Rohkaisin mieleni ja menin lesbojen tapaamiseen. Huomasin, että kaikki olivat poikamaisia lesboja iästä riippumatta. En tuntenut kuuluvani joukkoon, se tunne oli niin vahva, että melkein murskasi minut. Tajusin, etten ole samanlainen lesbo kuin muut, en ulkonäöltäni enkä ehkä "henkisestikään". Tunsin itseni rumaksi, lihavaksi, tyhmäksi, ujoksi, vanhaksi... Ahdistuin tosi paljon ja läksin kotiin. Hautasin kaikki ajatukset ja haaveet toisista lesboista. Olen varma, etten sovi kenenkään naisen muottiin. Tällaisia ei pitäisi olla. Olen niin yksin. En tiedä, missä vika. Minussa tietysti, mutta mikä minussa on niin pielessä, etten koskaan voi löytää ketään?! Minä haluaisin muuttua toisenlaiseksi, että kelpaisin paremmin. Auttakaa!
Olin tosi surullinen
Eeoo
253458
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 5 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 25
Vanhimmat
"Tajusin, etten ole samanlainen lesbo kuin muut, en ulkonäöltäni enkä ehkä "henkisestikään"."
se siinä onkin ydin, etteivät kaikki istu samaan muottiin. se kertoo siitä, kuinka erilaisia kaikki ihmiset loppujen lopuksi ovat. älä ihmeessä, neiti hyvä, yritäkään muokata itseäsi samanlaiseksi kuin muut ovat! olet yksilö, niinkuin me kaikki muutkin.
älä suotta tunne itseäsi "rumaksi, lihavaksi, tyhmäksi, ujoksi, vanhaksi..." , juuri mainitsemani yksilöllisyyden takia eri ihmiset pitävät erilaisista ihmisistä. kyllä varmasti tiellesi vielä sattuu ihminen, kuka ajattelee sinut maailman ihanimmaksi olennoksi ja rakastaa sinua aivan sellaisena kuin olet.
joten suupielet korviin, kyllä vielä löydät 'oman paikkasi' sieltä minne huomaat kuuluvasi.
Suupielet korviin vaan, joo. Se ei taida ihan riittää. Haluaisin kuulua ryhmään, mutta mitään myönnytyksiä en haluaisi tehdä esim. ulkonäköni suhteen, ellei ole ihan viimeinen pakko. Sekin voi tietysti tulla eteen, jos ei kohta ala tapahtua! Näillä markkinoilla ei vaan meikäläisellä tunnu olevan kysyntää, ei ole ns. markkinarakoa. No, kyllä se yksi riittäisi, ei tarvitse kaikille kelvatakaan. Sitä yhtä on vain niin vaikea löytää. Häntä odotellessa olisi kyllä kiva viettää aikaa toisten lesbojen seurassa, vaikka se vähän vaikealta tuntuukin. Ehkä se on alkukankeutta.
Minä olen tosiaan vähän ujo ja vierastan tuntemattomia ihmisiä, varsinkin kun kaikki ovat jo tuttuja ennestään, minä uusi tulokas. Ihan ystävällisiä he silti olivat, ei siinä mitään. Tuntui vain pahalta, kun tunsin, etten kuulu porukkaan. Se tunne oli niin vahva. En tiedä, osaanko selittää. Minusta tuntuu, että minun olisi muututtava enemmän heidan kaltaisekseen. Ehkä se on totta. Eikös ryhmällä olekin sellainen vaikutus jäseniinsä, että se yhdenmukaistaa ja liian erilaiset joutuvat jäämään syrjään? Sitä en haluaisi! Ehkä se ei kuitenkaan ole minun valittavissani. Ikävää.
Nyt tuntuu siltä, että mietinköhän näitä asioita vähän liian suurella foorumilla yleisesti ja julkisesti, pitäisi kai kysellä niiltä toisilta paikallisilta lepakoilta... Nehän nämä asiat tietävät, miten täällä pärjää.
Auts, sattui korvaan tuo lause "haulaisin muuttua toisenlaiseksi, että kelpaisin paremmin". Ei sinun tarvitse eikä pidäkään muuttua toisenlaiseksi kuin olet vain sen takia, että kelpaisit muille. Aivan varmasti löydät vielä ympärillesi just sellaisia ihmisiä, joista pidät ja, jotka pitävät susta ja joiden seurassa sä voit olla ihan oma itses! Asioilla on yleensä tapana järjestyä tavalla tai toisella, vaikkei se aina niin helppoa olekaan.
Minä tiedostan oman muutostarpeeni ja olen valmis ja halukas muuttumaan, jos se olisi mahdollista. JOS se edistäisi minun asioitani mitenkään. En pidä itsestäni tällaisena. Helppoa muutos ei ole. Ehkä se on vain asennekysymys. Pitää varmaan ruveta ajattelemaan toisin, että se onnistuu... Kohta olen yksi toisten joukossa ja jos en, niin olen sittenkin kuten enemmistö. Eihän kaikki ole yhtä seurallisia. Kyllä minä toisaalta uskon siihenkin, että kun tutustun toisiin, vapaudun, ja ehkä siitä tulee jossakin vaiheessa vielä ongelma. Olen oikeastaan aika rento tyyppi. Ja hyvä tyyppi.
Alkuun anteeksipyyntö ketjun aloittajalle, tämä vuodatus tulee vähän väärään ketjuun eikä ole ollenkaan tarkoitettu suoraksi vastaukseksi tämän ketjun aloittajan tilanteeseen, lähinnä yleiseksi huomioksi tämän tyyppisiin ketjuihin.
Minulla on monta kertaa täällä ja muillakin palstoilla pistänyt silmään kertomukset kuinka joku menee suurin odotuksin muita lesboja tapaamaan baariin tai muihin tilaisuuksiin ja sitten paikalla onkin vääränlaisia lesboja, milloin on vain jätkämäisiä naisia tai ei ole tarpeeksi jätkämäisiä naisia, on liian akateemisia tai ei ollenkaan akateemisia, on liian laihaa tai liian lihavaa, ei ole oikeanlaisia vaatteita tai tyyliä, tullaan iskemään liikaa tai ei puhuta ollenkaan...
Voisiko olla että omat odotukset ovat joskus päässeet hiukan epärealistisiksi, että muihin lesboihin ja niihin harvoihin paikkoihin missä muita lesboja näkee ladataan niin kovat ennakkokäsitykset ja odotukset, ettei mikään ryhmä saatika yksilö voi niitä täyttää?
Jos ajattelette ns. valtavirta baareja tai kerhoja, niin onko sielläkään taattua se että aina automaattisesti löytyisi juuri ne omaa silmää miellyttävät tyypit juuri silloin kuin itse haluaa ja että ne vielä kaikki tulisivat oikealla hetkellä ja tavalla juttelemaan...? Miksi lesbot olisivat tässä erilaisia?
Naisia on monenlaisia, lesboja on monenlaisia ja toivoisi joskus että ei oltaisi niin kärkkäitä tuomitsemaan vääränlaisiksi jos joku ei juuri omaa silmää miellytä, kaikki ei tykkää kaikista mutta useimmiten jostain kuitenkin löytyy jokaiselle se joku joka tykkää juuri sellaisena kun on, se vain voi kestää toisilla pitempään (ja on kyllä myös kiinni siitä antaako itse toisille mahdollisuuden nähdä itsensä ja päästä lähelle).
Toisissa ketjuissa oma pettymys käännetään vihaisiksi vuodatuksiksi vääränlaisten lesbojen kamaluudesta, ja toisissa se kääntyy tunteeksi, että itse pitäisi muuttua sulautuakseen joukkoon ja minusta molemmat ovat tuhoisia tapoja suhtautua niin kanssaihmisiin kuin itseensä eikä varmasti auta siinä seuran hakemisessakaan. Lempeämpää olisi yrittää hakea itsestään vahvuutta olla juuri sellainen kuin on ja uskaltaa antaa myös muiden olla sellaisia kuin ovat ja nähdä ehkä jopa kauneutta siinä, että kaikki naiset eivät ole samanlaisia!
Mäkin olen yrittänyt muuttua monta kertaa samanlaiseksi kuin muut. Oon yrittänyt monta kertaa olla kaikkea, mitä en ole mutta mitä haluaisin olla. Parhaiten olen pärjännyt loppuen lopuksi olemalla oma itseni. Tosin mä en välttämättä ole mikään neuvomaan sua, sillä mä olen meidän kaveriporukan ainoa tytöistä tykkäävä tyttö..
Tottakai aina alussa uuteen porukkaan tutustuessa on sellainen tunne, ettei kuulu joukkoon. Ne muuthan tuntee toisensa jo entuudestaan ja he saattavat jännittää sinua ihan yhtä paljon kuin sinäkin heitä. Mäkin jännitän uusia ihmisiä tosi paljon ja tunnen usein itseni ulkopuoliseksi. Tutustun ja opin luottamaan uusiin ihmisiin tosi hitaasti mutta sitten kun olen ollut samojen ihmisten kanssa tekemisissä tarpeeksi kauan, asiat alkavat sujua.
Tsemppiä!!
Minä en väitä, että niissä muissa lesboissa olisi ollut mitään vikaa, ei ehkä minussakaan, vaikka myönnetään, että odotin ehkä liikaa. Luulin, että siellä olisi ollut myös minun kaltaisiani ihmisiä, mutta ei. Se oli järkytys, että näin oli. Pahinta oli mielestäni se ilmassa leijuva ja oman pään sisällä oleva tuskainen tunne siitä, etten kuulu joukkoon. Ajattelin jopa, että jos nuo ovat lesboja, niin minä en sitten voi olla... Meni elämänarvot ihan sekaisin hetkiseksi.
En tiedä, uskallanko yrittää uudestaan. Ehkä he eivät sitten huomanneet mitään erikoista minussa, toivotaan niin. Miksi aina suhtaudutaan heti niin kielteisesti siihen, jos joku haluaa ehdoin tahdoin muuttua? Eri asia sitten, jos joku pakotetaan muuttumaan vastoin tahtoaan. Minä en pidä itsestäni tällaisena. En vaan tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Siis hyväksyä itseni ja muut sellaisina kuin he ovat eikä yrittää muuttaa mitään eikä ketään, niinkö? Mutta kun minä haluan muuttua...
Siellä Setan bileissäkin tunsin olevani yksin ja erilainen, mutta sielläkään ei ollut näin hankalaa. Nyt en enää käy missään bileissä, kun kapakat sinällään ei pahemmin kiinnosta, kun en sieltäkään sitten löytänyt seuraa itselleni. Kukaan ei halua lähteä minun kanssani ikinä bileisiin, kun olen vissiin niin tylsä tyyppi muutenkin. Joskus tuntuu, että ihmiset kohtelevat minua ynseästi, koska ilmeisesti en miellytä heitä riittävästi jossakin mielessä. En vaan tiedä, että siitäkö se kiikastaa, että niin... en tiedä.
baarit ja bileet eivät sisällä kattavaa katsausta koko lesbokunnasta. Omat kaverini ja ystäväni taikka minä harvoin käymme hipattamassa. Tapaamme muissa merkeissä, menemme esim. sienimetsälle tai kahville.
Ei kannata tehdä liian masentavia johtopääelmiä siellä baareissä:)
No nyt vastaus ketjun aloittajalle:
Luulen, että ymmärrän sen järkytyksen mistä puhut että "jos nuo ovat lesboja, niin minä en sitten voi olla..." luulen että se monella menee juuri noin, kun lesboja ei ole ihan niin yksinkertaista bongata sieltä väkijoukosta niin tottakai silloin mikä hyvänsä ryhmä lesboja, johon ekaksi törmää näyttäisi edustavan kaikkia lesboja vaikka niinhän se ei ole. Eri porukoihin, paikkoihin, baareihin, kerhoihin, harrastuksiin valikoituu omanlaistaan porukkaa ja paljon jää vielä ylikin.
Ja tottakai minustakin ihminen saa muuttua ulkoisesti jos se tulee aidosti omasta itsestä ja ilmentää sitä mitä itse sillä hetkellä tuntee olevansa mutta jos esim. leikkaa hiukset ja vetää reisitaskuhousut päälle vaikka mieluummin vetäisi korkkarit jalkaan ja painuisi menemään kiharat liehuen niin siinä minusta mennään metsään. Eikö silloin olisi juuri parempi keskittyä sisäiseen muutokseen vaikka niin, että opettelee aidosti pitämään itsestään sellaisena kuin on - minusta se on juuri se kaikkein vaikein taito opetella?
Olen ainakin itse kipeiden tempoilujen jälkeen huomannut, että ihmiset uskaltavat lähestyä ihan eri tavalla kun näkevät että toinen on suht sinut itsensä kanssa, tykkää itsestään ja sitä kautta uskaltaa päästää muut lähelle.
Ja sitäpaitsi, miksi ei voisi olla ystävä erinäköisten ja oloisten naistenkin kanssa? Eihän meitä lesbojakaan kai loppujen lopuksi automaattisesti yhdistä muu kuin se että tykätään naisista, siihen tulee sitten eri yksilöillä päälle erilaiset tyyli, harrastus sun muut mieltymykset mitkä varmaan eroaa aika paljon porukasta toiseen ja varsinkin ihmisestä ihmiseen. Kannattaa vain sitkeästi kokeilla erilaisia paikkoja ja porukoita ja antaa itselle ja muillekin mahdollisuus, tsemppiä!
Minä haluaisin muuttua sillä tavalla reippaammaksi, että uskaltaisin tehdä itse aloitteita tutustuakseni toisiin. Olen ihan liian ujo. Minun pitäisi saada lisää itsevarmuutta ja rohkeutta. Siinä auttaisi, jos voisin muuttua ulkoisestikin. Aloittaisin uuden elämän! Nyt vähän liioittelen. Ei minusta ole kuitenkaan kiva sekään, jos nelikymppinen on jämähtänyt jonnekin 80-luvulle lopuksi-ikäänsä vaatteiden, hiustenleikkauksen, meikin ja musamaun osalta. Pitäisi osata edes vähän joustaa, se virkistää. En nyt tarkoita, että olisi mitään järkeä ruveta matkimaan nuorisoa, mutta pitääkös sitä nyt ihan mummoksikaan ruveta, varsinkaan jos ei ole mummo ja vaikka olisikin. Voisihan sitä ottaa nykyajastakin vähän uusia vaikutteita. Vai pidetäänkö sitä jotenkin naurettavana? Haluaisin olla trendikäs olematta mikään trendipelle. Onhan se niin trenkikästä olla lesbo, joten miksi ei... ei kun siis tosiaan. Kyllä minä olen lesbo, jos kerran toisetkin. Ei kun siis kyllä. Olen aika vahvasti lesbo.
"Oon yrittänyt monta kertaa olla kaikkea, mitä en ole mutta mitä haluaisin olla."
Tuo kiinnostaa minua. Noin minäkin haluaisin tehdä. Voisiko sellainen onnistua? Minä haluaisin toteuttaa unelmiani ja muuttua sellaiseksi, millainen haluaisin olla. Joskus minusta tuntuu, että minun pitäisi muuttua itsekseni, etten ole edes sitä. Elämä asettaa joskus rajoituksia, niin ettei niissä raameissa pysty edes elämään. Tai siis olenhan minä oma itseni, mutta en elä sellaista elämää kuin haluaisin. Ehkä minulla ei ole edellytyksiä, mutta haluaisin edes kokeille, edes hetken!
miks pitäs kuulua johonki "lesboryhmään"? oon yrittänyt joskus samaa eli kuulua joukkoon tjs mutta vuosien aikana oon vain hyväksyny sen että olen hyvin paljon erilainen ku "normilepakko" jos sellasta nyt edes onkaan. suurin osa ystävistäni on heteroita ja tulen heidän kans loistavasti juttuun. yks hyvä ystävä on lespo, muut tuntemani lespot on lähinnä tuttuja joitten kanssa en ole tekemisissä mutta tervehdin ja vaihdan kuulumiset jos törmätään. mut täytyy myöntää et onhan se välillä ikävää kun tuntee itsensä niin ulkopuoliseks, kai se on ihmisillä joku sisäänrakennettu juttu että on tarve kuulua johonkin ryhmään.
Olisihan se ihan hyvä tutustua toisiin lepakoihin, mutta missäs niitä tapaa, jos ei siellä, missä niitä liikkuu, eli sinne pitää suunnistaa. En usko, että viehätysvoimani riittää heteron hurmaamiseen, eikä sopivia naisia ole löytynyt mistään muualtakaan, ei vaikka olen etsinyt kilpaa kissojen ja koirien kanssa, joten ei jää paljon vaihtoehtoja, ellen halua elää sinkkuna koko lopun ikääni - mikä todennäköisesti on minun kohtaloni kuitenkin. Yritän kuitenkin rimpuilla sitä vastaan. Voihan tämä olla toisten mielestä jotenkin säälittävää, mutta en nyt keksi parempiakaan neuvoja tähän hätään. En minä nyt silti niin epätoivoinen ole, mitä voisi kuvitella, kyllä ne ajat on jo koettu. Olen oikeastaan jo luovuttanut, joten osaan ottaa vähän rennomminkin. Minulla ei ole mitään menetetettävää, kun minulla ei ole mitään koskaan ollutkaan. Ei edes sitä ensimmäistä mahdollisuutta.
joo, me sienimetsäläiset olemma keskenämme myös tosi eri näköisiä, on pitkätukkaisia ja lyhyttukkaisia, taiteellisia ja taviksen näköisiä. Miten musta tuntuu, että olet aika nuori kun pohdit tämmöisiä ulkonäköasioita?
Tai sitten olisi hyvä, jos annat ajan kulua ja elämän viedä. Aikanaan tutustut arvoisiisi, laaja-alaisiin ja luokittelemattomiin lesboihin.
Ja onko lesbous yleensä riittävä yhteinen piirre, jonka perusteella toisen kanssa viettää aikaa? Minulla ainakin eniten painaa ne muut kiinnostukset elämässä, lesbous tulee hyvänä plussana sitten kaupan päälle.
Kyseletpä vaikeita :)
Kyllä kai ihmisen on välttämätöntäkin kehittyä ja kasvaa ihmisenä. Itselleen voi luoda uusia tavoitteita, asioita voi oppia ajattelemaan uusista näkökulmista ja uusia ihmisiä voi tavata rohkaistumalla menemään vaikka uusiin harrastuksiin. Ainakin minä saan paljon irti noista edellä mainituista asioista. Tavoitteeni ovat usein aika pieniä askelia mutta niiden toteutuminen tekee mut onnelliseksi. Nyt viimeksi mä lopetin tupakan polton ja aloitin urheiluharrastuksen.
Joskus nuorempana (oon nyt 24) yritin ja halusin kovasti olla jotain muuta kuin mitä olen, jotta kelpaisin muille. Joskus päälle parikymppisenä aloin tajuamaan, että ei mun tarvitse olla toisenlainen kelvatakseni muille. En mä edes tarvitse elämässäni sellaisia ihmisiä, joille mä en kelpaa tällaisena. Mä olen hyvä tällaisena ja tekemällä niitä asioita, joista oikeasti pidän ja olemalla just sitä, mitä olen, pärjään kaikista parhaiten. Ne parhaat ihmiset mä olen saanut elämääni sattumien kautta ja pitkän ajan kuluessa.
En ole nuori, vaikka pohdinkin ulkonäköasioita. Kai niitä voi miettiä vielä vähän vanhempanakin. En siltikään ole pinnallinen ihminen, kun osaan minä ajatella syvällisempiäkin asioita. Tosin ei minusta ulkonäkökään ole mikään pinnallinen aihe, jos sitä miettii oikein tosissaan.
Joten, ei ole paljon aikaa hukattavana. Jos on jo vakiintunut suhde, niin samahan se on, kenen kanssa sitten muuten viettää aikaansa, mutta minä olen tajunnut, että vaikka hengailisin miten paljon tahansa heteroporukoissa, ei sieltä minulle elämänkumppania löydy, vaikka onhan ystävätkin tietysti arvokkaita näin yksinelävälle ihmiselle.
Ei se pelkkä lesbous tosiaan paljoa yhdistä, jos ei ole mitään muuta yhteistä, ja vaikka olisikin, niin jos ihmisten henkilökemiat ei toimi, niin ei siinä auta yhteiset mielenkiinnon kohteetkaan. Eri ihmisillä voi olla niin erilainen elämänrytmikin, ettei kaikkien mukaan niin vain pääse.
Minulla lisärjoituksena tässä elämässä on se, että olen ehkä vähän liian syrjäänvetäytyvä, mikä johtuu osittain ujoudesta ja ehkä myös huonoista kokemuksista ja se, että viihdyn myös sieni- ja marjametsässä niin hyvin, etten välttämättä kaipaa sinnekään kaveria.
Seuraava oli tosi hienosti sanottu:
"Aikanaan tutustut arvoisiisi, laaja-alaisiin ja luokittelemattomiin lesboihin."
Voisihan sitä tietysti jäädä odottelemaan parempia aikoja... tai sitten luovuttaa suosiolla. Nyt en jaksa enää. Tällä menolla en löydä itselleni ikinä ketään. Täältä ei löydy, kyllä on koluttu joka kolkka. Ketään ei kiinnosta, ei vähääkään. Hyvä, että edes jaksetaan puhelimeen vastailla. Taitaa kaikki olla jo niin tyytyväisiä elämäänsä, ettei siihen mitään muutoksia kaivata, ei mitään uutta. Tai sitten kaikki on jo koettu eikä mikään enää kiinnosta. Minä olen liian vanha näihin kuvioihin. En todellakaan kuulu näihin piireihin. Taidan lähteä ihan muille markkinoille. Ottaa päähän.
Nyt kannattaa muistaa, että vain murto-osa ihmisistä ylipäätään käy Setan bileissä tai kapakoissa ylipäätään. Suurin osa sinkkukavereista ei suinkaan hae seuraa kapakasta vaan treffailee ihmisiä deittinetin tai muiden vastaavien välityksellä ja käyvät ihan hetskumestoissa kavereiden kanssa bilettämässä. Vanhemmat ystävät eivät käy oikein enää missään kuten ei osa nuorempiakaan.
Ei kaikille sovi kapakkaelämä eikä bilettäminen eikä edes erilaisissa ryhmissä käyminen.
On monta muutakin tapaa tutustua ihmisiin.
Luo itsellesi hotmailtunnus jollain sopivalla nicillä ja kirjoittele ihmisten kanssa. Se on myös oiva tapa löytää henkisesti samalla aaltopituudella olevia ihmisiä!
Olen kirjoitellut useampien lesbojen kanssa mutta huonolla menestyksellä. Kirjetuttavuudet eivät ole kestäneet, en kai ole niin kiinnostava. Vain kolme ihmistä olen onnistunut tapaamaan ja kaikki ovat nyt varattuja. Minä en kelvannut. Ei sitä jaksa ikuisesti tällaistakaan, kun turhautuu sitä vähemmästäkin. Minä yritin parhaani, ei voi kieltää kukaan.
Ehkä en sitten ollut tarpeeksi innokas menemään heti tapaamaan ihmisiä, mutta kun välimatkat ovat niin pitkiä! En ole sellainen reissunainen. Kaikkein mielenkiintoisimmat ihmiset ovat jättäneet kirjoittelun ihan muutamaan viestiin. Sekin on jäänyt kaivelemaan, että miksi... Olisivat edes selittäneet jotenkin, mutta ei, mitään ei kuulunut.
Henkisesti samalla aaltopituudella olevat ihmiset, mitä ne on? En ole tainnut koskaan tavata. Ei ainakaan tule mieleen. Ei kai sellaisia olekaan. On vain (liian) erilaisia ihmisiä. Minä en oikein tule toimeen ihmisten kanssa. Asioista pitäisi puhua enemmän, mutta tuntuu, että ihmiset ovat enemmän toiminnan kannalla, tai sitten kaikki asiat ovat heille jo niin selviä tai sitten eivät muuten vaan halua puhua. Ehkä se on luottamuskysymys tai ehkä ihmiset kokevat sen turhaksi. Tämä maailma ei ole jahkailijoille tarkoitettu.
Onhan se niinkin, että jos menee jonnekin ryhmään, niin siellä suurin osa on pareja sielläkin ja kaikki muut pitkäaikaisia tuttuja keskenään. Tuntuu jotenkin, että olisi ihan ulkona kaikesta.
Osa porukkaa voi olla jopa pettyneempiä ja masentuneempia kuin minä! Annetaan heille aikaa koota itsensä. Minä jaksan odottaa.
Kaikki ihmiset eivät kehity henkisesti eivätkä ihmisinä, jotkut taantuvat, ikävä kyllä. Minä en halua kapakoihin, koska pelkään, että minullekin voisi käydä niin kuin monelle muullekin, että alkoholisoituisin. Sieltähän sitä seuraa kuitenkin voisi periaateessa löytää, jos olisi sitä tyyppiä. Minä en ikävä kyllä (?) ole, joten saan nyyhätä yksin, tai siis ei olis mikään pakko.
Tarvitsisin rohkaisua, että voisin mennä sinne minne muutkin vähän tervehenkisemmät lepakot. Ei minua tottapuhuttuan mitkään heterojen riennot kiinnosta pätkääkään. Kyllä on niin tutut nekin kuviot ja ympyrät. Tiedän, mitä siellä on tarjolla. Minulle ei mitään muuta kuin turhautumista, mutta nyt olen tässä ruvennut miettimään, että jos se vika sittenkin on MINUN korvieni välissä, etten sitten osaa olla oikein missään.
Minä viihdyn aika hyvin yksin. Tuntuu, että koskaan ei ole oikea aika mennä minnekään esim. huvituksiin tai kivoihin harrastuksiin, kun aina on jotakin muuta mukamas tärkeämpää mielessä. Elämänarvot pitäisi kertakaikkiaan tarkistaa nyt uusiksi. Ehkei ihminen voi muuttua kovin paljoa, joten edes kompromisseja voisi harkita. Joskus, jonnekin, ulos tuulettumaan, vaikka ei niin huvittaisikaan.
Ehkä sitä pikku hiljaa voisi ruveta piristymään ja sitten vähän avoimemmin silmin tutkailemaan ympärilleen, eikä valmiiksi pettyneenä, heti tuomiten, etten minä tänne kuulu... Minnekäs sitten? En minnekään? Kuuhun?
pitääkö tässä ruveta sienestään että löytää naisen xD en oo kyllä metsissä pahemmin naisiin törmäilly.
"Vääriä ja oikeita
Kirjoittanut: Eeoo 30.9.2005 klo 18.30
Luulin, että siellä olisi ollut myös minun kaltaisiani ihmisiä, mutta ei. Se oli järkytys, että näin oli."
Kun minulle tuli ensimmäiset oireet siitä että rupeaisin kiinnostumaan naisista, niin heti tyrmäsi se, että kaikki tapaamani lesbot olivat niin erilaisia kuin minä itse. Ajattelin että vaikka lesbo olisinkin niin en voisi tulla onnelliseksi kenenkään sellaisen naisen kanssa kuin mitä siinä kuviossa pyöri. Suoraan sanottuna osa oli alkoholiongelmaisia, poltti tupakkaa, poti jonkinlaista mielenterveyden häiriötä ja kaikki normaalit käytöstavat puuttuivat.
Mutta myöhemmin opin että lesboja on muunlaisia kanssa, mutta toisaalta, niiden kanssa minulla ei olekaan ollut flaksia.
"Pahinta oli mielestäni se ilmassa leijuva ja oman pään sisällä oleva tuskainen tunne siitä, etten kuulu joukkoon. Ajattelin jopa, että jos nuo ovat lesboja, niin minä en sitten voi olla..."
Niin minäkin ajattelen. Minä rakastan naista, se on minun ja hänen välinen juttunsa, muta "lesbous" on jotain muuta. Minä kannatan niin sukupuolten välistä kuin sisäistä tasa-arvoa mutta feminismi n jotain muuta.
"Siellä Setan bileissäkin tunsin olevani yksin ja erilainen, mutta sielläkään ei ollut näin hankalaa. Nyt en enää käy missään bileissä, kun kapakat sinällään ei pahemmin kiinnosta, kun en sieltäkään sitten löytänyt seuraa itselleni. "
Samanlainen fiilis minullakin on. Kukan ei halua jutella mun kanssani mutta kyllä sitten jälkikäteen saa kuulla kovasti ihmeellistä juttua (tälläkin palstalla). Sinua tarkkaillaan, mutta sinulle ei puhuta eikä sinua kuunnella.
Tästä tuomitsevuudesta tulee mieleen talebanit, paitsi että Afganistanissa sai sentään nainen olla jotakuinkin rauhassa kunhan noudatti tarkkaan rajattuja sääntöjä.
"ihmiset kohtelevat minua ynseästi, koska ilmeisesti en miellytä heitä riittävästi jossakin mielessä."
Näitä ihmisiä ei voi koskaan miellyttää tarpeeksi, siinä mielessä ympyrä sulkeutuu ja he muistuttavat kovasti niitä fundamentalistikristittyjä, joita he arvostelevat (tai mistäpä minä tiedän arvostelevatko).
"Minä rakastan naista, se on minun ja hänen välinen juttunsa, muta "lesbous" on jotain muuta. Minä kannatan niin sukupuolten välistä kuin sisäistä tasa-arvoa mutta feminismi n jotain muuta."
Mitähän tuo pitää sisällään? En oikein ymmärrä.
Minä sanon suoraan, että siellä naisten bileissä olisi ollut edes jotenkuten siedettävää, jos minun miespuolinen biystäväni olisi ollut siellä minun kaverina. Ei hän mikään minun varsinainen ystäväni ole, kun ei olla tavattu edes montaa kertaa, etupäässä siellä Setan bileissä ja juteltu joskus puhelimessa, mutta kuitenkin. Kauhea juttu sinänsä. Olisin kaivannut hänen henkistä tukeaan vaikka muuten välttelenkin miehiä. Hänestäkään en ihmeemmin pidä, koska hänkin kohtelee minua joskus ymmärtämättömästi. Hän ei esim. usko sitä, että olen lesbo. Olen hänen mielestään HETERO. Ja sitäkö olisi uskominen? En tiedä, onko hänen jatkuvat epäilyksensä tämän asian suhteen sitten vahvistaneet omaa epävarmuuttani. En tiedä sitäkään, onko se niin tärkeätä. Eikö se riitä, että on ihminen, joku, minä, nainen - ja pidän naisista OMALLA TAVALLANI.
En ole ehkä tyypillinen lesbo siinä mielessä, että ei ole seurustelukokemusta eikä edes seksikokeiluja ei mitään, mutta olen kuitenkin tullut osittain kaapista ulos. Se on vähän hullua, jos en sitten olekaan lesbo, mutta sellaistakin voi tietysti sattua. Kerrankos sitä ihminen voi erehtyä, pahastikin. Voihan sitä myös muuttua. Minä uskon siihenkin.
Se minun bimieskaverini on aika naismainen, en tiedä, voisko hän sillä perusteella päästä naistenbileisiin, ehkä ei, mutta kiva ajatus. Olisi ollut kaveri siellä minullakin. Tunsin itseni niin yksinäiseksi. Pienestä takaiskusta huolimatta aion kuitenkin mennä mukaan ryhmään vielä joskus myöhemmin, jos nyt vielä huolivat. Ilman sitä bikaveriani, vaikka sitten niin. Pitäisihän minun uskaltaa kohdata se tilanne uudestaan ja ensi kerralla olen vähän valmiimpi ja sitten taas yhtä kokemusta rikkaampi, jos nyt niin voi ajatella. Se viime kerta antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta. Hyvä, että tuli mentyä. En kadu todellakaan mitään.
Minulla on huono päivä. Kunnon ihmisillä ei varmaan koskaan ole. En halua näytellä, että kaikki menee hyvin, kun ei kerran mene. Koettakaa kestää. Minä en halua luovuttaa vielä.