Hei!
Minun miehelläni todettiin lähiaikoina ms-tauti. Se oli kuin isku suoraan palleaan niin ettei happea enään saa...meillä on pieni lapsi ja toinen tulossa. Mieheni on huolissaan miten jaksaa olla töissä jne. olen yrittänyt sanoa että on töissä vointinsa mukaan. Ehkä tämä on niin alussa kaikki, että tässä ollaan vielä shokissa. Haluaisin vain tietää, että kuinka moni pystyy olemaan töissä ja onko se kovin fyysisesti raskasta ja millä mielellä teette töitä. Tässä vähän niinkuin elämän arvot muuttuivat. Mutta olen itse yrittänyt miehelleni sanoa, että yritetään elää mahdollisimman normaalia elämää ja katotaan mitä elämä tuo tullessaan. Mua kuitenkin huolestuttaa mieheni psyykkinen tilanne,jos tulee jotain vakavaa eteen, koska hän itse pelkää mitä jos tulee päivä jolloin ei kykene töihin. Olen yrittänyt puhua että mietitään sitä sitten kun on sen aika, kun vielä jaksaa olla töissä niin on töissä. Kyllähän tässä vielä nousee monenlaisia ajatuksia jokaisella. Tiedän että tästä saattaa tulla todella rankaa, mutta täytyy kuitenkin ajatella positiivisesti..ainakin yrittää...ainakin itse olla kannustava ja tukena miehelleni.
Minun miehelläni todettiin lähiaikoina ms-tauti. Se oli kuin isku suoraan palleaan niin ettei happea enään saa...meillä on pieni lapsi ja toinen tulossa. Mieheni on huolissaan miten jaksaa olla töissä jne. olen yrittänyt sanoa että on töissä vointinsa mukaan. Ehkä tämä on niin alussa kaikki, että tässä ollaan vielä shokissa. Haluaisin vain tietää, että kuinka moni pystyy olemaan töissä ja onko se kovin fyysisesti raskasta ja millä mielellä teette töitä. Tässä vähän niinkuin elämän arvot muuttuivat. Mutta olen itse yrittänyt miehelleni sanoa, että yritetään elää mahdollisimman normaalia elämää ja katotaan mitä elämä tuo tullessaan. Mua kuitenkin huolestuttaa mieheni psyykkinen tilanne,jos tulee jotain vakavaa eteen, koska hän itse pelkää mitä jos tulee päivä jolloin ei kykene töihin. Olen yrittänyt puhua että mietitään sitä sitten kun on sen aika, kun vielä jaksaa olla töissä niin on töissä. Kyllähän tässä vielä nousee monenlaisia ajatuksia jokaisella. Tiedän että tästä saattaa tulla todella rankaa, mutta täytyy kuitenkin ajatella positiivisesti..ainakin yrittää...ainakin itse olla kannustava ja tukena miehelleni.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kun perheenjäsenellä todetaan vakava sairaus se on sekä sairaalle itselle että koko perheelle aikamoinen shokki, järkytys.
Eri sairauksia poteville ihmisille on omia potilasyhdistyksiä, joihin kannattaisi heti alkuvaiheessa ottaa yhteys. Ehkä on mahdollista saada vertaistukea ns. tukihenkilöltä jne. jne.
Alkujärkytys kestää aikansa, mutta pahimmasta yli päästyä elämä ei välttämättä enää niin toivottomalta tunnukkaan.
Kävin tuossa ulkona kävelemässä.Syyslehdet kahisivat ja lentelivät ympäriinsä.Ajattelin,että se on kuin elämäni.Ei työtä joka pitäs elämän koossa.Olisi joku paikka mihin mennä säännöllisesti.Vaikka en enää pystykkään.Tämä masennus on riepotellut nyt pari viikkoa.Teillä on sentään lapsi merkkinä elämän jatkumisesta.Jos ei jaksa töissä pitää kertoa lääkärille.Tsemppiä koko perheelle tv.hepuli
Koska elämä on yllätyksiä täynnä eikä koskaan voi tietää mitä elämä tuo eteen niin ykkösasia tai edes liian tärkeässä asemassa ei saisi pitää työtä. Jos joutuu elääkkeelle ennen aikaisesti eikä voi tehdä enää töitä niin se tuntuu siltä kuin joutuisi tyhjän päälle, tuntee itsensä hyödyttömäksi tai ainakin tuntee, että elämällä ei ole enää mitään sisältöä. Eli työn ei saisi edes terveille ihmisille muodostua niin tärkeäksi asiaksi vaan työ on vain osa elämää. Rupekaa kehittelemään jo nyt jotain muita tärkeitää yhteisiä juttuja mitkä voisivat korvata myöhemmin tämän työn. Olisiko joku harrastus hyvä tms.
Kun oma isäni sairastui ms-tautiin ja joutui eläkkeelle oli tuskaa katsoa mikä masennus siitä seurasi. Hän ei kun nähnyt vuosikausiin oikein mitään tarkoitusta elämälleen, tunsi itsensä hyödyttömäksi kun töitäkään ei voinut tehdä. Omat harrastukset tulivat sitten myöhemmin kuvioon.
Kiitos viesteistä. Onhan tuo sellainen asia, että olisi vähän kuin tyhjän päällä...mutta ollaan tässä mieheni kanssa keskusteltu asioitaja tultu siihen tulokseen, että yritetään elää normaalia elämää. Ja sitten kun tulee jotain akuuttia niin mietitään sitten. Pakko on jatkaa elämää kun on pieni lapsi ja toinen tulossa. Eihän sitä tiedä, vaikka pystyy olemaan monta vuottakin vielä työelämässä. Turhahan tässä on murehtia tulee vaan kun pitäisi elää tätä päivää ja nauttia joka päivästä kun vielä on omilla jaloillaan. Ja etenkin kun on vielä lapsi. Eihän sitä teidä miten tuo tauti etenee ja turha sitäkään on etukäteen miettiä.Vaikka onhan se taivaan tosi että sitä mietti ja hakee niitä voimavaroja hyvistä asioista. Ehkä se tämä alku on tälläistä että sitä miettii turhaan ja pelkää toisen puolesta.Kun pitäisi nauttia tästä hetkestä. Tiedämme että elämässä on paljon tärkeämpää kuin työ, mutta tavallaan se on sellainen yhdenlainen sosiaalinen tarve olla ja kuulua johonkin. Mutta elämä jatkuu ja kait se täytyy otta sellaisena mitä se antaa. Kiitos teille kaikille!! Saa ehkä tässä myös itse purkaa omaa sydäntä!! Iloista syksyn jatkoa
juuh minullaki ollu muka tää sairaus alkuun oli tietty shokki.ilmeni ku näköhermon tulehdus oli.ei oo haitanna työn tekkoo kun ottaa positiivisen asenteen ja elää normaalisti.joskus on sen jälkeen ollu joitaki ihooireita et esim jalassa o tuntunu ouvommalle mut neki mennee ohi ku ei hättäile.elän normaalisti liikun lenkkeilen..ei ainakaa viell oo haitanna ja onhan niit tietty eri laatusii...et semppiä kaikille...