Puhun hänelle usein, kuin hän olisi yhä täällä kanssani. Tiedän mitä hän vastaisi minulle, voin miltei kuulla hänen äänensä ja nähdä ilmeen hänen kasvoillaan. Usein hän nauraa minulle ja teeskentelen loukkaantuvani siitä. Hän nauroi minulle usein, mutta se oli aina hyväntahtoista. Rakastin hänen nauruaan ja rakastan sitä yhä.
Eilen istuimme keittiössä. Kerroin hänelle, että Antti oli pyytänyt minut ulos syömään. Kysyin pahastuisiko hän, jos menisin. Olin hirvittävän huolissani siitä. Hän nauroi ja katsoi minuun, hänen sinisissä silmissään oli huvittunut pilke. ”Murehdit aina liikaa kaikesta, sinun täytyy elää rakkaani.” Hän sanoi ja sai minutkin hymyilemään.
Istuessani Antin kanssa syömässä aiemmin tänään, tuntui kuin pettäisin Jesseä. Antti puhui paljon, hän oli innokas, hymyili liikaa. En saanut juurikaan suunvuoroa. Vastakkaisessa pöydässä istui vanha, ryppyinen mies, vanhan, ryppyisen naisen kanssa. He hymyilivät toisilleen, juttelivat hiljaa ja pitelivät toistensa käsistä
hellästi. Hymyilin ja kadehdin salaa heidän onneaan. Jessen kanssa olimme onnellisia. Kuvittelin Antin tilalle hänet. Jesse kumartuisi pöydän yli, painaisi hellän suudelman huulilleni ja hymyilisi. ”Eivätkö nuo kaksi olekin herttaisia, tuollaisia meistäkin vielä tulee.” Hän kuiskaisi ja katsoisi vanhaa pariskuntaa. Me arvuuttelisimme, ovatko he olleet yhdessä jo kauan vai olivatko he vastarakastuneita. Antti puhui edelleen, hänen työpaikallaan kaikki muut tekivät virheitä, joita hän joutui korjaamaan. ”Idiootteja” Antti huokaisi ja jatkoi yhä tarinointiaan.
Tulin kotiin ja keitin teetä. Jesse istui jo keittiönpöydän ääressä. ”Ei tainnut mennä hyvin?” Hän kysyi ja hymyilin hänelle väsyneenä istuessani alas. ”Hän puhui liikaa.” Totesin. Jesse naurahti. ”Mitä muuta?” Hän kysyi. ”Hänellä oli liian isot hampaat.” Jesse nauroi enemmän. Kerroin hänelle vanhasta pariskunnasta ravintolasta ja pulusta kaupungilla, jolta puuttui varpaita. Juttelimme myöhään. Menin nukkumaan ja Jesse silitti kämmentäni vuoteen vieressä. Halusin, että hän jäisi ja pyysin sitä, mutta Jessen oli mentävä. Tiesinhän minä sen. Juttelisin hänen kanssaan lisää aamulla.
Ystäväni ajattelevat, että olen menettänyt järkeni. He ovat kuulleet, kun puhun hänelle ja he katsovat minua huolestuneena ja varuillaan. En välitä. He ovat ehdottaneet terapiaa, ihminen ei ole normaali, jos juttelee näkymättömän kanssa. Heidän mielestään minun pitäisi jo päästää irti hänen muistostaan. Mitä on normaali? Olen miettinyt sitä usein. Olemme pohtineet sitä Jessen kanssa yhdessä. Olemme nauraneet ja miettineet miten voisin lisätä heidän huoltaan heittäytymällä kunnolla hullun rooliin.
Joinain öinä, Jesse käpertyy taakseni hetkeksi ennen kuin nukahdan ja minulle tulee lämmin ja hyvä olo. Mikään ei pelota, kun hän on siinä. Välillä itken, hän ei koskaan voi jäädä kauaksi aikaa, enkä voi enää koskettaa häntä. Jesse sanoo, että kaikki järjestyy. Hän on täällä niin kauan kuin tarvitsen. Tiedän tarvitsevani häntä aina. En ymmärrä kuolemaa, mutta tiedän, ettei se ole loppu.
Minä puhun hänelle ja hän on yhä täällä kanssani.
Eilen istuimme keittiössä. Kerroin hänelle, että Antti oli pyytänyt minut ulos syömään. Kysyin pahastuisiko hän, jos menisin. Olin hirvittävän huolissani siitä. Hän nauroi ja katsoi minuun, hänen sinisissä silmissään oli huvittunut pilke. ”Murehdit aina liikaa kaikesta, sinun täytyy elää rakkaani.” Hän sanoi ja sai minutkin hymyilemään.
Istuessani Antin kanssa syömässä aiemmin tänään, tuntui kuin pettäisin Jesseä. Antti puhui paljon, hän oli innokas, hymyili liikaa. En saanut juurikaan suunvuoroa. Vastakkaisessa pöydässä istui vanha, ryppyinen mies, vanhan, ryppyisen naisen kanssa. He hymyilivät toisilleen, juttelivat hiljaa ja pitelivät toistensa käsistä
hellästi. Hymyilin ja kadehdin salaa heidän onneaan. Jessen kanssa olimme onnellisia. Kuvittelin Antin tilalle hänet. Jesse kumartuisi pöydän yli, painaisi hellän suudelman huulilleni ja hymyilisi. ”Eivätkö nuo kaksi olekin herttaisia, tuollaisia meistäkin vielä tulee.” Hän kuiskaisi ja katsoisi vanhaa pariskuntaa. Me arvuuttelisimme, ovatko he olleet yhdessä jo kauan vai olivatko he vastarakastuneita. Antti puhui edelleen, hänen työpaikallaan kaikki muut tekivät virheitä, joita hän joutui korjaamaan. ”Idiootteja” Antti huokaisi ja jatkoi yhä tarinointiaan.
Tulin kotiin ja keitin teetä. Jesse istui jo keittiönpöydän ääressä. ”Ei tainnut mennä hyvin?” Hän kysyi ja hymyilin hänelle väsyneenä istuessani alas. ”Hän puhui liikaa.” Totesin. Jesse naurahti. ”Mitä muuta?” Hän kysyi. ”Hänellä oli liian isot hampaat.” Jesse nauroi enemmän. Kerroin hänelle vanhasta pariskunnasta ravintolasta ja pulusta kaupungilla, jolta puuttui varpaita. Juttelimme myöhään. Menin nukkumaan ja Jesse silitti kämmentäni vuoteen vieressä. Halusin, että hän jäisi ja pyysin sitä, mutta Jessen oli mentävä. Tiesinhän minä sen. Juttelisin hänen kanssaan lisää aamulla.
Ystäväni ajattelevat, että olen menettänyt järkeni. He ovat kuulleet, kun puhun hänelle ja he katsovat minua huolestuneena ja varuillaan. En välitä. He ovat ehdottaneet terapiaa, ihminen ei ole normaali, jos juttelee näkymättömän kanssa. Heidän mielestään minun pitäisi jo päästää irti hänen muistostaan. Mitä on normaali? Olen miettinyt sitä usein. Olemme pohtineet sitä Jessen kanssa yhdessä. Olemme nauraneet ja miettineet miten voisin lisätä heidän huoltaan heittäytymällä kunnolla hullun rooliin.
Joinain öinä, Jesse käpertyy taakseni hetkeksi ennen kuin nukahdan ja minulle tulee lämmin ja hyvä olo. Mikään ei pelota, kun hän on siinä. Välillä itken, hän ei koskaan voi jäädä kauaksi aikaa, enkä voi enää koskettaa häntä. Jesse sanoo, että kaikki järjestyy. Hän on täällä niin kauan kuin tarvitsen. Tiedän tarvitsevani häntä aina. En ymmärrä kuolemaa, mutta tiedän, ettei se ole loppu.
Minä puhun hänelle ja hän on yhä täällä kanssani.
Vastaukset 5
Vanhimmat
mä tykkäsin tosi paljo vaik eka reaktio oli et mitä ihmettä. hyvä, hyvä!!
Kiva kuulla, että pidit. Kiitos palautteesta :)
nämä Kiiran jutut! Itsellä noin 120 sivua pöytälaatikkokirjaa tehtynä, pitänee joskus uskaltaa laittaa jotakin arvioitavaa teille, kriitikot...
Alussa mietin:
Kun voi lähes kuulla äänensä ja nähdä ilmeen kasvoilla, odotin myös tuoksun muistamista. Minulla se tuo voimakkaimmat muistot, mutta jokainen tavallaan.
Vanha pariskunta oli myös hyvä veto, se tulee yllävän usealle mieleen.
Tykkäsin tarinasta, vaikka ei mitään uutta tarjonnutkaan.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä hajuton 7½
T. ®Sherlokki © 2005
Kiitoksia palautteesta molemmille! =)
x-sherlokkilta 7 ½ on jo aika hyvä arvosana, joten tästä olenkin erityisen mielissäni :)
Tuoksun tosiaan olisi voinut ottaa mukaan, pitääpä parannella pätkänpoikasta.