Oon lukenu näitä teidän tarinoita täältä ja se on ollu todella hyvää vertaistukea, saa tietää että ei oo ainoa.
Ajattelin nyt sit kirjottaa omista kokemuksista; ois kiva saada ulkopuolisten mielipiteit, ku en kellekkää pysty puhumaa ja oon vaa hautonu tätä tuskaa sisälläni.
Mä en pysty enää käymää koulunruokalassa, koska mun niska, käsi, oikeestaa koko ruumis tärisee niin pahasti, että en saa haarukkaa suuhun. En oo käyny koulun ruokalas nyt koko tänä kouluvuonna. Mutta mitäköhän sitten teen kun on esim. vanhojen tanssit? Silloin on pakko mennä ruokalaan syömään. Se ahdistustila, joka siitä oman reaktion pelkäämisestä tulee, on ihan käsittämättömän voimakas ja sietämätön suorastaan.
Mä olen jättäny ties mitä retkiä ja reissuja väliin tän takia. Mä ajattelen vaa, että sit ku pääsen pois täst koulust, ni sit helpottaa. Mut se ahdistus taitaa liittyy muuallekki ku vaa siihen koulun ruokalaan.
Mulla on todennäkösest ollu paniikkikohtauksiaki; sellassia et mä tärisen kauttaaltani, ois pakko päästä pois esim. luokasta ja olo on ihan epätodellinen ja tässä lomassa pitäisi sitten jotain oppiakin?! Ajattelin, että vanhojen tansseistä selviäisin Propralilla, mutta kun seki on määrätty mun äidille ni sitä mä en kai sais käyttää..?
Tää tuntuu nii pahalle ja säälittävälle, että tarvii lääkityksen, että voi syödä muiden nähden; käsittämätöntä. Mä oon aina pelänny epäonnistumista ja ollu perfektionisti. Nyt kaikki menee ihan varmasti pieleen tän takia.
Huh. Tää oli vaa eräänlaista tajunnanvirtaa, kiitos jos joku jakso lukea.
Ajattelin nyt sit kirjottaa omista kokemuksista; ois kiva saada ulkopuolisten mielipiteit, ku en kellekkää pysty puhumaa ja oon vaa hautonu tätä tuskaa sisälläni.
Mä en pysty enää käymää koulunruokalassa, koska mun niska, käsi, oikeestaa koko ruumis tärisee niin pahasti, että en saa haarukkaa suuhun. En oo käyny koulun ruokalas nyt koko tänä kouluvuonna. Mutta mitäköhän sitten teen kun on esim. vanhojen tanssit? Silloin on pakko mennä ruokalaan syömään. Se ahdistustila, joka siitä oman reaktion pelkäämisestä tulee, on ihan käsittämättömän voimakas ja sietämätön suorastaan.
Mä olen jättäny ties mitä retkiä ja reissuja väliin tän takia. Mä ajattelen vaa, että sit ku pääsen pois täst koulust, ni sit helpottaa. Mut se ahdistus taitaa liittyy muuallekki ku vaa siihen koulun ruokalaan.
Mulla on todennäkösest ollu paniikkikohtauksiaki; sellassia et mä tärisen kauttaaltani, ois pakko päästä pois esim. luokasta ja olo on ihan epätodellinen ja tässä lomassa pitäisi sitten jotain oppiakin?! Ajattelin, että vanhojen tansseistä selviäisin Propralilla, mutta kun seki on määrätty mun äidille ni sitä mä en kai sais käyttää..?
Tää tuntuu nii pahalle ja säälittävälle, että tarvii lääkityksen, että voi syödä muiden nähden; käsittämätöntä. Mä oon aina pelänny epäonnistumista ja ollu perfektionisti. Nyt kaikki menee ihan varmasti pieleen tän takia.
Huh. Tää oli vaa eräänlaista tajunnanvirtaa, kiitos jos joku jakso lukea.
Vastaukset 13
Vanhimmat
lääkäriin,niin saat lääkkeet ja voit elää "normaalimpaa elämää".Ei kannata turhaa kärsiä kun apua on saatavilla.Sinulla on elämä vielä edessä.
Pahintahan tuossa on se että mitä se nyt on se ruokala niin hetken päästä se on suuret kauppa keskukset ja seuraavaksi keski suuret päätyen että kioskillakaan ei voi puhua ja sitten annat ajan kulua et uskalla mennä rappu käytävään tai edes ikkunan eteen ettei kukaan vaan nää ja päädyt pimeään vessaan tai vaatekaappiin tärisemään ja pelkäämään että jos joka päästää valoa sisälle niin sinä kuolet.
Kaikki nuo edellä olevat ovat totta. Paniikkihäiriöllä on tapana vain vahvistua jos sen syitä ei selvitetä ja opita hallitsemaan.
Tässä tapauksessa ei äidin lääkkeet auta, sitäpaitsi tuo lääke on tarkoitettu ihan muuhun vaivaan.
Paras tapa päästä paniikkihäiriöstä on oikein mitotettu lääkitys ja asiallinen terapia. Esimerkiksi vertaistukiryhmissä on saatu hyinkin positiivisia tuloksia juuri tämäntyyppisiin ongelmiin. Paniikkihäiriöistä usein auttaa jo sekin että tietää että on muitakin saman ongelman kanssa kamppailevia.
Opiskeluskin kannalta olisi paras että hakeutuisit mahdollismman nopeasti lääkäriin ja terapeutille. Jos joudut käyttämään terveyskeskuspalveluja, vaadi lääkäriltä lähetettä mielenterveyspuolelle koska vain sieltä voit saada asiantuntevampaa apua.
Muutama linkki asiasta, paniikitonta huomista!
https://www.secure-tukinet.net/keskustelu/
http://www.glaxosmithkline.fi/asiakaspalvelu/potohjeet/paniikkihairio.pdf
Oliskohan paikkakunnallasi mahdollista saadan tapakoulutusta? Siitäkin saattaisi olla hyötyä yhtenä terapia-alueena. Syömistapahtumaan liittyvät paniikkihäiriötilat kuten kahvikuppineuroosi voidaan saada hyvin hallintaan yksinkeraisella ja asianmukaisella käytös opetuksella.
Paniikkihäiriöiden takanahan on usein tuntemattoman pelko. Kun ei voi etukäteen tietää mitä tapahtuu, alkaa pelätä tulevia tapahtumia niin, että pelko lopulta hallitsee koko elämäää ja sen alkuperäinen syykin on saattanut unohtua, tai peittyä monenkirjavien oireiden taakse.
Kun tietää miten pitää käyttäytyä eri tilanteissa niin tuleva ei pelota ja voi olla itsestään varma että kykenee luovasti mukautumaan ryhmän toimitaan.
Joillakin kouluilla oppilaat itse ovat ehdottaneet edellisen kaltaista koulutusta ns. vapaaehtoiseksi kurssiksi.
Itse kärsin samaisesta ongelmasta yläasteella sekä osittain vielä myös lukiossa. Eli ns. kahvikuppineuroosi. Minulla tämä ongelma alkoi ihan yhtäkkiä tavallisena koulupäivänä, kun söin keittoa. Huomasin yhtäkkiä, että kädet tärisee niin paljon etten pysty laittamaan lusikkaa suuhuni ilman, että keitot menee poskille... :( Tästä jäi sen verran kammottava pelkotila, että se vain paheni ja paheni. Lopulta en uskaltanut syödä ollenkaan koulun ruokalassa ja jopa kotonakin pelkäsin syömistä ainakin silloin jos oli vieraita kylässä...koska heti aloin stressaan käsien tärinää ja syömisestä ei tullut mitään. En uskaltanut silloin puhua kenellekään ongelmastani, koska pelkäsin olevani jotenkin omituinen ja luulin ettei olen suunnilleen ainut maailmassa joka vastaavasta kärsii... Omalla kohdallani kävi hyvä onni ja pääsin tästä ongelmasta pikkuhiljaa ihan ominneuvoin. Eli pari vuotta kärsittyäni huomasin sen loppuneen ja nykyään ei ole enää tarvinut kertaakaan jännittää syömistä yleisissä paikoissa :) Että kyllä siitä voi selvitä!!
Kehottaisin sinua kuitenkin nyt hakemaan apua jostain....turha sitä on pitkittää ja pitkittää. Nopeammin on kärsimys ja pelkotilat poissa, kun saat jollekin ammattiauttajalle puhuttua. Voisit aloittaa esimerkiksi koulun terveydenhoitajan luota, joka voisi sitten ohjata sinua eteenpäin. Nyt vain nopeasti apua hankkimaan!
Tsemppiä!!! Kyllä kaikki vielä kääntyy parhain päin :)
ps. et todellakaan ole ainut samasta asiasta kärsivä...meitä on moneksi.
Mitäs jos käsi alkaa uudelleen tärisemään jossain tilanteessa? Miten toimit?
"Kahvikuppineuroosissa" on kyse siitä että häpeää tai ei uskalla näyttää muille sitä mitä itse on. Käsien tärinää kun monet pitää jollain tavalla heikkoutena. Kun sitä alkaa peittemään niin tilanne vaan pahenee. Kyse ei ole mistään fyysisestä vammasta, vaan sisäisistä tunteista jotka muistuttavat ihmistä olemassa olostaan.
Ensimmäinen askel parempaan suuntaan on rohkeasti puhua asiasta. Mene vaikka jonkun vieraan pöytään ruokailemaan ja kerro että kärsit käsien tärinästä ja anna käsien täristä. Ota vaikka ruokalappu mukaan, niin ei vaatteet sotkeennu ja pidä kaksin käsin lusikasta kiinni. Tärkeintä on että et koita peitellä tai salata mitään, vaan hyväksyt itsesi sellaisena kuin olet. Sama vinkki myös esiintymispelkoon yms.
Taberman kysyi jossain runossaaan muistaakseni jotenkin näin: "Kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä?"
Hei.
Minulla on ollut sama vaiva 15 vuotta. Asiaa on käsitelty terapiassa, joka antoi itsevarmuutta asian hallitsemiseen henkisesti.
Käytän apukeinona Propralia, joka jo lääkäreidenkin mukaan on aivan ok. Kun otan Propralin, joka vie pois fyysiset oireet, unohdan toisinaan koko jännittämisen itse tilanteessa. Otan siitä osan jo ajoissa ennen jännittävää tilannetta, niin minulta jää pois osa jännityksestä, joka alkaa jo esim. meikatessa lähtöä varten.
Olen kehittänyt myös ns. selviytymiskeinoja; en juo seurassa kahvia, koska pienet astiat saavat minulle hirveän olon, juon mielummin mehua tai vaikka vettä lasista. Kahvi ei ole jännittäjille fyysisesti hyväksi, niissä tilanteissa eli juon kyllä muulloin. Pyrin rentouttamaan kehoni (hartia on tärkeät), istun mahdollisimman rennosti - ei tuolin laidalla. Otan vain pieniä ruoka-annoksia - aina saa otettua lisää. Jos paikalla on ihminen, jonka seurassa jännitän enemmän, yritän päästä paikkaan, johon hänellä ei ole aivan suoraa näköyhteyttä.
Kurjaahan se on jos joutuu käyttämään ko. temppuja, mutta en halua kiusata itseäni turhaan.
Hae varmuudeksi Propralia. Niissä on eri vahvuuksia, joten käy lääkärissä niin saat itsellesi sopivan. Samalla voit saada lähetteen mielenterveystoimistoon, jota kyllä suosittelen. Jos äidilläsi on sama vaiva, kerro se lääkärille, niin hän osaa suhtautua oikein.
Sinulla on aikaa testata keinoja yms. ennen virallista tilaisuutta, koska teillähän on koulussa niitä harjoituksia. Yhtenä "valmennuskeinona" sinun on kyllä aloitettava kouluruokalassa käynti. Mene muiden mukana, vaikka et söisikään siellä, niin alat vähitellen tuntemaan ruokalan turvallisemmaksi (syö kuitenkin muuten, koska alentunut verensokeri lisää tutinaa).
Netissä on varmaankin, joitakin tukisivustoja, joista voit kysellä lisää selviytymiskeinoja. Koska vaiva ei häviä sormia näpäyttämällä, voit käyttää niitä tarvittaessa - ne auttavat myös koko ongelman poistumisessa vähitellen.
Tuo on sellainen juttu, että jos se ei parane, niin kyllä sen kanssa oppii vähittellen elämään. Tärkeintä on, jos pystyt ajattelemaan sitä mahdollisimman vähän.
Tsemiä!!
Minulla tulee tunne että joku katselee syömistäni ja siitä seuraa et kädet alkavat täristä ja hikoilla, haarukkaa/lusikkaa on aivan mahdoton nostaa. Minullakin oireet alkoivat yläasteella ja ruokala oli minullekin kammottava paikka. Oireita tulee edelleenkin ja olen jutellut asiasta mieheni ja muun perheeni kanssa ja he kertoivat yllättyneensä, koska eivät olleet koskaan huomanneet oireitani. Oireetkin helpottivat puhumisen myötä mutta en pystyisi kertomaan neuroosistani kenellekään ventovieraalle. Käytän myös joskus Propralia ja siitä on ollut minulle apua. Joskus jos olo on hyvä, pakotan itseni osallistumaan tapahtumiin ilman lääkettä ja hyvin on mennyt. Juon kylässä mieluusti teetä, koska kupin voi nostaa ylös kaksin käsin...
tuota Propralia olis kyllä kiva saada tähän ongelmaani..
asun melko pienessä kunnassa.. onkohan tuosta paikallisesta terveyskeskuksesta mahdollista saada tähän lääkkeeseen reseptiä?
Tiedätkö mulla on ihan sama asia!! huh, olen niin helpottunut koska luulin että olen ainoa ihminen joka kokee tätä tuskaa! olen 14 vuotias tyttö. tämä pulma on ollut minulla jo kohta kokonaisen vuoden ja olen vuodattanut kyyneleitä koska en tiedä miten saan sen loppumaan!! mikä neuvoksi?
Olen jo aikuinen, mutta muistan hyvin kun nuoruudessani oireeni olivat yhtä hirveitä kuin sinulla ja sen noidankehän. Kuin ihmeenä minulle avautui lehdessä kerran artikkeli kahvikuppineuroosista ja siitä on jo 30 vuotta aikaa. Siinä kehoitettiin henkilöä tarkkailemaan ympäristöä johon menee, eli keskittyy ympäristöön, ihmisiin ym siellä mutta ei tuijota esim. maahan lainkaan, sillä se on kamalinta kun ei sitten saa niskojaan ojennettua ja ajatukset alkavat pakata päähän. kulje pää pystyssä ja seuraa mitä ympärillä on niin huomaat ettei kukaan tuijotakkaan ja pahasta noidankehästä alkaa päästä pois. pikkuhiljaa. Kun harjoittelet kahville menoa vaikka kahvilassa, ole aina pää pystyssä ja katsele huolettomana ympärillesi tai jotain sellaista ja kun olet ostanut pelkän kahvikupposen niin istahda pöytään, mutta älä tuijota kuppia, vaan rauhallisesti katsele taas vaikka lehteä pöydällä ja vilkaise muina miehinä taas ympärillesi,huomaat ettei sinua kaikki tai kukaan katso. Opettele rennoksi. Et heti opi, mutta pikkuhiljaa. Minulta se vei vuosia mutta joka päivä oli parempi. Minun nuorin poikani kärsii tästä ja oli minulle siksi helppoa ohjata hänet saamaan apua, sillä nykyään ei tarvitse kenenkään kärsiä asiasta vaan mars ammattihenkilön puheille vaikka kouluterveydenhoitajalle, sillä hän on luotettava ja ohjaa eteenpäin. Kaikille voimia tässä asiassa joka on yleisempi kuin luulette ja ystäväsi voi kamppailla saman asian kanssa ja on tosi kurjaa.
Et ole yksin vaivoinesi,täällä viisikymppinen ukko...jonka elämän pilaa ns.kahvikuppineuroosi.Kaikki sosiaalinen ihmiskontakti jossa tehdään jotain käden tarkkuuta vaativaa tai pään vakautta vaativaa...esim parturi..ei tahdo onnistua.On vaivannut jo nuoruudessa,mutta pahentunut vanhetessa.
Ei ilmene aina,mutta pelko on aina.
[email protected]
Saa ottaa yhteyttä toiseen kärsivään.
Hei!
Oma oireiluni alkoi n. 9 kk sitte koulun ruokalassa. Tässä kyseisessä tilanteessa seurueeni huomio kiinnittyi valitsemaani ruokaan, jolloin oma olotilani muuttui erittäin tukalaksi. Minusta tuntui, että lähimmät vierustoverini jäivät seuraamaan syömistäni. Tämä aiheutti minulle ensimmäisen paniikkikohtauksen (käsien tärinä, humina korvissa ja sydämen sykkeen kiihtyminen).
Olen näiden kuukausien aikana käynyt omasta mielestäni erittäin pohjalla, ja aina vain uudestaan miettinyt mielessäni, mikä ihmeessä on saanut minut kadottamaan vanhan itsevarman minäni. Pelkäsin tilanteiden siirtymistä myös muille elämänalueille, ja sen takia olen joutunut välttelemään tiettyjä sosiaalisia tilanteita. Olen saanut paniikkikohtauksen myös muissa tilanteissa ja aina niihin liittyy käsien tärinän vaara. Kuitenkin juuri havainnoimalla ympäristöä ja hengittämällä syvään ja rauhallisesti pääsee tilanteesta eroon. Itse tein sen virheen alussa, että yritin peittää tuntemukseni hirveällä puheliaisuudella. Kuitenkin nimenomaan hengittäminen tekemättä ja ajattelematta mitään muuta on paras apukeino tilanteesta selviämiseen.
Voit esimerkiksi videoida omaa toimintaasi hääräillessäsi esimerkiksi kotonasi, tai vaikkapa lavastaa "kohtaustilanteen". Kun myöhemmin katsot videon, huomaat, että vain pieni osa ajatuksistasi ja tuntemuksistasi välittyy kameralle. Me olemme kaikki inhimillisiä ihmisiä, jotka kuluttavat aikaansa todella paljon itsekeskeiseen ajatteluun. Siispä, yleensä kaikki seurueessasi olevat ihmiset miettivät sinun sijasta itseään, ja voit vaikka keskittää huomiosi heidän seuraamiseen sen sijaan, että tarkkailisit kuinka paljon omat kätesi tärisevät. Tietenkin niin, etteivät he joudu vaivaantumaan tuijottelustasi.
Itse olen hakenut esiintymisjännitykseen propralia, joka on todella hyvä turva myös kahvikuppineuroosiin. Jos tuntuu, ettei kerta kaikkiaan uskalla mennä sosiaalisiin tilanteisiin, voi tilanteita harjoitella aluksi lääkityksen kanssa. Tällöin huomaa, että ne ovat myönteisiä tilanteita, joissa ihminen sosiaalisena eläimenä luonnostaan viihtyy.
Ihmisen kroppa on sellainen, että se ei tunnista kieltoja. Jos ajattelet, että "voi ei, nyt minulle ei saa tulla kohtausta", se takuunvarmasti tulee. Tämä johtuu siitä, että elimistömme tulkitsee ajatuksesi käskyiksi, ja alkaa toteuttamaan niitä. Tämän vuoksi on tärkeää, että ajattelet myönteisesti esimerkiksi sitä, millainen haluat olla: rauhallinen, hyväntuulinen ja vakaa. Ajattelet, kuinka kivaa on saada syödä jotain, ja kuinka kivaa on nähdä seurueesi ihmisiä ja ruokailla heidän kanssaan.
Erittäin tärkeää kahvikuppineuroosista kärsiville on käydä terapiassa. Sen kuin googlaat lähimmän terapeutin (esim. hypnoterapeutti), ja laitat sähköpostia jossa kerrot oireistasi. Sen jälkeen asiat lähtevät rullaamaan omalla painollaan. Kertoja ei tarvita kuin muutamasta kerrasta ehkä kuuteen, ja tästä on huomattava apu tulevaisuutta varten. Hintaa ei kannata tuijottaa, koska kyseessä on oma hyvinvointisi ja tulevaisuutesi. Itse olen käynyt kaksi kertaa, ja suuri kivi on pudonnut sydämmeltäni. Uskon, että tulen vielä käymään muutaman kerran ikäänkuin muistuttamassa itselleni, mitä olemme sielä puhuneet.
Voimia kaikille vaivasta kärsiville ja suuntana on vain parempi tulevaisuus :)