Rakastan sinua lopun ikääni, jollakin tavalla. No, sillä tavalla millä nainen miestä rakastaa...
Se saattaa johtua siitä, että meistä ei koskaan tullut varsinaisesti paria. Olimme liian ujoja, emme kai halunneet menettää niin hyvää ystävyyttä. Tunteita oli paljon, yhdessäoloa myös, arkaa hellyyttäkin.
Olen onnellinen parisuhteessani, usko tai älä; hän on minulle juuri sopiva mies. Hän on paljon sinun kaltaisesi, joissakin asioissa vielä paljon ihanampikin. Joissakin sinä, tai muistokin sinusta, vie yhä voiton.
Aikaa on kulunut paljon. Nämä ovat turhia haaveita, mutta en osaa tappaa tunteitani. Elän silti täyttä elämää nytkin.
Edelleen kuitenkin ajattelen sinua, välillä joka päivä, välillä saattaa mennä viikkokin että pysyt siellä jossakin, taustalla.
Muistan sinun katseesi, sinisten silmiesi syvyydet ja suloisen hymykuoppasi. Sinulla on ihanan voimakkaat kädet ja kaunis niska. Tuoksut hyvälle, tuoksut metsälle, rakas.
Rakastaen muistan niin paljon meille yhteistä. Vanhoja asioita, ikivanhoja pian. Jos tulisit luokseni ja kertoisit, että tunnet yhä samoin kuin silloin, en tiedä mitä tekisin.
Joutuisin käymään valtavan taistelun tunteideni kanssa, sillä rakastan myös puolisoani. Tiedätkin sen. Tapahtuisi tunteiden tsunami tai vähintään new orleans. Uhreja olisi monta, joka tapauksessa.
Tiedän, että rakastit minua. Sanoit sen kerran suoraan ja monta monituista kertaa annoit ymmärtää, mutta olin hölmö, itsetunnoton ja pölvästi. En uskaltanut uskoa sitä todeksi.
Sinä olit unelmani. En uskaltanut tehdä sitä ratkaisua, mikä olisi silloin ollut ainoa oikea.
Roikuin tuolloin ihmisessä, joka ei rakastanut minua.
Tiedätkö, että silloin harvoin kun tapaamme, menet ihoni alle ja itken jälkeenpäin? Ehkä tiedätkin... Ehkä sinustakin tuntuu sillon pahalta?
Ehkä siksi me vain annamme ymmärtää että tavata pitäisi mutta koskaan ei tunnu olevan aikaa.
Kun sitten tapaamme, nykyään vuosien välein, teeskentelen toki että ei tunnu missään. Olen sinun vuoksesi (vai itsenikö?) oma pirteä itseni mutta ei se ole koko totuus.
Varsinkin silloin, kun näen sinut, muistot tulevat kipeinä mieleen. Sanoit kerran, että minulla tulee aina olemaan paikka sinun sydämessäsi.
Rakas, niin sinullakin on minun, vaikken silloin osannutkaan sitä ääneen sanoa. Rakas, minua itkettää. Haluaisin tulla syliisi.
Haluaisin painautua rintaasi vasten ja kysyä hiljaa: voitko antaa anteeksi, että en uskaltanut rakastaa sinua?
Minulla on mieheni. Erinomainen mies, rakastava ja rakastettu. Haluan olla hänen kanssaan.
Tiedän että nämä tunteeni ovat väärin häntä kohtaan, mutta ne olivat jo ennen häntä enkä minä voi niille mitään.
Yritän olla ruokkimatta niitä, mutta tänä syksyisenä, synkkänä iltana ikävöin sinua kovasti.
Sinulla on naisesi, jota ilmeisesti rakastat. Olen tietysti ikuisesti mustasukkainen - en koskaan ole pitänyt häntä sopivana sinulle :)
Toivon, että rakastat, että olet onnellinen. ´
Jos olet, se riittäisi minulle. Mutta en tiedä oletko.
Kuusi, seitsemän vuotta hänen kanssaan etkä mene naimisiin, et kihloihinkaan. Et haluakaan lapsia, et haluakaan sitoutumista.
Haluaisin kysyä, miksi, mutta en uskalla. En tiedä haluaisinko kuulla vastausta. Tiedän vain, että et ollut sellainen silloin.
Sinä halusit tyttöystävän, josta tekisit vaimosi. Halusit isäksi ja jostakin naisesta lapsillesi äidin. Mitä on tapahtunut? Olenko minä pilannut jotakin kaunista sinussa? Vai odotatko sinä vielä?
Se saattaa johtua siitä, että meistä ei koskaan tullut varsinaisesti paria. Olimme liian ujoja, emme kai halunneet menettää niin hyvää ystävyyttä. Tunteita oli paljon, yhdessäoloa myös, arkaa hellyyttäkin.
Olen onnellinen parisuhteessani, usko tai älä; hän on minulle juuri sopiva mies. Hän on paljon sinun kaltaisesi, joissakin asioissa vielä paljon ihanampikin. Joissakin sinä, tai muistokin sinusta, vie yhä voiton.
Aikaa on kulunut paljon. Nämä ovat turhia haaveita, mutta en osaa tappaa tunteitani. Elän silti täyttä elämää nytkin.
Edelleen kuitenkin ajattelen sinua, välillä joka päivä, välillä saattaa mennä viikkokin että pysyt siellä jossakin, taustalla.
Muistan sinun katseesi, sinisten silmiesi syvyydet ja suloisen hymykuoppasi. Sinulla on ihanan voimakkaat kädet ja kaunis niska. Tuoksut hyvälle, tuoksut metsälle, rakas.
Rakastaen muistan niin paljon meille yhteistä. Vanhoja asioita, ikivanhoja pian. Jos tulisit luokseni ja kertoisit, että tunnet yhä samoin kuin silloin, en tiedä mitä tekisin.
Joutuisin käymään valtavan taistelun tunteideni kanssa, sillä rakastan myös puolisoani. Tiedätkin sen. Tapahtuisi tunteiden tsunami tai vähintään new orleans. Uhreja olisi monta, joka tapauksessa.
Tiedän, että rakastit minua. Sanoit sen kerran suoraan ja monta monituista kertaa annoit ymmärtää, mutta olin hölmö, itsetunnoton ja pölvästi. En uskaltanut uskoa sitä todeksi.
Sinä olit unelmani. En uskaltanut tehdä sitä ratkaisua, mikä olisi silloin ollut ainoa oikea.
Roikuin tuolloin ihmisessä, joka ei rakastanut minua.
Tiedätkö, että silloin harvoin kun tapaamme, menet ihoni alle ja itken jälkeenpäin? Ehkä tiedätkin... Ehkä sinustakin tuntuu sillon pahalta?
Ehkä siksi me vain annamme ymmärtää että tavata pitäisi mutta koskaan ei tunnu olevan aikaa.
Kun sitten tapaamme, nykyään vuosien välein, teeskentelen toki että ei tunnu missään. Olen sinun vuoksesi (vai itsenikö?) oma pirteä itseni mutta ei se ole koko totuus.
Varsinkin silloin, kun näen sinut, muistot tulevat kipeinä mieleen. Sanoit kerran, että minulla tulee aina olemaan paikka sinun sydämessäsi.
Rakas, niin sinullakin on minun, vaikken silloin osannutkaan sitä ääneen sanoa. Rakas, minua itkettää. Haluaisin tulla syliisi.
Haluaisin painautua rintaasi vasten ja kysyä hiljaa: voitko antaa anteeksi, että en uskaltanut rakastaa sinua?
Minulla on mieheni. Erinomainen mies, rakastava ja rakastettu. Haluan olla hänen kanssaan.
Tiedän että nämä tunteeni ovat väärin häntä kohtaan, mutta ne olivat jo ennen häntä enkä minä voi niille mitään.
Yritän olla ruokkimatta niitä, mutta tänä syksyisenä, synkkänä iltana ikävöin sinua kovasti.
Sinulla on naisesi, jota ilmeisesti rakastat. Olen tietysti ikuisesti mustasukkainen - en koskaan ole pitänyt häntä sopivana sinulle :)
Toivon, että rakastat, että olet onnellinen. ´
Jos olet, se riittäisi minulle. Mutta en tiedä oletko.
Kuusi, seitsemän vuotta hänen kanssaan etkä mene naimisiin, et kihloihinkaan. Et haluakaan lapsia, et haluakaan sitoutumista.
Haluaisin kysyä, miksi, mutta en uskalla. En tiedä haluaisinko kuulla vastausta. Tiedän vain, että et ollut sellainen silloin.
Sinä halusit tyttöystävän, josta tekisit vaimosi. Halusit isäksi ja jostakin naisesta lapsillesi äidin. Mitä on tapahtunut? Olenko minä pilannut jotakin kaunista sinussa? Vai odotatko sinä vielä?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Et kaipaa, mutta kaipaat. Et halua, mutta haluat. Et rakasta, mutta rakastat. Sinulla on hyvä mies, mutta ..??
Tarkoitan, että kaipaan, haluan ja rakastan molempia.
Ensiksi ensimmäistä, mutta erinäistä minusta johtuvista syistä en uskaltanut luottaa/rakastaa/uskoa hänen rakastavan. Meni aikaa ja löysin puolisoni.
Toivon, että hän olisi onnellinen, kykenisi rakastamaan ja sitoutumaan. En tiedä, onko tuossa jälkimmäisessä jotakin ongelmaa kun ei sellaisia uutisia vain kuulu. Ehkä ei.
Mutta kun aina joskus tapaan hänet, näen hänen silmissään rakkautta ja se hämmentää minua. En tiedä, mitä hän näkee minussa. Mutta hän tuntee minut läpikotaisin.
Tapa, millä hän saattaa unohtua katsomaan minua, on valtavan koskettava. Silloin hetken ajan haluaisin enemmän kuin mitään muuta koskettaa häntä, halata, suudella, rakastella, rakastaa.
Unohtaa kaiken muun ja elää loppuelämäni hänen rinnallaan.
(Emme ikinä suudelleet saati muuta, mutta halailimme ja olimme lähekkäin jne)
Ehkä hän näkee silmissäni saman katseen. Ehkä sen vuoksi saattaa tulla aivan yhtäkkiä kiire lähteä. Nämä tunteet ovat minunkin rinnassani mutta juna meni jo. Haluaisin löytää luontevan tavan olla ystävä, mutta välillämme on niin paljon asioita joita ei ole puhuttu selviksi.
Elämä on mennyt eteenpäin. Jos/kun minä en voi hänelle enää rakkauttani osoittaa, toivon kuitenkin hänen olevan onnellinen - niin kuin kuka tahansa meistä toivoo kaikkea hyvää rakastamalleen ihmiselle.
Kahta ihmistä voi rakastaa yhtä aikaa, vai..?
Mulla on samankaltaisia- siis vuosien takaisia muistoja tytöstä, jota tuskin koskaan unohdan nimenkin muistan varmaan kunnes dementoidun tai kuolen.
Ei niitä ihanan pitkiä hiuksia joita en koskaan saanut silittää, koska hän otti toisen- vai pitäisikö sanoa "annoin hänen ottaa toisen"?
No yhtäkaikki...tämä jonka hän otti oli hyvä ystäväni enkä halunnut alkaa purkaa kateellisuuttani ystävyyden menon kustannuksella, pitää sitä edes jonkinlaiset käyöstavat omata.
En tiedä onko onni vai huono asia etten ole heitä nähnyt sitten 17.5.1997 kun kansanopiston lukukausi päättyi ja kukin lähti kotiin.
Puhelinnumeroani tai osoitettani en uskaltanut hänelle kertoa, koska siellä oli myös tyttö joka oli ihanstunut minuun , mutta josta minä en pitänyt- ajattelin lapsellisesti?- riskiä että hän kertoo ne (yhteystiedot) tälle tytölle ja loppuelämäni on "riivaajan uhrina oloa"
Eipä sillä että tämä tässä nyt niin suurta nautintoa olisi ollutkaan...mutta kaitpa tähän on vain totuttava.
No onhan mulla "lohdukkeena" epilepsia niin voi miettiä niinkin ettei elämä olisi muutenkaan täydellistä vaikka hän olisikin seuranani- mutta PALJON lähempänä täydellisyyttä kuiteskin.
Mutta se on ollutta - ja mennyttä.
Mukavaa jatkoa sinulle
Minusta tuntuu, että meitä on kai paljonkin.
Se on surullista. Toisaalta ei minun itseni ole käynyt ollenkaan huonosti. Toivon, että löydät oman kultasi mahdollisimman pian. Tulet luultavasti huomaamaan, että yhdessä sydämessä voi kuin voikin olla kaksi rakkautta. Kaikilla meillä on sairautemme ja taakkamme. Ei kannata katkeroitua. Hyvää jatkoa!
niin annat toisen mennä..Älä mieti muiden elämää vaan elä omaasi, muuten huomaat että olet
elänyt elämäsi muiden ihmisten kautta..
Älä ota pahalla mutta eikö olisi parempi että otat etäisyyttä tähän mieheen..Et sinä mikään kaveri voi olla jos olet hänen naiselleen mustasukkainen..Aika sekavat tunteet sinulla..
Minä muistan ensirakkauteni.Siitä on nyt 9v aikaa.
Toivottavasti sillä pyyhkii hyvin.
mulla on hieman kokemusta tällaisen miehen vaimona olosta. voin kertoa että kaltaisesi naiset ovat todella rasittavia: eivät halua miestä itse mutta eivät sitten antaisi muillekaan! oletko miettinyt mitä "varjosi" tekee hänen parisuhteelleen ja elämälle jota hän elää eteenpäin?
miksi muuten oletat, että se on hän joka ei halua lapsia ym.? parisuhde on kahden kauppa.