Monesti vielläkin mietin miksi minä tulin raskaaksi, huolimatta ehkäisystä, estely yrityksistä, siltikin.
Rukoilin monena yönä, etten olisi vaikka tiesin, että olen...tunsin sen jossain sisällä.
Kun tein testin, pääsi minulta itku, katkera ja kipeä itku. Kaksipäivää aikaisemmin sain varmasti tietää mieheni seksuaalisesta suuntaumuksesta..osittaisesta sellaisesta...mikä kohdistuu lapsiin jollain tasolla.
Tällekkö miehelle minä synnyttäisin lapsen, yhden lisää?
Varasin ajan aborttiin ja selvisi, että niitä ilmeisesti onkin kaksi. Miten onnelliseksi ja surulliseksi tunsinkaan itseni. En ollut varma enään päätöksestäni..olinko koko aikana edes ollut? En.
Ajattelin pitää, jatkaa raskautta. Kuinka iloinen olinkaan, miten minä rakastinkaan jo nyt.
Meni yli viikko, aloin epäröimään. Pää täynnä kysymyksiä joita en uskaltanut keneltäkään ääneen kysyä. Voisinko estää isyyden tunnustamisen? Saisinko suojella lapsiani? Olisiko minusta antaa heille rakkautta ja turvaa?
Tilasin uuden ajan, nyt olin varma. Mutta se sattui niin. Miten minä vihasin itseäni, miestäni ja kaikkia niitä jotka toivat epävarmuutta tilanteeseeni. Oma heikkouteni, pelkuruuteni.
Toivoin että kuolisin itsekkin, pois vain, tuntemasta tätä tuskaa.
Mietin adoptiota, mutta olisinko voinnut luopua heistä? Olisinko minä kyennyt niin epäitsekkääseen tekoon lapsieni tähden? Osaisinko pysyä poissa vauvojen läheltä? Kyetä olla kiintymästä heihin?
Yritin kysyä adoptiosta ja sen mahdollisuudesta. Virkailiaa nauratti. Ei näitä adoptioon, kyllä minä jaksaisin, ei minulla ole syytä hylätä lapsiani. Hylätä? En minä olisi hylännyt. Olisin antanut mahdollisuuden...tai olisin voinnut vaikka yrittää. Mutten uskaltanut.
Vielläkin minä mietin miksi? Miksi näitä lapsia ei annettu sellaisille ihmisille jotka olisivat kyynelillä ja ilolla heidät vastaan ottaneet? Vaalineet rakkaudella? Joiden suurin toive olisi täyttynyt vihdoinkin?
Miksi minulle, joka vedin heidät vessanpöntöstä alas ja kutsun itseäni äidiksi, myös heille?
Tätä raskautta minä en ansainnut, en totisesti.
Kaikki ne ongelmat kyllä sen jälkeen. Painajaiset, kyyneleet, surun, sekoamisen pelon kun ruumiini kuvitteli viellä olevansa raskaana..tai pääni...tai minä itse.
Viellä en vastausta ole löytänyt kysymyksilleni ja liekö koskaan löydän.
Rukoilin monena yönä, etten olisi vaikka tiesin, että olen...tunsin sen jossain sisällä.
Kun tein testin, pääsi minulta itku, katkera ja kipeä itku. Kaksipäivää aikaisemmin sain varmasti tietää mieheni seksuaalisesta suuntaumuksesta..osittaisesta sellaisesta...mikä kohdistuu lapsiin jollain tasolla.
Tällekkö miehelle minä synnyttäisin lapsen, yhden lisää?
Varasin ajan aborttiin ja selvisi, että niitä ilmeisesti onkin kaksi. Miten onnelliseksi ja surulliseksi tunsinkaan itseni. En ollut varma enään päätöksestäni..olinko koko aikana edes ollut? En.
Ajattelin pitää, jatkaa raskautta. Kuinka iloinen olinkaan, miten minä rakastinkaan jo nyt.
Meni yli viikko, aloin epäröimään. Pää täynnä kysymyksiä joita en uskaltanut keneltäkään ääneen kysyä. Voisinko estää isyyden tunnustamisen? Saisinko suojella lapsiani? Olisiko minusta antaa heille rakkautta ja turvaa?
Tilasin uuden ajan, nyt olin varma. Mutta se sattui niin. Miten minä vihasin itseäni, miestäni ja kaikkia niitä jotka toivat epävarmuutta tilanteeseeni. Oma heikkouteni, pelkuruuteni.
Toivoin että kuolisin itsekkin, pois vain, tuntemasta tätä tuskaa.
Mietin adoptiota, mutta olisinko voinnut luopua heistä? Olisinko minä kyennyt niin epäitsekkääseen tekoon lapsieni tähden? Osaisinko pysyä poissa vauvojen läheltä? Kyetä olla kiintymästä heihin?
Yritin kysyä adoptiosta ja sen mahdollisuudesta. Virkailiaa nauratti. Ei näitä adoptioon, kyllä minä jaksaisin, ei minulla ole syytä hylätä lapsiani. Hylätä? En minä olisi hylännyt. Olisin antanut mahdollisuuden...tai olisin voinnut vaikka yrittää. Mutten uskaltanut.
Vielläkin minä mietin miksi? Miksi näitä lapsia ei annettu sellaisille ihmisille jotka olisivat kyynelillä ja ilolla heidät vastaan ottaneet? Vaalineet rakkaudella? Joiden suurin toive olisi täyttynyt vihdoinkin?
Miksi minulle, joka vedin heidät vessanpöntöstä alas ja kutsun itseäni äidiksi, myös heille?
Tätä raskautta minä en ansainnut, en totisesti.
Kaikki ne ongelmat kyllä sen jälkeen. Painajaiset, kyyneleet, surun, sekoamisen pelon kun ruumiini kuvitteli viellä olevansa raskaana..tai pääni...tai minä itse.
Viellä en vastausta ole löytänyt kysymyksilleni ja liekö koskaan löydän.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ja nyt vingut täällä sääliä. Strelisoida tollaset pitäisi. Jatkossa ihan vinkkinä voin kertoa että seksiä harrastetaan lisääntymiseen, siitä tulee lapsia.
välittömästi hoitoon! Miten kaltaisiasi ylipäätään on olemassa - ihan oksettaa.