvainen.
Kunnolla niihin miehiinne ennen lapsen tekoa,yleensä ne paskat erottaa aika äkkiä.Mutta naisilla on yleensä tapana ajatella että rakkaus muuttaa paskimmankin miehen paremmaksi ,tai lapsi muuttaa parisuhteen.niin ovat esim. luulleet KAIKKI Matti Nykäsen vaimot,ja Juhani Palmun Kaikki vaimot jne...
kyllä me ollaa ainakin ihan helvetin hyvin pärjätty,vaikka lapsen isä ei ole kuvioissa ollenkaan,minä kyllä tulin ns vahingossa raskaaksi,mutta päivääkään en vaihtaisi pois.Mieskin oli täysillä mukana rv 20 asti ja kihloissakin oltiin plaa plaa,mutta sitten tuli se vapauden kaipuu ja skeidaa siittä ettei enää usko meidän suhteesen tai meihin...ja daa daa daa...=)jeps elämä on kovaa,mutta se mikä ei tapa se jumankauta vahvistaa,kaikille aurinkoista syksyä
Multa kyllä tulee sulle ja lapsellesi tosi isot pointsit! Vaikka onkin käynyt niin, että miehesi meni, niin uskon ihan täysin, että olette lapsesi kanssa onnellisia. Minä toivon salaa mielessäni, että minäkin voisin olla onnellinen. Saisin vain jotenkin tuon miehen ulos. En jaksa enää. Olen siis se joka tuossa kirjoitti pitkän tarinan yksinhuoltajuudesta. Mutta jouduinkin ns. ansaan, kokeilimme kuinka onnistuu yhteiselo ja tuntuu erittäin voimakkaasti että ei onnistu. Vahinkovauva meilläkin. Tutustua pitäisi miehiin kunnolla ennen lapsia joo, tiedetään, mutta aina ei kaikki mene suunnitelmien mukaan. Aina ei sitä mahdollisuutta suoda kaikille. Kyllä minäkin haluaisin hyvän ja ihanan rakastavan miehen, mutta mulla on nyt tällainen valittava ja nuriseva aina negatiivinen ukko joka taistelee päihderiippuvuutensa kanssa samalla pilaten minun elämän ihan täysin! OON NIIN TÄYS TÄTÄ KAIKKEE!