aloin puhella itsekseni noin 6 vuotta sitten.
Aluksi se oli satunnaista aamuisin. Hakeuduin eräälle kurssille työttömyysajan jälkeen.
Sitten se on pikku hiljaa tihentynyt. Minulla on tunne, että se johtuu siitä ,että en saa vastakaikua ihmisiltä, olen jotenkin tynnyrissä.
joudun väittelemään itseni kanssa monista arkielämän ratkaisuistani ja nykyään ihmisten ilkeys saa minut puhumaan itsekseni. En pysty vastaamaan ilkeyksiin suoraan, vaan räyhään itsekseni kotonani heille.
minulla on koko ajan tunne , että olen väärässä.
myös isommat ratkaisut elämässäni kaduttavat.
pelkään leimautumista tietyn tyyppiseksi, esim. juopoksi tai minä ihmiset haluavatkin pitää minua.
en pidä myöskään hulluksi leimaamista.
minulla on tunne, että en ole saavuttanut mitään ja en haluaisi leimautua negatiivisesti, koska pelkäävän leiman haittaavan uraani.
en kärsi suoranaisesti todellisuudentajun puuttumisesta, mutta ajoittain on tunne, että en ole henkisesti täällä.
suoriudun kyllä arkielämän askareista ja menoista. en tuhlaa enempää kuin tienaan, paitsi välillä.
olen erittäin herkkä, en kestä juurikaan ihmisten pilkkaa ja ilkeyksiä.
en hyväksy itseäni. olenko lopullisesti mielen hajoamisen tiellä?
Aluksi se oli satunnaista aamuisin. Hakeuduin eräälle kurssille työttömyysajan jälkeen.
Sitten se on pikku hiljaa tihentynyt. Minulla on tunne, että se johtuu siitä ,että en saa vastakaikua ihmisiltä, olen jotenkin tynnyrissä.
joudun väittelemään itseni kanssa monista arkielämän ratkaisuistani ja nykyään ihmisten ilkeys saa minut puhumaan itsekseni. En pysty vastaamaan ilkeyksiin suoraan, vaan räyhään itsekseni kotonani heille.
minulla on koko ajan tunne , että olen väärässä.
myös isommat ratkaisut elämässäni kaduttavat.
pelkään leimautumista tietyn tyyppiseksi, esim. juopoksi tai minä ihmiset haluavatkin pitää minua.
en pidä myöskään hulluksi leimaamista.
minulla on tunne, että en ole saavuttanut mitään ja en haluaisi leimautua negatiivisesti, koska pelkäävän leiman haittaavan uraani.
en kärsi suoranaisesti todellisuudentajun puuttumisesta, mutta ajoittain on tunne, että en ole henkisesti täällä.
suoriudun kyllä arkielämän askareista ja menoista. en tuhlaa enempää kuin tienaan, paitsi välillä.
olen erittäin herkkä, en kestä juurikaan ihmisten pilkkaa ja ilkeyksiä.
en hyväksy itseäni. olenko lopullisesti mielen hajoamisen tiellä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
minusta tuntuu, että yksinpuhuminen johtuu yksinäisyydestäni. olen aina ollut itsenäinen ja itsepäinen ihminen, enkä juurikaan ole pyytänyt toisten apua.
tämä on johtanut siihen, että en suoriudu kaikista asioista, mutta riippumattomuuden haluni estää pyytämästä apua.
minut pahoinpideltiin pahasti joulukuussa 1997. Sain mmm. potkuja ohimoihini ja takaraivooni. Sen jälkeen käyttäytymiseni muuttui ja ikäänkuin persoonallisuuteni muuttui. Muutuin aggressiivisemmaksi, pahansisuisemmaksi ja karkeammaksi. Aivotoimintani ikäänkuin jähmettyi. Aloin räyhätä turhista asioista ja suutuin silmittömästi lähisukulaisilleni.
Käyttäytymiseni muuttui karkeammaksi sosiaalisissa tilanteissa.
Olen kuullut , että aivovamma voi aiheuttaa pahojakin mielenterveydellisiä ongelmia. Tai ei välttämättä itse vamma, mutta käyttäytymisen ja persoonallisuuden muutos aiheuttaa ympäristön taholta kovia paineita ja paheksuntaa, jotka johtavat mielenterveydellisiin ongelmiin.
Et ole hullu koska hulluutta ei ole olemassa.
yksin juttelu on normaalia soita vaikka Mielenterveys lääkärille (kysytty liian monesti)
Juu toi on totta ei hulluja ole olemassakaan, etkä ole hullumpi sinäkään, tämä oli kevennys.
Minäkin puhun itsekseni kaiken päivää. Välillä lipsahataa yksinpuheluita jopa joissain yleisillä paikoillakin. Jos lähellä sattuu olemaan joku kuuloetäisyydellä niin että sen itse huomaan 'isken silmää' ja yleensä saan myönteisen hyväksyvän nyökkäyksen, siis niin yleistä se on, harvempi sitä vaan kehtaa tunnustaa. Vanhemmiten se yleensä vielä lisääntyy.
Tärkeintä tässä onkin se miten itse koet ne puhelut ovatko ne aggresiivisia vai neutraaleja vai jotain muuta?
Väkivallan kokeminen on aina vakava asia. Henkilökohtaista koskemattomuutta loukataan silloin raa'alla tavalla.
On totta että eri ihmiset kokevat väkivaltaiset tapahtumat eri tavalla, mutta aina se on nöyryyttävää. Jos et ole ollut minkäänlaisessa tukihoidossa väkivaltatapahtumien jälkeen saattaisi olla oikea aika hakeutua sellaiseen.
Kun luin kirjoittamaasi niin voin sanoa että mulla on ollut ja on vieläkin samankaltaista.
Välillä on ollut ihan rauhallista ja olen voinut pitää "paineet" sisälläni, mutta samankaltaisissa tilanteissa kuin sullakin on mun purettava ne paineet sisältäni koska en siedä sellaista pitää sisälläni. Nykymaailman yleisestikin pahenevat/kovenevat paineet ovat meille herkkätuntoisimmille ihmiselle aika rankkoja ja koettelevia. Nykyisin en katso edes paljoa telkkua koska en siedä sieltä tulevaa kaikkea roskaa ja elämän vääristelyä sekä väkivaltaa ja ikäviä uutisia. Ihmisolentohan on loppujen lopuksi hyvin hauras varsinkin se sisin. Nykymaailman raakuus ampuu jo aikalailla yli ja siihen vielä epäoikeudenmukaisuus ja kaikenlainen muu uhka. Minusta on terveen merkki se että reagoi niihin vaikka kyseisillä tavoilla joista kerroit tai "sairastumalla".
Ja se että kerroit että välillä tunnet niin, että et ole henkisesti täällä on ymmärrettävää koska kuka kestää varsinkaan normaali herkkä ihminen sitä ilmapiiriä missä nykyajassa eletään kaikenlaisine uhkakuvineen, se että toimit niin on vain keino suojella sisintäsi ja itseäsi.
Älä menetä toivoa ja uskoa itseesi, olet normaali. Yritä vahvistaa itseäsi jotenkin.
Omalla kohdallani on paljon auttanut fyysisen kunnon säännöllinen harjoittaminen ja ylläpitäminen. Sillä vahvistan psyykeäni ja se on auttanut.