Mies ja nainen kohtaavat arkipäiväisessä tilanteessa. Jo ensi tapaaminen jää molempien mieleen. Toisessa on jotain kiehtovaa ja tuttua. Keskustelua ei tahdo lopettaa, vaan sitä haluaa pitkittää, hetkeä yrittää venyttää niin kauan kuin mahdollista. Seuraavina viikkoina näitä sattumanvaraisia lyhyitä kohtaamisia tulee lisää. Juttelu on helppoa ja vaivatonta. Sanat ryöpsähtävät suusta kuin itsestään. Hymyjä ja naurahduksia, lämpimiä äänensävyjä, tuttavallisia tervehdyksiä ja jälkeenpäin hajamielisiä pohdintoja siitä, oliko ilmassa aistittavissa flirttiä, niin asialinjalla kuin keskustelun sisältö pysyikin. Ei nimiä, ei henkilökohtaisuuksia, mutta silti niin tiivis tunnelma ja väreily ilmassa.
Lopulta eräänä päivänä liian pitkä katse, hymy, tervehdys. Hetki, jota ei saa pois mielestä, rajan ylitys. Hakkaava sydän, punoittavat posket, tutisevat polvet. Piste, jolloin on myönnettävä itselleen että ollaan liukumassa vaarallisille vesille. Toinen on naimisissa, toinen avoliitossa.
Näitä sattumanvaraisia kohtaamisia aletaan vältellä. Ei olla kuitenkaan aivan varmoja siitä, vältelläänkö niitä siksi että pelätään tunteiden paistavan naamasta kilometrien päähän, vai siksi että halutaan pysyä kunniallisina ja tilanne hallinnassa. Ja kun kuitenkin joskus kohdataan, sanat eivät enää karkaa suusta, tuttavallinen rupattelu on enää muisto vain, katseet harhailevat seinille ja lattiaan, sydämen sykkeen voi kuulla korvissaan ja välillä väreilevää ilmaa voisi leikata veitsellä. Keskustelu on väkinäistä, äänet jännityksestä kireät, käyttäytyminen muodollista.
Viikot ja kuukaudet kuluvat. Menee vuosi. Kitkutellen eteenpäin, itselleen vakuutellen että tämä menee ohi. Mikään ei kestä ikuisesti. Välillä toisen näkee kulkevan jossakin kauempana. Katse hakee katseen, aika pysähtyy. Kaikki ympärillä pysähtyy. Jälkeenpäin tuntuu että hetki kesti kaksi tuntia, eikä vain kahta sekuntia. Ollaan vakavina, ei tervehditä, katsotaan vain. Ahnehditaan, kunnes tilanne menee ohi ja aika alkaa taas tikittää.
Mitään ei voi tehdä tai sanoa. Toisaalta kaikki on molemmille niin selvää, ettei sanoja kai tarvitakaan. Kumpikaan ei halua ottaa ensimmäistä askelta, eikä toivo toisenkaan sitä tekevän. Kyllä tämä menee ohi.
Lopulta eräänä päivänä liian pitkä katse, hymy, tervehdys. Hetki, jota ei saa pois mielestä, rajan ylitys. Hakkaava sydän, punoittavat posket, tutisevat polvet. Piste, jolloin on myönnettävä itselleen että ollaan liukumassa vaarallisille vesille. Toinen on naimisissa, toinen avoliitossa.
Näitä sattumanvaraisia kohtaamisia aletaan vältellä. Ei olla kuitenkaan aivan varmoja siitä, vältelläänkö niitä siksi että pelätään tunteiden paistavan naamasta kilometrien päähän, vai siksi että halutaan pysyä kunniallisina ja tilanne hallinnassa. Ja kun kuitenkin joskus kohdataan, sanat eivät enää karkaa suusta, tuttavallinen rupattelu on enää muisto vain, katseet harhailevat seinille ja lattiaan, sydämen sykkeen voi kuulla korvissaan ja välillä väreilevää ilmaa voisi leikata veitsellä. Keskustelu on väkinäistä, äänet jännityksestä kireät, käyttäytyminen muodollista.
Viikot ja kuukaudet kuluvat. Menee vuosi. Kitkutellen eteenpäin, itselleen vakuutellen että tämä menee ohi. Mikään ei kestä ikuisesti. Välillä toisen näkee kulkevan jossakin kauempana. Katse hakee katseen, aika pysähtyy. Kaikki ympärillä pysähtyy. Jälkeenpäin tuntuu että hetki kesti kaksi tuntia, eikä vain kahta sekuntia. Ollaan vakavina, ei tervehditä, katsotaan vain. Ahnehditaan, kunnes tilanne menee ohi ja aika alkaa taas tikittää.
Mitään ei voi tehdä tai sanoa. Toisaalta kaikki on molemmille niin selvää, ettei sanoja kai tarvitakaan. Kumpikaan ei halua ottaa ensimmäistä askelta, eikä toivo toisenkaan sitä tekevän. Kyllä tämä menee ohi.
Vastaukset 9
Vanhimmat
tunnu menevän joten älä ole sinäkään niin varma.. ihana satu kuin minun kertomani.. :)
Oletko ihan varma? Minä en ole! Anteeksi vain. Mutta en tee asialle enää mitään. Hyppäsin benji-hyppyni jo.
Vastaava tilanne mutta lyhyemmässä ajassa ja molempien ollessa vapaita. Keskuteluja ei juuri käyty, kaikki romahtaa ensi askeleeseen. Siitä se helvetti vasta alkaa. Kumpikaan ei pysty enää katsomaan toista eikä edes olemaan samassa huoneessa.
Varma voi olla vain yhdestä asiasta: se ei mene ohi.
eikö tämä mene ohi koskaan :(
Ei, jos asioita ei selvitetä kunnolla vaan tilanne jää auki. Mitä jos...
Jossittelu tulee vielä loppumaan. Aivan varmasti!
Mitä jos hän laittaa sinut kohtamaan selvittämättömät asiat?
Tuota vaaraa ei onneksi tässä tapauksessa ole.
Tarinasi voisi olla myös minun kirjoittamani! Eikä se lopu...meillä tilanne myös jatkunut jo tuskastuttavan kauan. Tosin olemme edenneet tekstiviestittely asteelle. Silti en tiedä tapahtuuko jotain, joskus, todella!