Mulla on loputtoman paha olla. Tuntuu että tämä tuska ei koskaan lopu, on kuin eläisin keskellä helvettiä joka hetki.. jos jollakulla on samankaltaisia kokemuksia, olisin iloinen vastauksista, kamppailitpa sitten vielä masennuksesi kanssa tai olitpa jo päässyt siitä pois. En jaksa enää kauaa.
Eikö tämä ikinä mene pois..
Ikuinen kipu
13907
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
mulla on ihan samanlainen olo.. ei jaksa ja jatkuvasti pahaolo, koulussakaan en jaksa käydä, mutta pakotan itteni sinne, vaikka lintsauksia on paljon :/ itsekkin mietin itsaria usein, kunse ois helpoin vaihtoehto :)
mullakin on paljon itsetuhoisia ajatuksia.. tuntuu että haluaisin nukkua vaan ikuista unta, mutta en niin tee perheeni takia. elämästä en kuitenkaan enää nauti, ja jokainen päivä on liikaa. minkä ikäinen sinä olet?
Olet varmaan huomannutkin, että kirjoittelen tälle palstalle. Mä oon kanssa läpikäynyt helvetin. Perheeni takia mäkin oon roikkunut jotenkuten elämässä kiinni. Mutta nykyään voin paremmin (kolme vuotta mennyt ihan vaan pahalla sisulla), käyn työssä ja elämä on ihan kivaa. Tosin vielä tulee voimakkaita hankalia jaksoja kuolemantoiveineen, mutta kerta kerralta ne menee nopeammin ohi. Ja nyt jaksan uskoa, että ne menee ohi.
Mua on auttanyt suuresti kognitiivinen psykoterapia ja lääkitys, läheisten tuki, päivittäinen ulkoilu luonnossa.Saathan sinä ja te muut asianmukaista hoitoa? Terapia on rankkaa työtä, mutta auttaa.
Älkää menettäkö toivoanne kokonaan. Helvetistäkin (ja kuoleman portilta)pääsee pois, mutta se vie aikaa, voimia, tahtoa (joita ei kyllä aina löydy kun on paha olla). Ja on lupa vaan ollakin, tehdä, mikä hyvältä tuntuu tai olla tekemättä mitään, kunhan vaan jotenkin huolehtii itsestään ja jaksaa ulkoilla päivittäin.
Tuntuu uskomattoman helpottavalle että joku ymmärtää, ei tunne itseään niin kummajaiseksi. Kuulisin mielelläni lisää Sinusta ja kokemuksistasi. Tärkeä tuki on se, että voi jakaa asioita jonkun kanssa joka on myös läpikäynyt maanpäällisen helvetin.
Ikuinen kipu ei ole ikuista. Itse jouduin siihen pisteeseen, että edes perhe ei riittänyt. Makasin itsemurhayrityksen jälkeen teholla hengityskoneessa ja omaisille sanottiin, ettei tiedetä, selviänkö. Selvisin, mutta puoli vuotta sen jälkeen harmittelin vain, etten saa kuolla pois läheisten takia. Vähitellen -päiväosastohoidon ja lääkityksen muuttamisen myötä- elämänhaluni alkoi palata. Kävin psykoterapian, tein yhdessä ammatinvalintapsykologin kanssa (Kela) ammatinvaihtosuunnitelmia. Ne on vielä kesken, mutta eihän tämä elämä koskaan valmiiksi tule.
Tämä on rankka tarina, mutta kertoo ihmisen ihmeellisestä selviytymiskyvystä ja jaksamisesta sinnitellä helvetistä pois. Suuren kiitoksen annan myös siitä, että kohdallani hoito on ollut tehokasta ja hyvää. ¨Suurin kiitos kuuluu itselleni: mä jaksoin taistella!
Hyvää syntymäpäivää!
Kyllä se menee ohitse, tänä päivänä on paljon apukonsteja, kärsivällisyyttä niin aikakin voi parantaa. :)
Sori, väärälle meni vahingossa...
Jaksamisia! :)
Masennuksen kanssa täälläkin yritetään pärjäillä. Itsellä diagnoosista jo 4 kuukautta. Sitä ennenkin olo oli tosi sietämätöntä. En tiedä kamppailinko tuskani kanssa jo liiankin kauan hakematta apua. Nyt tuntuu, että mikään ei enää pelasta takaisin elämälle. Kaikki tuntuu tosi pahalle. Kuolemanajatukset ja -toiveet käy päivittäin mielessä. Silti täytyy yrittää pitää edes jonkinlaista fiilistä yllä lasten takia. Enimmäkseen tekisi vain mieli nukkua ja nukkua. Mikään ei tosiaankaan enää kiinosta.
Hei! Olen kiitollinen jokaisesta viestistä jonka täällä saan. Vaikka en toivoisi kenellekään tällaista oloa, olen kuitenkin helpottunut että on ihmisiä jotka ymmärtää millaista tämä kaikki on. En usko että kukaan sellainen voi ainakaan ihan täysin ymmärtää, joka ei ole itse kokent samaa. Toivon sulle suunnattomasti voimia ja jaksamista. Kumpa jotenkin jaksettaisiin eteenpäin, ehkä vielä joku päivä jopa hymyiltäisi.
Mulla sama juttu. Mikään ei oikein nappaa, elämä tuntuu päämäärättömälle, ihan raa'an realistiselle. Ei ole yhtään hyvä olla. Lisäksi olen yksinäinen, tosin harvakseltaan juttelen jonkun kaverin kanssa yliopistolla, mutta eipä se elämä siitä parane. Enää ei huvittaisi edes jutella ihmisten kanssa. Oikeita ystäviä minulla ei ole (ehkä ikinä) ollut, mikä sekin on ikävää. Minulla on huono itsetunto enkä uskalla olla oma itseni muiden joukossa. Tuntuu että ihmiset sen takia katoaisivat ympäriltäni. Kamalaa on. Et ole ainoa... kaikkein uskomattominta on se, että elämäni on päällisin puolin aivan kunnossa (suppeaa kaveripiiriä lukuunottamatta). En tiedä, olisinko enää edes hengissä jos en olisi päässyt opiskelemaan. Silloin minulla ei olisi ollut mitään.
Mullakin on elämä päällisin puolin kunnossa, kukaan tuskin huomaa että mulla ei ole hyvä olla. Vain muutamille ihmisille olen tilanteestani kertonut, eikä ole tarvetta kaikille kertoakaan. Minulla ja Sinulle on yhteistä myös se, että itsekin olen opiskelija ja opiskelu on ikään kuin tukipilari, silloin kun saa itseään niskasta kiinni ja tehtyä koulujuttuja. Joskus tuntuu ettei yksinkertaisesti jaksa lukea tai muuta, mutta kun saa aikaiseksi niin lopulta koulussa käynti ja erilaiset tehtävät usein kuitenkin auttaa suuntaamaan ajatuksia hetkeksi muualle. Jos haluat, kirjottele mulle uudelleen täällä! Olis kiva :) kuten tietenkin myös kaikki muut kohtalotoverit!!
Kylläpä kuulostaa tutulta. Omista tutuistakaan harva tietää että minulla on jotain tällaisia ongelmia. Oikeastaan äitini taitaa olla ainoa joka ehkä aavistaa että olen onneton, soittelee lähes päivittäin kuulumisia. Ihan niinkuin maailma yhden vuorokauden aikana kamalasti muuttuisi, mutta onhan se kiva kun edes joku välittää. Tämä päivä alkoi ehkä hieman masentuneissa tunnelmissa, vapaapäivä kun sattumalta tuli. Kuulostaa kyllä hullulta, mutta mietin pitäisikö ihan huvikseen mennä yliopistolle. Siellä ainakin näkisi ihmisiä, vaikken juttelekaan kuin aika harvoille ja valituille. Muistin sitten, että sillä yliopiston juttukaverillakin on tänään vapaata, en jaksanut lähteä. Yleensäkin juttelu on minulle hyvä tapa karkottaa masentuneita ajatuksia, pahimpia on sellaiset päivät jolloin ei ole tarpeeksi tarmoa astua ulos asunnosta, soittaa vaikka jollekin perheenjäsenelle tai viedä edes roskia. Oma energisyys on jotenkin sattumanvaraista, jonakin päivänä saattaa tuntua että elämä hymyilee ja jaksaa tehdä kaikenlaista eikä masennu millään. Sitten tulee joku ihme morkkis ja tuntuu paremmalta vetäytyä omiin oloihinsa, jäädä sängyn pohjalle, pitää verhot kiinni koko päivän ja olla möllöttää siinä. Tiedän, että olen ainakin lievästi masentunut, mutta en oikeastaan tiedä miksen ole hankkinut apua. Tuntuu, että siitä olisi ehkä liikaa vaivaa, en halua valittaa kun minulla ei pitäisi olla mitään valittamista, toisaalta taas en halua psykologien haastateltavaksi ja terapioihin. Ehkä pelkään jotain hullun leimaa (vaikka tiedän ettei masentunut ole hullu). Joka tapauksessa toivon että tämäkin ahdistava elämä joskus ottaisi muuttuakseen ja siihen asti yritän näytellä hyvinvoivaa. Sitä vaan turhan usein unohtaa ne asiat, joista sietäisi olla onnellinen. Mutta tavallaan ihan kiva että en ole ainoa joka asian kanssa joutuu tulemaan toimeen. Oikeastaan todella lohdullista, että täällä ihmiset jaksaa lukea toistensa kokemuksista ja tukevat toisiaan. Harmi vaan että sellaiset ihmiset on aika harvassa arjen keskellä...
Mulla on takanapäin paha masennusjakso. Pari viime vuotta on mennyt tosi kivasti, oon työelämässä, mulla on ihana lapsi ja miesystävä jne.
Vaikeimmat ajat oli n. kahdeksan vuotta sitten. Nukkumaan mennessä toivoin, etten aamulla heräisi. Kun heräsin, ajattelin että ehkä jään tänään vahingossa bussin tai rekan alle...
Itsemurhayrityksiä oli ehkä viisi, tosin en oikeesti halunnut kuolla, ne oli jotain hätähuutoja kai. Älä ikinä lähde samalle tielle, siitä seuraa vaan entistä kamalampi olo tai tuskaa ja murhetta läheisille.
Löysin onneksi hyvän psykiatrin/terapeutin ja sain oikeat lääkkeet. Nykyään kun muistelen noita aikoja, tuntuu, kuin se olisi ollut joku muu ihminen. Elämä hymyilee taas, ihan kuin sullekin vielä joku päivä =)
Voimia sulle, pääset masennuksesta ja sen jälkeen oot vahvempi ihminen. Masennus ei todellakaan ole mikään lopullinen olotila, kun vaan haet apua siihen.