Olen paljon miettinyt naiseuttani ja suhdettani siihen ja naiset ovat aika armottomia itselleen.Olen itse joutunut rakentamaan naisen identiteetin itselleni ja minusta olen suhteellisen terve,mutta...silti en ole päässyt vielä traumoista eroon eli isäni sanoi joskus kun tulin ensimmäisen poikaystäväni luota hylättynä että "eikö natsannut,jäitkö ilman pilkallisesti"vielä hylkäämisen lisäksi.Isäni myös arvosteli äänekkäästi ulkonäköäni(jossa ei vikaa) vaikka tavallisen söpö vain olenkin, jonka ansiosta sain kamerakammon joka on onneksi hävinnyt.Isä myös huoritteli,sanoi että minusta ei tule mitään(ja todella tuli)Suhteissani olen myös muutaman kerran kokenut todellista vallankäyttöä,eli minut on haluttu nujertaa niissä tilanteissa kun olen miellyttänyt toista vain siksi koska olen välittänyt niin paljon.Silti haavoista huolimatta näen itseni upeana naisena,en enää miellytä niin paljon mutta spontaani ilo on hävinnyt minusta,liian paljon olen kokenut aliarvioimista ja ylenkatsomista.Miten kohtalotoverit jotka ovat kokeneet samaa,kertokaa kokemuksistanne ja selviytymisestä.
parisuhde
ja arpinen sydän
12686
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
En niin hyvä ihmis tuntija ole mutta jotenki kuulostaa itsekeskeiseltä persoonallisuus häiriöltä, osuinko lähellekkään ?
isäsi arvosteli sinun naiseutesi.se on jättänyt syvät vammat.minulla sama juttu.olen insestin uhri.ym.ym.ym
äidilleni en ole koskaan kelvannut.naiseuteni on ollut kateissa.mutta nyt olen terapiassa.ollut jo kauan.ja olen tajunnut että minut on rikottu.syy ei ole minun.vaan vanhempieni.he eivät välittäneet minusta eivät rakastaneet eivät kannustaneet.niin yksinkertaista se on.
tsemppiä sinulle!
Niin kai isälläni jokin persoonallisuushäiriö oli.Tuota narsismia vain niin vain helposti tarjotaan vaikka merkit kyllä viittaavat siihen,eihän isälleni minun tai läheisiensä hyvinvointi ollut kovinkaan tärkeää,herkutkin söi itse ensin jääkaapista pois.En usko kuitenkaan että hän toisaalta olisi ollut tyytyväinen itsestään mutta patologisena valehtelijana hän uskotteli varmaan olevansa hyvä tyyppi.
Niin tai näin,nyt parisuhteissani huomaan ahdistuvani ihmisestä joka huomioisi minut kaikin tavoin vaikka sitä juuri kaipaan ja toisaalta inhoan itsekeskeisyyttä.
Mielestäni sinun ei kannata syytellä isääsi.Ole hänelle armelias. Suomessa vaikuttaa sota vielä siten, että keskuudessamme elää sotaveteraaneja ja lapsena sodan kokeneita ihmisiä. Monet meistä on heidän kasvattamiaan.Olemme edelleen sodan uhreja. Sodan kokenee ja heidän jälkeläisensä ovat edelleen lukkiutuneita tunneelämältään, ja heiltä ei voi vaatia samaa herkkyyttä kuin nykyään ihannoidaan. Ennen vaikeuksista selvittiin, kovalla ruumiillisella työllä, huumorilla ja vahvemman oikeudella. Älä syyttele isääsi, isäsi kaltaiset ovat syyntakeettomia. Hyvää tarkottae he silti käyttäytyvät karkeasti. Heidän tarkoituksensa on luoda kriisiä kestäviä jälkeläisiä. Näin olen itse ymmärtänyt omien vanhempien oudot kasvatusperiaatteet. Hyvin ovat työnsä tehneet, nyt tarkemmin ajatellen. Koska olen edelleen työssäkäyvä, ja ylpeä kun voin hoitaa oman toimeentuloni. Selkäsaunoja olen saanut ja haukkumisia paljon, jästipää kun olin. Syyttelin nuorenpana vaikeuksistani vanhempia, mutta vasta nyt ikä on armahtanut ja ymmärrän, ettei kolme vuotta sodassa ollut mies voi käyttäytyä mitenkään muulla tavoin. Tarkoitus on ollut minun parhaani. Kun oivaltaa anteeksi annon ja lopettaa syyttelyt ja katkeruuden,niin henkinen kasvu voi alkaa. Voimia ja eheytymistä sulle.
siis---pitäiskö olla armelias---ja hyväksyä---hyväksikäyttö---ym.ym.onko nyt niin että tekijät pitää armahtaa ja -------olla vain----hiljaa--antaa anteeksi----niellä---kärsiä---kaikki kohtuuton kärsimys-siis--onko isillä oikeus kaikkeen pahaan---ja heidä päätään vain silitellään--
nyt et taida tietää mistä oikein on kysymys----
mutta en voi silti hyväksyä sitä että pieni lapsi joutuu kokemaan pahaa vanhempiensa taholta.Yritän ymmärtää lähinnä kaikkea sitä miten lapsuuden ja nuoruuden kokemukset vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen ja omaan elämääni ja sitä kautta naiseuteeni.Voi olla että isänikin on tavallaan uhri mutta se ei anna oikeutta käyttäytyä noin.
Kyllä jokainen tekee itse valintansa. Minä olen käyttänyt tällaista toimintaa. Jos en voi jollekin asialle mitään, esim. lapsuus ja menneisyys. Niin silloin hyväksyn tapahtuneet pahatkin asiat osaksi persoonallisuuttani ja en edes yritä muuttaa mahdottomuutta siis menneisyyttä. Näillä eväillä ja sillä tiedolla, että jos en pärjää minua kyllä autetaan mielenterveystoimistossa, olen tullut toimeen mielestäni riittävän hyvin. Mielenterveystoimistoa en tarvitse käyttää, kun se tieto että sellainen on jos sitä tarvitsen riittää minulle. Hyvää syksyä teille lähden nyt töihin enkä ehdi jutella enempää.
Kyllä lapsuudessa ja nuoruudessa tapahtuneet asiat seuraa aina mukana tahtoi tai ei. Minua ei koskaan kannustettu mihinkään, moitittiin kaikki kaverit, kiellettiin tulemasta kotiin "äpärän" kanssa, mitätöitiin kaikki teot ja suunnitelmat, ym, ym....
Kaikesta tästä huolimatta minusta tuli iloinen ja sosiaalinen ihminen... niin... aina välillä... En tiedä mistä johtuu kun tielleni tulee aina sellaisia miehiä joitten kans alkuun kaikki menee hyvin, mutta kohta huomaan että he joko ovat alkoholisteja tai on muita naisia ja jne... Siinä sitten iloisuus ja naisellisuus saa taas takapakkia... En jaksa silloin pitää yhteyttä ystäviin enkä sukulaisiin.... Tuntuu että aina kun kaikki alkaa mennä hyvin ja voin olla oma itseni, se iloinen ja sosiaalinen, niin miehet sen pilaa..:( Miksi muuten aina tielleni sattuu "ongelma mies"?? Etsinkö tiedostamattani isäni kaltaisia vai oma persoonaniko niitä lähelleni houkuttelee??
Aivan samaa miettinyt ja olen huomannut että olen nykyään varuillani miesten suhteen,ja olenkin saanut kuulla että yhdellekin tuli sellainen olo että olisi tarkkailun alla.
Aikaisemmin heittäydyin tilanteisiin,esim.hauskanpitoon,nykyään jään hiukan sivummalle.En uskalla olla täysin oma itseni kuin vasta sitten kun tunnen turvallisuutta,no viime suhteessa uskalsin ja se taisikin olla miehelle liikaa eli rakkaus jos sitä olikaan ei kestänyt vaan jätettiin taas kuin nalli kalliolle.
Tavallaan etsin myös mieheltä hyväksyntää ja arvostusta mutta toiset tuntuvat saavan sen noin vain.
Itse joudun aina vaikeimman kautta saavuttamaan jotain ja kun vihdoin on onnellinen vedetään matto alta.Tasan ei mene onnen lahjat...toisaalta olen hyvin tunneälykäs ihminen,avoinkin ja olen ystävien keskuudessa haluttua seuraa.Miesten kanssa olen aina varuillani kuin kissa joka lähestyy lintua ja kun kissa hyökkää jään paikalleni.Osaan kyllä puoleni pitää ja en ole koskaan ollut kynnysmatto,elän silti puolittaista elämää.
Niin, sitä hyväksyntää ei haeta miehiltä, vaan se hyväksyntä on löydyttävä itsestään. Siis, jos hyväksyt aivan kaiken menneen, oman itsesi persoonaksi, olet hyväksynyt itsesi ja olet vasta silloin se mitä halusit olla.
Itsensä arvostamisessa taidan olla sittenkin vielä puolimatkassa.Vieläkin minussa elää sitkeästi pikkutyttö joka toisaalta arvostaa itseään ja heti jos saavuttaa sellaisen tyytyväisen olotilan sieltä taustalta nousee ajatus että tämä päättyy,ja että en ole niin hyvä kuin kuvittelen olevani.Olen toisaalta onnistunut huijaamaankin miehiä,eihän kukaan halua näyttää heti korttejaan,eli todella herkkä olen vahvan kuoreni alla.Olisiko jollain patenttiratkaisua tuohon ongelmaan eli miten voisi tästä löytää itseluottamusta enemmän?
menneisyydessä en todellakaan ryve,mutta hmm...kokemukset vaikuttaa.
Älä huijaa, älä itseäsi äläkä varsinkaan muita.Ei miehiä tarvitse miellyttää ja toivoa että ne hyväksyy. Ole niin rehellisesti surkea kuin oletkin, niin kyllä se siitä. Helposti sanottu, mä tiedän sen, enkä voi paremmin selittää.Avoimesti keskustellen se etenee.