Keskustelumme jälkeen olin varma, että asia on kohdaltani loppuun käsitelty. Mutta en olekaan enää niin varma. Harmittaa, kun en häpeäjähmetykseltäni saanut kysyttyä kahta asiaa suoraan. Sitä, mitä sitten et tunne/tunnet/joskus tunsit mua kohtaan (jos tunsit, miksi se muuttui - rautalankaa idiootille) ja sitä, miksi et luota minuun. Ehkä pidit näitä itsestään selvyyksinä, tai ehkä luulit, etten halua tietää. En muuten myöskään tiedä sinun elämäntilanteestasi yhtään mitään, vaikka luulet minun tietävän. Ei sikäli, että se minulle kuuluisi. Et sinäkään tiedä minun. Toivottavasti et loukkaantunut siitä luottamuspulastani, olisin oikeasti halunnut ottaa tarjouksen vastaan. Mutta kun juuri olit epäillyt luotettavuuttani, ja sitten olisit halunnut etsiä niitä "selittäviä tekijöitä", ylpeytenikin jo siinä kuohahti (mitäänhän ei tietenkään päälle päin näkynyt, siinä rigor mortis -moodissa jossa olin).
Kirjoitin jo kerran painavan viimeisen sanan. En enää haluaisi jatkaa riviäkään. Joku pakkomielle on kuitenkin edes yrittää varmistaa, että tiedät, mihin mielentilaan jäin. Jos nyt luet näitä, enää. Olin hieman katkera, mutta kuten sanoin, se menee ohi. On kait jo mennyt (en ole siis sen yhden purkauksen lisäksi tänne katkeria vuodatuksia, ilkeilyjä tai provoja laittanut, jos olet epäillyt joitain täältä lähteneiksi). Nyt moni asia harmittaa, valvottaa öisin. Olenko ahdistellut sinua? Onko se käytökseni ollut ihan ala-arvoista? Olen kyllä koko ajan koettanut ottaa huomioon sen vaihtoehdon, että koko "meidän juttu" on vain korvieni välissä. Muutama haksahdus sattui väliin, ja etenkin viimeinen jää painamaan loppuelämäksi. Siksi en mitenkään voi enää lähestyä kysymyksilläni. En ennen ainakaan, kuin tiedän oikeesti päässeeni susta irti ja huomaan, että toveruutemme sen kestäisi.
En tällä hae muuta kuin helpotusta siihen osaan laaja-alaista ahdinkoani kuin että sinä tiedostaisit sen, että vaikka olenkin pettynyt itseeni ja koko stooriin ja välillä vihainen sulle (noh, ehkä koko miessukukuntaa kohtaan kokemani haudattu katkeruus nyt pulpahti esiin ja kohdentuu sinuun, sori), en pura kuormaani räyhäämällä täällä enkä missään muuallakaan. Selvitymiskeinoni ovat toisenlaisia. En tiedä, ovatko parempia vai huonompia.
t: uupunut pöljä jonka aivotoimintojen olemassaoloa saa vapaasti epäillä mutta sydämen vilpittömyyttä ei...
Kirjoitin jo kerran painavan viimeisen sanan. En enää haluaisi jatkaa riviäkään. Joku pakkomielle on kuitenkin edes yrittää varmistaa, että tiedät, mihin mielentilaan jäin. Jos nyt luet näitä, enää. Olin hieman katkera, mutta kuten sanoin, se menee ohi. On kait jo mennyt (en ole siis sen yhden purkauksen lisäksi tänne katkeria vuodatuksia, ilkeilyjä tai provoja laittanut, jos olet epäillyt joitain täältä lähteneiksi). Nyt moni asia harmittaa, valvottaa öisin. Olenko ahdistellut sinua? Onko se käytökseni ollut ihan ala-arvoista? Olen kyllä koko ajan koettanut ottaa huomioon sen vaihtoehdon, että koko "meidän juttu" on vain korvieni välissä. Muutama haksahdus sattui väliin, ja etenkin viimeinen jää painamaan loppuelämäksi. Siksi en mitenkään voi enää lähestyä kysymyksilläni. En ennen ainakaan, kuin tiedän oikeesti päässeeni susta irti ja huomaan, että toveruutemme sen kestäisi.
En tällä hae muuta kuin helpotusta siihen osaan laaja-alaista ahdinkoani kuin että sinä tiedostaisit sen, että vaikka olenkin pettynyt itseeni ja koko stooriin ja välillä vihainen sulle (noh, ehkä koko miessukukuntaa kohtaan kokemani haudattu katkeruus nyt pulpahti esiin ja kohdentuu sinuun, sori), en pura kuormaani räyhäämällä täällä enkä missään muuallakaan. Selvitymiskeinoni ovat toisenlaisia. En tiedä, ovatko parempia vai huonompia.
t: uupunut pöljä jonka aivotoimintojen olemassaoloa saa vapaasti epäillä mutta sydämen vilpittömyyttä ei...
Vastaukset 4
Vanhimmat
tämä ei tietenkään ole siltä tyhmyriltä, jolta toivoisin sen olevan...teksti vaan kuulosti niin tutulta...tunnen edelleen samoin sinua kohtaan kuin silloin joskus, sinun tunteistasi en kuitenkaan ole varma...onhan tapahtunut niin paljon tässä välissä...kuitenkin, jos nyt vahingossa sattuisit olemaan se keneksi sinua luulen, niin laita postia tulemaan, osoitteen tiedät...(jos vielä muistat) tai tekstaa, mutta jollain muulla nimellä kuin omallasi, syyn varmaan tiedät...;)joku, josta tunnistan, että se on sulta....
Hän tietää kyllä, että rakastan (kerroin sen hiljakkoin). Hän tietää myös, että viestejä en enää lähetä. Enkä odota häneltä enää mitään, myöhemmin sitten ehkä sitä ymmärtävää kuulijaa.
Teksti tosiaankin oli tuttua,
voisin melkein itsekin kirjoittaa noin,
minun tunteet sekaisin,paljon haluaisin sanoa,
sinun tunteista en ole saanut selvää,
enkä itsekään uskalla tunnustaa,
mutku...elämä on tällaista...
Odotellut kauan soittoasi, soittaisit tai...
"juteltiin" pikkasen lauantai-illalla
Rautatieasemalleko kiiruhdan :)
Kokeillaan nyt tällaistakin viestintää...
Eläs'nyt tyttö höpötä, vaan ota niskasta kiinni itseäsi ja ryhdistäydy ja ota yhteys.
ei se mitään maksa ja tulee varmasti paree olo molemmille, että silleen,
näin ylensä hommat hoituu, rautalankaa tarvitaan vähemmän,
ja se tunne puolikin parranoo aivan ittestään, ristus vie ;)