Tuttavaperheen mummolla oli yliluonnollisia kykyjä. Hän oli työssä hautausmaalla (ei kovin heikkohermoinen näkijä).
Eräänä päivänä hän työskenteli tavalliseen tapaan lehtiä haravavoiden. Samaan aikaan kirkosta tuli hautajaissaattue. Mummolle tuttua henkilöä saatettiin hauataan. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä.
Hän katseli ohi kulkevaa joukkoa. Yllättäen hän näki vainajan, joka oli jonon keskellä. Vainaja katseli mummoa hyvin merkitsevästi ikään kuin hän olisi halunnut viestittää jotakin. Jotenkin tämä vainaja tajusi että juuri tuo nainen kykenee näkemään hänet.
Tarina on mielenkiintoinen, vaikka se on toisen käden tietoa. Kuolleet saattavat sittenkin liikkua ainakin jonkin aikaa kuolemansa jälkeen keskuudessamme...
Eräänä päivänä hän työskenteli tavalliseen tapaan lehtiä haravavoiden. Samaan aikaan kirkosta tuli hautajaissaattue. Mummolle tuttua henkilöä saatettiin hauataan. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä.
Hän katseli ohi kulkevaa joukkoa. Yllättäen hän näki vainajan, joka oli jonon keskellä. Vainaja katseli mummoa hyvin merkitsevästi ikään kuin hän olisi halunnut viestittää jotakin. Jotenkin tämä vainaja tajusi että juuri tuo nainen kykenee näkemään hänet.
Tarina on mielenkiintoinen, vaikka se on toisen käden tietoa. Kuolleet saattavat sittenkin liikkua ainakin jonkin aikaa kuolemansa jälkeen keskuudessamme...
Vastaukset 5
Vanhimmat
on tietoa että, edesmenneet saa viipyä täällä hautaamiseensa asti.varmaan jokainen on sitte omissa hautajaisissaan.
Mina en pida sita mitenkaan kummallisena, etta varsinkin heti fyysisen kuoleman jalkeen henget/sielut kokevat tarvetta "olla viela maapallon menossa mukana"...joskus heilla on tarkeaa lohdutustyota tehtavanaan. (jos omaiset surevat liikaa tms...)
Joskus he haluavat vain ihan yhteenkuuluvuusmielessa olla viela "omissa hautajaisissaan mukana" jne...
Ystäväni, joka sairasti 100 % varmasti kuolemaan johtavaa syöpää, suri viimeisinä kuukausinaan sitä, ettei hän näkisi suurimpia ja merkittävimpiä itselleen järjestettyjä juhlia - omia hautajaisiaan. Kun hautajaispuheissa kaikki kehuisivat häntä kyyneleet silmissä ja (enemmän tai vähemmän vilpitön) rakkaus sydämessään, hän ei olisi sitä näkemässä ja kuulemassa.
Kuuntelin vaikerrusta aikani ja sanoin sitten hänelle, että vilpittömänä kristittynä hänen pitäisi tietysi rukoilla sitä, että hän voisi olla läsnä, jos se kerran on niin tärkeää (minun tuhkilleni saavat tehdä mitä haluavat).
Kuolemansa jälkeisenä päivänä ystäväni laskeutui sisääni vapaudesta riemuitsevana, iloisena energiana. Kuin pullosta kaadettu nektari.
Energia oli läsnä hautajaisiin saakka, joissa se tuntui erityisen riemukkaana, jopa humoristisena (ei ihme kun ajattelee hänen luonnettaan), valoisana ja rakastavana.
Vasta hautajaispäivän iltana energia jätti minut kuin sähkölampusta olisi katkaistu valo. Naps. Vasta silloin tuli suru, itku, tuska, yksinäisyys.
Mutta ei lohduton tai ikuinen suru, nyt tunnen taas hänen onnellisen olemassaolonsa, poissa mutta jossakin.
Moikka oon ittekkin nähnyt aaveita jotkin mukavia ja jotkut ei niin mukavia.
varjot eivät ole mukavia henkiä ainakaan mun kokemukseni mukaan.
joten ymmärrän kyllä tuon stoorin enemmän kuin hyvin.
En vain tajua sitä että miksi on yleinen uskomus ettei aaveet voisi liikkua paikasta toiseen?
kuten tässäkin tarinassa liikkuihan se aave paikasta toiseen vai mitä.
Mutta hyviä syksyn jatkoja ja voi hyvin ;-)
Eli anoppini aviopuoliso (appeni) kuoli syöpään vuonna 2002.
Anoppini lapsenlapsi vietti rippipyhäänsä 2004 kesällä, kahvitilaisuudessa anopiltani pääsi itku ja hän kertoi nähneensä kirkossa valkoiseen kaapuun pukeutuneen miehensä sädekehä pään päällä.
Sama henkilö kertoo myös tuntevansa helliä hipaisuja poskellaan yö-aikaan ja ajatellen sen olevan edesmennyt aviopuoliso.