Aika kului ja kukaan ei tullut. Kathy huokaisi syvään, kyllästyneenä. ”Meidän täytyy varmaan kävellä” Hän tokaisi sitten ja nousi ylös portailta. ”Kävellä? Ja kuinkahan pitkä matka sinne on?”
Jamie kysyi noustuaan itsekin ylös ja tartuttuaan omaan laukkuunsa. ”Um…no, noin 20kilometriä.” Kathy sanoi ja loi pahoillaan olevan katseen ystäväänsä. ”Mitä!? 20kilometriä näiden laukkujen kanssa?” Jamie huudahti. Kathy yritti hymyillä. ”Kyllä me jaksetaan.” Hän sanoi yrittäen kuulostaa vakuuttavalta. Jamie huokaisi ja katsoi tyttöä, joka yritti taistella kaikkien neljän laukkunsa kanssa eteenpäin. ”Äs, anna kun autan. Ei kukaan itseään kunnioittava mies kestä katsella, kun hento nainen kantaa tuollaista taakkaa.” Jamie sanoi hänen takanaan, hymyillen varovasti. ”Kiitos Jamie, kiitos todella paljon.” Kathy kiitteli helpottuneena.
Jalkoja kivisti, suu tuntui kuivalta ja karhealta, hikivirtasi noroina alas, kuuman auringon porottaessa. Kumpikaan ei enää tiennyt kuinka kauan he olivat jo kävelleet. Metsän ympäröimä hiekkatie tuntui jatkuvat loputtomiin. ”Onko vielä pitkämatka?” Jamie kysyi käheällä äänellä, hänestä tuntui kuin hän olisi juuri niellyt hiekkaa. Kathy pysähtyi ja katsoi ympärilleen. ”En ole varma.” Hän vastasi sitten. ”Oletko varma, että tämä on oikea reitti?” Jamie kysyi ja pyyhki hikeä otsaltaan laskettuaan laukut hetkeksi alas. Kathy kääntyi katsomaan häntä. ”Tämä on ainoa reitti.” Hän sanoi ja yritti hymyillä rohkaisevasti. Jamie huokaisi, nosti laukut maasta ja he lähtivät jatkamaan matkaansa.
Pian he kuulivat auton lähestyvän. He pysähtyivät ja katselivat toiveikkaina eteensä. Pienenhetken kuluttua, mutkasta, puiden takaa, ilmestyi näkyviin sininen farmariauto. Auto pysähtyi aivan heidän eteensä. Ovi avautui ja esiin astui pitkä, hoikka, tummahiuksinen nuorimies. ”Kathy?” Mies kysyi, pieni epävarmuusäänessään. Kathy mulkaisi miestä ja katsoi häntä sitten päästä varpaisiin. ”Thomas?” Hän kysyi. ”Taidan olla pahasti myöhässä.” Thomas totesi nolona, huomatessaan kuinka väsyneitä he molemmat olivat. Kathyn teki mieli tiuskaista miehelle jotain ärtyneenä ja olisi varmasti tehnytkin niin, jos olisi ollut läheisempi serkkunsa kanssa. Sen sijaan hän pakotti hymyn kasvoilleen. ”Ei se haittaa, liikunta ei ole koskaan pahasta.” Hän sanoi sitten. Jamie pidätteli nauruaan. Kathy ei juurikaan ollut niitä ihmisiä, jotka nauttivat liiallisesta kuntoilusta ja hikoilusta. ”No hypätkäähän kyytiin.” Thomas kehotti ja nosti heidän laukkunsa autontakakonttiin.
Automatka ei kestänyt kovinkaan kauan, kun he jo erottivat suuren, valkoisenkartanon puiden takaa. He ajoivat pihaan ja nousivat ulos autosta. He molemmat tuijottivat taloa silmät pyöreinä. ”Vau…” Jamie henkäisi. Hän ei todellakaan ollut osannut odottaa mitään tällaista. Äkkiä häntä ei enää tippakaan harmittanut äskeinen patikkaretki, hän oli vain sanoinkuvaamattoman tyytyväinen, että oli lähtenyt Kathyn mukaan. Kathy tunsi kylmienväreiden hiipivän selkärankaansa pitkin. Hän tuijotti kartanoa hiljaisuudessa, eikä pitänyt siitä tunteesta jonka siitä sai.
”Kathy!” Naisenääni kutsui ja Kathy ja Jamie käänsivät katseensa äänen suuntaan. Hoikka, keski-ikäinen nainen, jolla oli punertavat hiukset lähestyi heitä kädet ojossa. ”Kathy, voi miten ihanaa nähdä sinua pitkästä aikaa!” Nainen sanoi sulkiessaan hänet syleilyynsä. Hänen ruskeat silmänsä tuikkivat, punaiset huulet hymyilivät lämpimästi. ”Ihana nähdä sinuakin täti.” Kathy vastasi hymyillen. ”Tässä on ystäväni Jamie, Jamie tässä on tätini Lauren Priestley” Kathy esitteli heidät. ”Kathy kertoikin sinusta kirjeessään, Olette molemmat lämpimästi tervetulleita.” Lauren puhui lempeällä äänellä katsoen poikaa edessään. ”Kiitos rouva Priestley, oikein mukava olla täällä, talonne näyttää upealta ja nämä maisemat...Olen yhä hieman mykistynyt tästä kaikesta.” ”Kutsu minua vain Laureniksi kultaseni.” He lähtivät kävelemään kohti taloa, Thomas auttoi heitä laukkujen kanssa.
”Laskekaa laukkunne tähän eteiseen, katsotaan huoneenne hieman myöhemmin, sillä nyt teillä on varmasti hirvittävä nälkä.” Lauren sanoi ja katsoi heidän väsyneisiin kasvoihin. He molemmat nyökkäsivät, he eivät olleet syöneet moneen tuntiin. ”Voisinkohan käyttää kylpyhuonetta?” Jamie kysyi, hän halusi hieman pestä kasvojaan ja käsiään enne syömistä. ”Totta kai, portaiden päästä vasemmalle ja yläkerrassa on kaksi kylpyhuonetta lisää.” Jamie kiitti ja lähti naisen neuvomaan suuntaan. Kathy seurasi poikaa peseytyäkseen tämän jälkeen. Hän ei vielä tohtinut mennä yläkertaan omin päin.
He palasivat ruokailusaliin, jonne oli katettu välipalaa. Nuoripalvelijatyttö hymyili heille, heidän ohittaessaan hänet. Lauren ja Thomas istuivat jo pöydän ääressä, juoden teetä. ”Syömme illallisen kahdeksalta, tytöt ja William ovat siihen mennessä palanneet.” ”Tosiaan, missä he ovat?” ”Susan, Jennifer ja Sara ovat katsomassa Williamin isoäitiä vanhainkodissa.” Kathy nyökkäsi ja tarttui teekuppiinsa. Hän yritti muistella serkkujansa. Sarasta hän muisti pitäneensä valtavasti, he olivat yhä vaihdelleet kirjeitä ja soitelleen silloin tällöin. Sara oli hänen ikäisensä. Susan ja Jennifer taas; heistä hän ei ollut oikein koskaan päässyt perille. He olivat kaksosia ja täyttäisivät pian seitsemäntoista. Tytöt eivät lapsena olleet pahemmin jutelleet tai leikkineet hänen kanssaan, he tuntuivat viihtyvän parhaiten keskenään ja sulkivat usein Sarankin täysin ulkopuolelle. Hän tiesi, että se suretti tyttöä suuresti.
Kun he olivat syöneet, heille näytettiin heidän huoneensa. Jamien huone sijaitsi portaikon vasemmanpuoleisenkäytävän päässä ja Kathyn puolestaan sai oikeanpuoleisenkäytävän ensimmäisenhuoneen. Kathy astui suureen, vaaleasävyiseen huoneeseen. Hänen huomionsa kiinnittyi ensimmäisenä upeaan sänkyyn; vanhanaikainen pylvässänky, jossa tuntui olevan tarpeeksi tilaa kolmelle ihmiselle. Hän tuli ikkunan luokse, joka suuntautui länteen. Hän katsoi jylhiä maisemia, metsää ja ruohoniittyä, kauempana hän saattoi nähdä meren, joka kuohui rantakallioita vasten. Näköala oli kerrassaan upea.
Kathy ryhtyi purkamaan laukkujaan, hän viikkasi vaatteensa siististi vaatekaappiin ja asetteli mukanaan tuomansa kirjat tarkkaat järjestykseen kirjahyllyyn. Hän oli tuonut mukanaan myös joitakin valokuvia ja julisteita saadakseen huoneesta mahdollisimman kodikkaan. He olivat kuitenkin jäämässä koko kesäksi. Kun hän oli saanut kaiken valmiiksi, hän päätti mennä vilkaisemaan kuinka hänen ystävänsä pärjäsi.
Hän koputti oveen. ”Sisään.” Jamienääni vastasi. Poika istui sängyllä, joka oli yhtä suuri kuin hänenkin huoneessaan. ”Hei…No mitäs pidät?” Kathy kysyi uteliaana ja istui pojan viereen sängylle. ”Onhan tämä aika uskomatonta. Luoja tätä sänkyä. En tiennyt, että tällaisia olisi edes olemassa.” Jamie virnisti. ”Hmm…luulenpa, että tulen viihtymään täällä oikein hyvin.” Jamie jatkoi ja antoi katseensa vielä kerran kiertää huonetta. ”Tiesin sen! Olen niin iloinen, että tulit. Meillä tulee olemaan niin hauska kesä!” Kathy hihkui ja veti ystävänsä halaukseen. Jamie nauroi ystävänsä innokkuudelle. ”Olet ihan hupsu.” Hän virkkoi noustessaan ylös sängyltä ja kävellessään ikkunan luokse. Hän tuijotti hetken maisemia. ”Täällä on varmaan jotain hirvittäviä kummituksia.” Jamie sanoi vakavana saaden Kathyn säpsähtämään. ”M-miten niin kum..kummituksia??…E-ei täällä kummittele” Kathy änkytti. Jamie käänsi katseensa tyttöön, joka oli jo aivan kalpea. Poika puhkesi nauramaan. ”Luoja Kat, et kai sinä oikeasti pelkää kummituksia? Minähän vain pilailin.” Kathy heitti tyynyn päin Jamieta, ärsyyntyneenä siitä, että poika nauroi hänelle. ”Ole hiljaa, se ei ole hauskaa.”
”Voi Kat, anna anteeksi…” Jamie polvistui hänen viereensä ja väänteli naamaansa hassusti saadakseen tytön nauramaan. Kathy yritti pysyä tiukkana, muttei pystynyt siihen kauaa. Hän katsoi poikaan ja hymyili. ”Kuule, jos ne kummitukset tulevat häiritsemään sinua yöllä, niin voit vapaasti tulla tänne viereeni, tilaa kyllä on.” Jamie virnisti ja taputteli sänkyä. Kathy huokaisi ja pudisteli päätään. ”Siitähän sinä pitäisit.” Hän sanoi ja iski pojalle silmää. Jamie räpytteli pitkiä, tummia silmäripsiään. ”Olen vain kohtelias herrasmies, valmiina auttamaan ystävää hädässä.” Hän hymyili ritarillisesti ja sai Kathyn nauramaan. ”Kuinka jaloa sinulta.” Hän sanoi irrottamatta katsettaan pojan syvänsinisistä silmistä. Jamien käsi oli hänen omassaan, he katsoivat toisiaan yhä suoraan silmiin, pojan peukalo silitti hänen kämmentään ja äkkiä hän tunsi hassun, jännittävän tunteen vatsanpohjassaan, tunteen jota hän ei ollut koskaan aiemmin tuntenut. Hämillään hän irrotti otteensa pojan kädestä, joka tuntui mennen yhtä hämilleen kuin hän itsekin. Jamie nousi ylös lattialta ja perääntyi muutaman askeleen. ”No niin, niin, kello taitaakin olla jo kohta kahdeksan. Parasta vaihtaa vaatteet” Jamie sanoi ja katsoi poispäin ystävästään. ”Niin tosiaan, kylläpä aika on kulunut, nähdään alhaalla Jamie.” Kathy sanoi, nousi sängyltä ja harppoi nopeasti kohti ovea. `Mitä ihmettä tuo äskeinen oikein oli? Miksi se tuntui niin kummalliselta, aivan kuin olisin…Ei, Jamie on vain minun ystäväni, se johtui vain tästä paikasta.` Kathy ajatteli kävellessään kohti huonettaan. `Vain tästä paikasta, Jamie on vain ystävä.` Hän hoki uudestaan ja uudestaan, mutta aina välillä se kumma tunne hiipi takaisin hänen vatsanpohjaansa ja hän huomasi hymyilevänsä idiootinlailla ajatellessaan pojan kasvoja edessään. `Hemmetti Kathy lopeta tuo!` Hän komensi itseään ja ryhtyi valmistautumaan illallista varten.
(kommentit edelleen tervetulleita.)
Jamie kysyi noustuaan itsekin ylös ja tartuttuaan omaan laukkuunsa. ”Um…no, noin 20kilometriä.” Kathy sanoi ja loi pahoillaan olevan katseen ystäväänsä. ”Mitä!? 20kilometriä näiden laukkujen kanssa?” Jamie huudahti. Kathy yritti hymyillä. ”Kyllä me jaksetaan.” Hän sanoi yrittäen kuulostaa vakuuttavalta. Jamie huokaisi ja katsoi tyttöä, joka yritti taistella kaikkien neljän laukkunsa kanssa eteenpäin. ”Äs, anna kun autan. Ei kukaan itseään kunnioittava mies kestä katsella, kun hento nainen kantaa tuollaista taakkaa.” Jamie sanoi hänen takanaan, hymyillen varovasti. ”Kiitos Jamie, kiitos todella paljon.” Kathy kiitteli helpottuneena.
Jalkoja kivisti, suu tuntui kuivalta ja karhealta, hikivirtasi noroina alas, kuuman auringon porottaessa. Kumpikaan ei enää tiennyt kuinka kauan he olivat jo kävelleet. Metsän ympäröimä hiekkatie tuntui jatkuvat loputtomiin. ”Onko vielä pitkämatka?” Jamie kysyi käheällä äänellä, hänestä tuntui kuin hän olisi juuri niellyt hiekkaa. Kathy pysähtyi ja katsoi ympärilleen. ”En ole varma.” Hän vastasi sitten. ”Oletko varma, että tämä on oikea reitti?” Jamie kysyi ja pyyhki hikeä otsaltaan laskettuaan laukut hetkeksi alas. Kathy kääntyi katsomaan häntä. ”Tämä on ainoa reitti.” Hän sanoi ja yritti hymyillä rohkaisevasti. Jamie huokaisi, nosti laukut maasta ja he lähtivät jatkamaan matkaansa.
Pian he kuulivat auton lähestyvän. He pysähtyivät ja katselivat toiveikkaina eteensä. Pienenhetken kuluttua, mutkasta, puiden takaa, ilmestyi näkyviin sininen farmariauto. Auto pysähtyi aivan heidän eteensä. Ovi avautui ja esiin astui pitkä, hoikka, tummahiuksinen nuorimies. ”Kathy?” Mies kysyi, pieni epävarmuusäänessään. Kathy mulkaisi miestä ja katsoi häntä sitten päästä varpaisiin. ”Thomas?” Hän kysyi. ”Taidan olla pahasti myöhässä.” Thomas totesi nolona, huomatessaan kuinka väsyneitä he molemmat olivat. Kathyn teki mieli tiuskaista miehelle jotain ärtyneenä ja olisi varmasti tehnytkin niin, jos olisi ollut läheisempi serkkunsa kanssa. Sen sijaan hän pakotti hymyn kasvoilleen. ”Ei se haittaa, liikunta ei ole koskaan pahasta.” Hän sanoi sitten. Jamie pidätteli nauruaan. Kathy ei juurikaan ollut niitä ihmisiä, jotka nauttivat liiallisesta kuntoilusta ja hikoilusta. ”No hypätkäähän kyytiin.” Thomas kehotti ja nosti heidän laukkunsa autontakakonttiin.
Automatka ei kestänyt kovinkaan kauan, kun he jo erottivat suuren, valkoisenkartanon puiden takaa. He ajoivat pihaan ja nousivat ulos autosta. He molemmat tuijottivat taloa silmät pyöreinä. ”Vau…” Jamie henkäisi. Hän ei todellakaan ollut osannut odottaa mitään tällaista. Äkkiä häntä ei enää tippakaan harmittanut äskeinen patikkaretki, hän oli vain sanoinkuvaamattoman tyytyväinen, että oli lähtenyt Kathyn mukaan. Kathy tunsi kylmienväreiden hiipivän selkärankaansa pitkin. Hän tuijotti kartanoa hiljaisuudessa, eikä pitänyt siitä tunteesta jonka siitä sai.
”Kathy!” Naisenääni kutsui ja Kathy ja Jamie käänsivät katseensa äänen suuntaan. Hoikka, keski-ikäinen nainen, jolla oli punertavat hiukset lähestyi heitä kädet ojossa. ”Kathy, voi miten ihanaa nähdä sinua pitkästä aikaa!” Nainen sanoi sulkiessaan hänet syleilyynsä. Hänen ruskeat silmänsä tuikkivat, punaiset huulet hymyilivät lämpimästi. ”Ihana nähdä sinuakin täti.” Kathy vastasi hymyillen. ”Tässä on ystäväni Jamie, Jamie tässä on tätini Lauren Priestley” Kathy esitteli heidät. ”Kathy kertoikin sinusta kirjeessään, Olette molemmat lämpimästi tervetulleita.” Lauren puhui lempeällä äänellä katsoen poikaa edessään. ”Kiitos rouva Priestley, oikein mukava olla täällä, talonne näyttää upealta ja nämä maisemat...Olen yhä hieman mykistynyt tästä kaikesta.” ”Kutsu minua vain Laureniksi kultaseni.” He lähtivät kävelemään kohti taloa, Thomas auttoi heitä laukkujen kanssa.
”Laskekaa laukkunne tähän eteiseen, katsotaan huoneenne hieman myöhemmin, sillä nyt teillä on varmasti hirvittävä nälkä.” Lauren sanoi ja katsoi heidän väsyneisiin kasvoihin. He molemmat nyökkäsivät, he eivät olleet syöneet moneen tuntiin. ”Voisinkohan käyttää kylpyhuonetta?” Jamie kysyi, hän halusi hieman pestä kasvojaan ja käsiään enne syömistä. ”Totta kai, portaiden päästä vasemmalle ja yläkerrassa on kaksi kylpyhuonetta lisää.” Jamie kiitti ja lähti naisen neuvomaan suuntaan. Kathy seurasi poikaa peseytyäkseen tämän jälkeen. Hän ei vielä tohtinut mennä yläkertaan omin päin.
He palasivat ruokailusaliin, jonne oli katettu välipalaa. Nuoripalvelijatyttö hymyili heille, heidän ohittaessaan hänet. Lauren ja Thomas istuivat jo pöydän ääressä, juoden teetä. ”Syömme illallisen kahdeksalta, tytöt ja William ovat siihen mennessä palanneet.” ”Tosiaan, missä he ovat?” ”Susan, Jennifer ja Sara ovat katsomassa Williamin isoäitiä vanhainkodissa.” Kathy nyökkäsi ja tarttui teekuppiinsa. Hän yritti muistella serkkujansa. Sarasta hän muisti pitäneensä valtavasti, he olivat yhä vaihdelleet kirjeitä ja soitelleen silloin tällöin. Sara oli hänen ikäisensä. Susan ja Jennifer taas; heistä hän ei ollut oikein koskaan päässyt perille. He olivat kaksosia ja täyttäisivät pian seitsemäntoista. Tytöt eivät lapsena olleet pahemmin jutelleet tai leikkineet hänen kanssaan, he tuntuivat viihtyvän parhaiten keskenään ja sulkivat usein Sarankin täysin ulkopuolelle. Hän tiesi, että se suretti tyttöä suuresti.
Kun he olivat syöneet, heille näytettiin heidän huoneensa. Jamien huone sijaitsi portaikon vasemmanpuoleisenkäytävän päässä ja Kathyn puolestaan sai oikeanpuoleisenkäytävän ensimmäisenhuoneen. Kathy astui suureen, vaaleasävyiseen huoneeseen. Hänen huomionsa kiinnittyi ensimmäisenä upeaan sänkyyn; vanhanaikainen pylvässänky, jossa tuntui olevan tarpeeksi tilaa kolmelle ihmiselle. Hän tuli ikkunan luokse, joka suuntautui länteen. Hän katsoi jylhiä maisemia, metsää ja ruohoniittyä, kauempana hän saattoi nähdä meren, joka kuohui rantakallioita vasten. Näköala oli kerrassaan upea.
Kathy ryhtyi purkamaan laukkujaan, hän viikkasi vaatteensa siististi vaatekaappiin ja asetteli mukanaan tuomansa kirjat tarkkaat järjestykseen kirjahyllyyn. Hän oli tuonut mukanaan myös joitakin valokuvia ja julisteita saadakseen huoneesta mahdollisimman kodikkaan. He olivat kuitenkin jäämässä koko kesäksi. Kun hän oli saanut kaiken valmiiksi, hän päätti mennä vilkaisemaan kuinka hänen ystävänsä pärjäsi.
Hän koputti oveen. ”Sisään.” Jamienääni vastasi. Poika istui sängyllä, joka oli yhtä suuri kuin hänenkin huoneessaan. ”Hei…No mitäs pidät?” Kathy kysyi uteliaana ja istui pojan viereen sängylle. ”Onhan tämä aika uskomatonta. Luoja tätä sänkyä. En tiennyt, että tällaisia olisi edes olemassa.” Jamie virnisti. ”Hmm…luulenpa, että tulen viihtymään täällä oikein hyvin.” Jamie jatkoi ja antoi katseensa vielä kerran kiertää huonetta. ”Tiesin sen! Olen niin iloinen, että tulit. Meillä tulee olemaan niin hauska kesä!” Kathy hihkui ja veti ystävänsä halaukseen. Jamie nauroi ystävänsä innokkuudelle. ”Olet ihan hupsu.” Hän virkkoi noustessaan ylös sängyltä ja kävellessään ikkunan luokse. Hän tuijotti hetken maisemia. ”Täällä on varmaan jotain hirvittäviä kummituksia.” Jamie sanoi vakavana saaden Kathyn säpsähtämään. ”M-miten niin kum..kummituksia??…E-ei täällä kummittele” Kathy änkytti. Jamie käänsi katseensa tyttöön, joka oli jo aivan kalpea. Poika puhkesi nauramaan. ”Luoja Kat, et kai sinä oikeasti pelkää kummituksia? Minähän vain pilailin.” Kathy heitti tyynyn päin Jamieta, ärsyyntyneenä siitä, että poika nauroi hänelle. ”Ole hiljaa, se ei ole hauskaa.”
”Voi Kat, anna anteeksi…” Jamie polvistui hänen viereensä ja väänteli naamaansa hassusti saadakseen tytön nauramaan. Kathy yritti pysyä tiukkana, muttei pystynyt siihen kauaa. Hän katsoi poikaan ja hymyili. ”Kuule, jos ne kummitukset tulevat häiritsemään sinua yöllä, niin voit vapaasti tulla tänne viereeni, tilaa kyllä on.” Jamie virnisti ja taputteli sänkyä. Kathy huokaisi ja pudisteli päätään. ”Siitähän sinä pitäisit.” Hän sanoi ja iski pojalle silmää. Jamie räpytteli pitkiä, tummia silmäripsiään. ”Olen vain kohtelias herrasmies, valmiina auttamaan ystävää hädässä.” Hän hymyili ritarillisesti ja sai Kathyn nauramaan. ”Kuinka jaloa sinulta.” Hän sanoi irrottamatta katsettaan pojan syvänsinisistä silmistä. Jamien käsi oli hänen omassaan, he katsoivat toisiaan yhä suoraan silmiin, pojan peukalo silitti hänen kämmentään ja äkkiä hän tunsi hassun, jännittävän tunteen vatsanpohjassaan, tunteen jota hän ei ollut koskaan aiemmin tuntenut. Hämillään hän irrotti otteensa pojan kädestä, joka tuntui mennen yhtä hämilleen kuin hän itsekin. Jamie nousi ylös lattialta ja perääntyi muutaman askeleen. ”No niin, niin, kello taitaakin olla jo kohta kahdeksan. Parasta vaihtaa vaatteet” Jamie sanoi ja katsoi poispäin ystävästään. ”Niin tosiaan, kylläpä aika on kulunut, nähdään alhaalla Jamie.” Kathy sanoi, nousi sängyltä ja harppoi nopeasti kohti ovea. `Mitä ihmettä tuo äskeinen oikein oli? Miksi se tuntui niin kummalliselta, aivan kuin olisin…Ei, Jamie on vain minun ystäväni, se johtui vain tästä paikasta.` Kathy ajatteli kävellessään kohti huonettaan. `Vain tästä paikasta, Jamie on vain ystävä.` Hän hoki uudestaan ja uudestaan, mutta aina välillä se kumma tunne hiipi takaisin hänen vatsanpohjaansa ja hän huomasi hymyilevänsä idiootinlailla ajatellessaan pojan kasvoja edessään. `Hemmetti Kathy lopeta tuo!` Hän komensi itseään ja ryhtyi valmistautumaan illallista varten.
(kommentit edelleen tervetulleita.)
Vastaukset 1
Vanhimmat
Opettele nyt jo vihdoin suoran esityksen kirjoitustekniikka!