En tarkalleen ottaen tiedä milloin kaikki alkoi.
Yläasteella olin vielä normaalipainonen,mutta lukion alkaessa aloin hitaasti lihoa. Pyrin peittämään stressin ja surun roskaruokaan. Aluksi syöpöttelyni pysyi melko kohtuullisena ja paino nousi vain hiljalleen.
Jossain vaiheessa sairastuin kuitenkin masennukseen ja kaikki tosiaan "romahti käsiini". Syöminen oli ainoa iloni elämässä. Vedin itseni täyteen hampurilaisia,karkkia,jäätelöitä,chipsejä ja samalla aloin juomaan runsaasti alkoholia.
Tuska joka pääni sisällä velloi tappoi minusta kaiken itsehillinnän..
Häpeä kasvoi samalla sisälleni. Häpesin tätä vartaloani ja vanhempian hienovaraisia vihjailuja:" olet hieman ylipainoinen,et saa enää lihoa". Se sattui aivan hirveästi. Tunsin/tunnen olevani ruma ja epämiellyttävä ja kadulla kulkiessani pelkään että ihmiset huutavat perääni:"läski!" Silti en pystynyt lopettamaan.
Loppukesästä masennukseni on alkanut kuitenkin parantua ja olen nyt jo sen verran hyvässä kunnossa että jaksan kiinnittää huomiotani ulkonäköön ja yritän parhaillani laihduttaa. En tosiaan aio tehdä sitä sillä tavalla että vetäisin jotain kasviksia vaan päivittäin..vaan syön ihan tavallista ruokaa (joskin vähemmän kuin ennen) ja liikun päivittäin. Tiedän että laihtuminen ei ehkä tapahdu niin nopeasti,mutta tarkoitukseni onkin muuttaa koko elämäntapani.
Häpeän yhä kehoani. Tunnen jotenkin olevani paljon vähempi arvoinen kuin normaalipainoiset ihmiset. Itken usein ulkonäköni takia. Tiedän,että tämä on ihan typerää mutta en vaan voi sille mitään. Tuntuu,että lihavuus on jotenkin niin väärin. Ihan ku mulla ei olisi edes ihmisarvoa. Vanhempani olivat nuorena hoikkia ja jotenkin tuntuu että "petän" heitäkin kun olen tällanen lihava nuori. Näen voitonriemun heidän silmissään kun olen vihdoin aloittanut laihduttamisen ja se sattuu niin helvetisti. Yritän olla vahva mutta joskus tuntuu etten vain kestä....
Yläasteella olin vielä normaalipainonen,mutta lukion alkaessa aloin hitaasti lihoa. Pyrin peittämään stressin ja surun roskaruokaan. Aluksi syöpöttelyni pysyi melko kohtuullisena ja paino nousi vain hiljalleen.
Jossain vaiheessa sairastuin kuitenkin masennukseen ja kaikki tosiaan "romahti käsiini". Syöminen oli ainoa iloni elämässä. Vedin itseni täyteen hampurilaisia,karkkia,jäätelöitä,chipsejä ja samalla aloin juomaan runsaasti alkoholia.
Tuska joka pääni sisällä velloi tappoi minusta kaiken itsehillinnän..
Häpeä kasvoi samalla sisälleni. Häpesin tätä vartaloani ja vanhempian hienovaraisia vihjailuja:" olet hieman ylipainoinen,et saa enää lihoa". Se sattui aivan hirveästi. Tunsin/tunnen olevani ruma ja epämiellyttävä ja kadulla kulkiessani pelkään että ihmiset huutavat perääni:"läski!" Silti en pystynyt lopettamaan.
Loppukesästä masennukseni on alkanut kuitenkin parantua ja olen nyt jo sen verran hyvässä kunnossa että jaksan kiinnittää huomiotani ulkonäköön ja yritän parhaillani laihduttaa. En tosiaan aio tehdä sitä sillä tavalla että vetäisin jotain kasviksia vaan päivittäin..vaan syön ihan tavallista ruokaa (joskin vähemmän kuin ennen) ja liikun päivittäin. Tiedän että laihtuminen ei ehkä tapahdu niin nopeasti,mutta tarkoitukseni onkin muuttaa koko elämäntapani.
Häpeän yhä kehoani. Tunnen jotenkin olevani paljon vähempi arvoinen kuin normaalipainoiset ihmiset. Itken usein ulkonäköni takia. Tiedän,että tämä on ihan typerää mutta en vaan voi sille mitään. Tuntuu,että lihavuus on jotenkin niin väärin. Ihan ku mulla ei olisi edes ihmisarvoa. Vanhempani olivat nuorena hoikkia ja jotenkin tuntuu että "petän" heitäkin kun olen tällanen lihava nuori. Näen voitonriemun heidän silmissään kun olen vihdoin aloittanut laihduttamisen ja se sattuu niin helvetisti. Yritän olla vahva mutta joskus tuntuu etten vain kestä....
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hei tyttö!
Kirjoitat, että tunnet olevasi vähempiarvoinen kuin normaalipainoiset. Ei se niin mene, kuten itsekin hyvin tiedät. Minä en ole koskaan ollut ylipainoinen enkä tunne olevani yhtään ylempiarvoinen kuin sinä tai muut painonsa kanssa taistelevat. Yhtälailla olen ollut masentunut, hävennyt ulkonäköäni jne.jne.
Joko tiedät mitä haluat opiskella lukion jälkeen vai aiotko viettää välivuosia työtä tehden? Suunnittele elämääsi eteenpäin ja unohda ulkonäköasiat. Molemmat tiedämme, että makuja on monia esimerkiksi miehillä. Toiset tykkää isommista toiset pienemmistä. Et siis voi tietää kumpi meistä muiden mielestä näyttää paremmalta kun kadulla kuljemme.
Totta on että terveysasiat on tärkeitä, mutta terveitä elämäntapoja pitäisi yrittää jonkunverran noudattaa terveyden eikä ulkonäön takia. Piristyhän tyttö, haluan että piristyt ja lakkaat aliarvostamasta ja häpeämästä itseäsi. Olen se normaalipainoinen, joka sinua joka päivä tulee jossakin vastaan ja joka arvostaa sinut omana itsenäsi yhtä korkealle kuin kaikki muutkin.
Ymmärrän, että jos vanhemmat puuttuvat ylipainoon, niin se sattuu. Ovathan kyseessä ne ihmiset jotka sinut parhaiten tuntevat, ja jos sellaiset arvostelevat, niin sillä on aivan toinen merkitys kuin tuntemattomien heitoilla.
Mutta: se mikä vanhempiesi silmistä näkyy tuskin on voitonriemua tyyliin "jos tyttö laihtuu, ei tarvitse enää hävetä", vaan jotain aivan muuta.
Vanhempasi haluavat varmasti sinulle vain parasta ja ymmärtävät mikä riesa ylipaino elämässä on, ainakin jos on herkkä luonteeltaan, kuten sinä. He eivät ehkä ymmärrä varoa sanojaan tarpeeksi, mutta ajattelevat kuitenkin sinun etuasi.