Eihän tänne niitä parempinapitämiään novelleja rohkene laittaa tyrmätyksitulemisen pelossa... mutta ehkäpä joku jaksaisi lukea tällaisen nopeasti väsätyn länkkärin Palkkionmetsästäjästä. Kommentoiminen on sallittua ja jopa suotavaa.
---------------------
"Heitä oli yhdeksän miestä ja yksi nainen. Tulivat kaupunkiin ja ryöstivät kaiken. Ampuivat meitä raukkamaisesti selkään, eivätkä säälineet edes lapsia. Tuo samainen rosvojoukkio viettää yhä aikaansa täällä, istuvat saluunassa päätien toisella puolella ja pitävät koko kaupunkia otteessaan. Jos vain hoidat heidät hengiltä ja vapautat asukkaat pelosta, maksamme sinulle kyllä, Jonas".
Postitoimiston päällikkö puhuu lähes kuiskaten, pelkää kai että joku kuulisi. Hän näyttää surulliselta ja epätoivoiselta, ja hänen kyljessään näkee melko tuoreen ampumahaavan jota on yritetty sitoa umpeen. Palkkio jonka hän esitti, kuulostaa varsin kohtuulliselta. Vaikka voisinkin vaatia lisää, vastaan jo myöntävästi. Kääntyessäni pois, käteni laskeutuvat kuin omasta tahdostaan lanteillani roikkuville revolverinperille. Kävelen ulos hiljentyneelle kadulle, jonka vasta nyt huomaan tahriutuneen vereen. Ja vaikka niin pelkäänkin, jatkan kulkuani saluunaan josta tiedän pian löytyvän ruumiita. Jotkut sanovat kuoleman matkaavan kanssani. Sanovat minun myös myyneen sieluni. Joskus on vaikea olla kuuntelematta. Potkaistessani saluunan oven auki kiroan itseni jälleen kerran, ja vedän silti aseeni koteloistaan nopeammin kuin koskaan ennen. Ja siinä hetkessä koko maailma muuttuu hidastetuksi filmiksi.
Saluunassa on yksitoista ihmistä. Vasemmalla baarimikko joka hikoilee peloissaan kaataen juomaa hanasta, baaritiskillä kolme kovaan ääneen nauravaa miestä ja heidän vieressään yksi nainen, sekä oikealla ainoassa pystyssä olevassa pöydässä kuuden miehen seurue, pelaamassa pokeria ja juomassa viskiä. Yksikään pokeriseurueesta ei ennätä kääntää katsettaan ovelle, toisin kuin baaritiskillä oleilevat ryöstäjät, jotka hetkessä havahtuvat aukeavan oven paukahdukseen. Kaksi heistä kuolee niille sijoilleen närkästynyt ilme kasvoillaan ja vielä puolillaan oleva lasi kädessään. Sauhu nousee niin revolverieni piipuista, kuin luodinrei’istä noiden kahden miehen päälaista. Katson heitä silmiin vielä hypätessäni baaritiskin taakse, enkä hymyile.
Olen kenties onnekas ehtiessäni pois vihaisesti ujeltavien luotien tieltä, jotka rikkovat vain hyllylle ripustettuja pulloja uppoutuen sitten syvälle puiseen seinään. Yhtä onnekkaaksi ei voi sanoa baarimikkoa, jonka pää halkeaa usean lähietäisyydeltä ammutun laukauksen osuessaan maaliinsa. Uskon naisen ja miehen nyt peräytyneen kauemmas tiskin vieressä lepäävien kalmojen luota, ja kaiken sen huudon keskellä nousen yhä peläten seisomaan. Kaikki käy mielessä niin hitaasti, ja kädet tuntuvat liikkuvan itsekseen. Ne tähtäävät nopeammin kuin silmäni, ja ennen kuin tiedostan ketä kohti aseeni luon, on sormeni jo vetänyt liipaisimesta. Naisen vieressä ollut mies oli asettunut heilansa eteen suojatakseen tätä. Tuo ritarillinen ele maksaa nyt hänelle hänen henkensä ja mies kaatuu koristen maahan sankan veripilven roiskutessa kaulastaan. Tieltä putoavan ruhon takaa paljastuu naisen järkyttyneet kasvot. Ennen kuin käännän katseeni hänestä, huomaan ettei tämä ole vielä kerennyt vetämään omaa pistooliaan esiin. Kuusi luotia lähestyy minua oikealta. Tiedän etten ehtisi väistää yhtäkään, ja siksi kohtaloon luottaen vain käännän aseeni hyökkääjiä vastaan.
Kun kipu paiskaa minut seinää vasten ja saa putoamaan takaisin lattialle, tunnen vain kiitollisuutta siitä että ehdin jälleen kerran laukaista molemmat revolverini, joita yhä puristan käsissäni. Lattialla lojuvat pullonsirpaleet puhkovat kämmeniäni. Aseiden paukkeen taustalta kuulen tuskanhuutoja ja lisää särkyvän lasin ääntä. Joku kai rikkoi ikkunan. Paitani ja takkini tuhrautuvat omaan vereeni, enkä voi nähdä osumakohtaa. Koko rintaa särkee ja oikean käden nostaminen koskee. Baaritiski halkeilee jo, eikä siitä pian ole enää suojaksi. Nytkö sinä aiot pettää minut? Vaikka pakokauhu yrittää sitkeästi vallata tajunnan, onnistun vielä pitämään mieleni kurissa. Viimeisiään vetelevä baaritiski saa nyt lopullisen kuoloniskunsa kun potkaisen saappaani läpi sen ohuimmasta kohdasta. Ammun, enkä ehdi edes miettiä mitä teen sitten kun sylinterit viimein tyhjenevät.
Saluunan perällä lepäävät pelikortit uivat pian edellisten pelaajiensa lämpimässä veressä. Nopeasti hengittäen käännyn ja haen vielä kerran suojaa baaritiskin raunioista. Saluunassa on äkkiä hiljaisempaa. En näe mitä tapahtuu, mutta kuulen juoksuaskelia. Naisen ääni huutaa pelkureita pysähtymään. Tämän täytyy olla viimeinen mahdollisuus, ja sen ymmärtäen ryömin tiskin oikealta puolelta ulos ja ammun kohti ovensuuta ja kahta pakenevaa ryöstäjää. Jopa vaurioitunut oikea käteni kykenee tähtäämään kuolettavaan osumaan, eikä kumpikaan karkureista astu koskaan ulos saluunasta. Vaikka olenkin jo voiton puolella, en silti voi jäädä tuleen makaamaan, aivan kuten en voi säästää yhtäkään näistä lainsuojattomista.
Ohikulkevan hetken ajan saluunassa on täysin hiljaista. Seison rikkoutuneen baaritiskin kappaleiden takana ja tähtään tummatukkaista naista, joka lataa kiroten ja vapisevin käsin revolveriaan. Katson hetken häntä suoraan silmiin, ja näen niistä valuvan kyyneliä. Mietin onko hän todella samanlainen tappaja kuin kaikki muut saluunassa olleet. Oliko kukaan heistä? Postimies oli saattanut valehdella. Ehkäpä hän itse oli ollut kaupunkia riivannut ryöstäjä ja tappaja. Sitten pyyhin kaiken mielestäni ja vedän liipaisimesta. Nainen, oli hän sitten ollut rikollinen tai ei, lentää luodin voimasta taaksepäin. Ja ennen kuin hän ehtii tömähtää saluunan puiseen lattiaan, hän on jo kuollut.
Synkkä hiljaisuus kertoo taistelun päättyneen. Aika tuntuu vihdoin palaavan entiseen tahtiinsa. Ruumiita lepää kaikkialla, mutta näky on minulle murheellisen tuttu. Painan kuumentuneet revolverit takaisin koteloihinsa tarkistettuani ensin patruunarullat. Toinen oli tyhjä, toisessa oli vain kaksi jäljellä. Kymmenen luotia siis oli piipuista lähtenyt, ja jokainen niistä löysi tänään tiensä. Palkkionmetsästäjälle kai hyvä saavutus. Olen jo monesti selvinnyt vaarallisista tilanteista kuin ihmeen kaupalla. Usein mietinkin vain olenko todella ansainnut jäädä henkiin, ja mikä on sen kaiken hinta.
Astelen varovasti ruumiiden välistä. En voi olla katsomatta niihin. Lähes kaikkia huomaan osuneeni päähän, ja lähes kaikilla ovat silmät jääneet auki, kuin tuijottamaan kuolemaa jonka saatoin mukanani saluunaan. Toivon että joku tulisi sulkemaan kuolleiden silmät, mutta kukaan ei tule. Tiedän ettei pitäisi koskaan katsoa silmiin miestä jonka tappaa, sillä muuten tuo katse palaa kummittelemaan joka ikisessä unessa.
Yhtä joukkion jäsentä huomaan osuneeni ainoastaan jalkaan, varmaankin samalla hetkellä kun otin luodin osuman itseeni. Tuo mies on kaatunut taaksepäin jalkansa pettäessä alta, ja pudonnut ovenviereisen ikkunan läpi. Nyt hän roikkuu puoliksi ulkona ja puoliksi sisällä, ilkeännäköinen lasipiikki törröttäen rinnasta.
Viimein astun ulos haavaani pidellen ja annan tuulen pyyhkiä irvistyksen kasvoiltani. Ihmisiä tulee vähitellen esiin piiloistaan. Katselevat minua hetken kummissaan ja alkavat sitten hymyillä. Helpotuksen tunne valtaa mieleni, ja sormenikin väistyvät viimein aseiden periltä. Kun vain joku kyläläisistä veisi minut vain tohtorille.
Herään leikkauspöydällä. Verenhukka taisi viedä tajun. Uskon, että luoti on poistettu elimistöstäni. Jossain mieleni perukoilla mietin tyynenä, kuolenko saamiini vammoihin, enkä osaa edes olla huolissani. Tohtori saapuu hymyillen ja kertoo minun kyllä selviävän. Luoti ei ollut tehnyt kuolettavaa vahinkoa. Hän jatkaa vielä tokaisten, että minulla on täytynyt olla jumalten siunaus ylläni sinä päivänä. Kiitän häntä tarkoittamatta sillä mitään ja yritän myös hymyillä, mutten pysty, vaan ainoastaan käännän katseeni ulos ikkunasta. En ymmärrä edes iloita siitä että kyläläiset pelastuivat. Mielessäni vain toivon että olisin kuollut saluunassa, taistellen ylivoimaa vastaan. Se olisi ollut hyvä kuolema.
Kului vain muutama päivä, kunnes päätin taas nousta satulaan, vaikkei kai vielä pitäisi. Sanovat että ratsastaminen paranemisvaiheessa repii vielä haavat auki. Silti kaupungista on päästävä. Se ahdistaa minua, vaikken kai olekaan sille mitään velkaa. Silti mietin yhä, valitsinko oikean tien ampuessani saluunassa ne kymmenen ihmistä. Ja se nainen... olisipa hän ollut nopeampi. Nyt näen hänen kuolevan joka kerta ummistaessani silmäni.
Aurinko tekee laskuaan. Odotin, että ihmiset olisivat tulleet hyvästelemään, mutta kukaan ei tullut. Ainoa muisto heistä on palkkiorahat satulalaukussa. Sankarit unohtuvat helposti, mutten välitä.
Katsahdan vielä kohti saluunaa, jossa yhä vietetään juhlia, vaikkei paikkaa ole täysin kunnostettukaan. Silti metelistä päätellen kaikki kyläläiset ovat siellä. Mietin pitäisikö minunkin. Sitten nostan palkkiorahapussin ilmaan ja heitän sen hiekkaiseen maahan. Ja vaikka joka paikkaan särkee, kannustan ratsuni laukkaan.
Kunpa välimatka kasvaisi nopeasti.
---------------------
"Heitä oli yhdeksän miestä ja yksi nainen. Tulivat kaupunkiin ja ryöstivät kaiken. Ampuivat meitä raukkamaisesti selkään, eivätkä säälineet edes lapsia. Tuo samainen rosvojoukkio viettää yhä aikaansa täällä, istuvat saluunassa päätien toisella puolella ja pitävät koko kaupunkia otteessaan. Jos vain hoidat heidät hengiltä ja vapautat asukkaat pelosta, maksamme sinulle kyllä, Jonas".
Postitoimiston päällikkö puhuu lähes kuiskaten, pelkää kai että joku kuulisi. Hän näyttää surulliselta ja epätoivoiselta, ja hänen kyljessään näkee melko tuoreen ampumahaavan jota on yritetty sitoa umpeen. Palkkio jonka hän esitti, kuulostaa varsin kohtuulliselta. Vaikka voisinkin vaatia lisää, vastaan jo myöntävästi. Kääntyessäni pois, käteni laskeutuvat kuin omasta tahdostaan lanteillani roikkuville revolverinperille. Kävelen ulos hiljentyneelle kadulle, jonka vasta nyt huomaan tahriutuneen vereen. Ja vaikka niin pelkäänkin, jatkan kulkuani saluunaan josta tiedän pian löytyvän ruumiita. Jotkut sanovat kuoleman matkaavan kanssani. Sanovat minun myös myyneen sieluni. Joskus on vaikea olla kuuntelematta. Potkaistessani saluunan oven auki kiroan itseni jälleen kerran, ja vedän silti aseeni koteloistaan nopeammin kuin koskaan ennen. Ja siinä hetkessä koko maailma muuttuu hidastetuksi filmiksi.
Saluunassa on yksitoista ihmistä. Vasemmalla baarimikko joka hikoilee peloissaan kaataen juomaa hanasta, baaritiskillä kolme kovaan ääneen nauravaa miestä ja heidän vieressään yksi nainen, sekä oikealla ainoassa pystyssä olevassa pöydässä kuuden miehen seurue, pelaamassa pokeria ja juomassa viskiä. Yksikään pokeriseurueesta ei ennätä kääntää katsettaan ovelle, toisin kuin baaritiskillä oleilevat ryöstäjät, jotka hetkessä havahtuvat aukeavan oven paukahdukseen. Kaksi heistä kuolee niille sijoilleen närkästynyt ilme kasvoillaan ja vielä puolillaan oleva lasi kädessään. Sauhu nousee niin revolverieni piipuista, kuin luodinrei’istä noiden kahden miehen päälaista. Katson heitä silmiin vielä hypätessäni baaritiskin taakse, enkä hymyile.
Olen kenties onnekas ehtiessäni pois vihaisesti ujeltavien luotien tieltä, jotka rikkovat vain hyllylle ripustettuja pulloja uppoutuen sitten syvälle puiseen seinään. Yhtä onnekkaaksi ei voi sanoa baarimikkoa, jonka pää halkeaa usean lähietäisyydeltä ammutun laukauksen osuessaan maaliinsa. Uskon naisen ja miehen nyt peräytyneen kauemmas tiskin vieressä lepäävien kalmojen luota, ja kaiken sen huudon keskellä nousen yhä peläten seisomaan. Kaikki käy mielessä niin hitaasti, ja kädet tuntuvat liikkuvan itsekseen. Ne tähtäävät nopeammin kuin silmäni, ja ennen kuin tiedostan ketä kohti aseeni luon, on sormeni jo vetänyt liipaisimesta. Naisen vieressä ollut mies oli asettunut heilansa eteen suojatakseen tätä. Tuo ritarillinen ele maksaa nyt hänelle hänen henkensä ja mies kaatuu koristen maahan sankan veripilven roiskutessa kaulastaan. Tieltä putoavan ruhon takaa paljastuu naisen järkyttyneet kasvot. Ennen kuin käännän katseeni hänestä, huomaan ettei tämä ole vielä kerennyt vetämään omaa pistooliaan esiin. Kuusi luotia lähestyy minua oikealta. Tiedän etten ehtisi väistää yhtäkään, ja siksi kohtaloon luottaen vain käännän aseeni hyökkääjiä vastaan.
Kun kipu paiskaa minut seinää vasten ja saa putoamaan takaisin lattialle, tunnen vain kiitollisuutta siitä että ehdin jälleen kerran laukaista molemmat revolverini, joita yhä puristan käsissäni. Lattialla lojuvat pullonsirpaleet puhkovat kämmeniäni. Aseiden paukkeen taustalta kuulen tuskanhuutoja ja lisää särkyvän lasin ääntä. Joku kai rikkoi ikkunan. Paitani ja takkini tuhrautuvat omaan vereeni, enkä voi nähdä osumakohtaa. Koko rintaa särkee ja oikean käden nostaminen koskee. Baaritiski halkeilee jo, eikä siitä pian ole enää suojaksi. Nytkö sinä aiot pettää minut? Vaikka pakokauhu yrittää sitkeästi vallata tajunnan, onnistun vielä pitämään mieleni kurissa. Viimeisiään vetelevä baaritiski saa nyt lopullisen kuoloniskunsa kun potkaisen saappaani läpi sen ohuimmasta kohdasta. Ammun, enkä ehdi edes miettiä mitä teen sitten kun sylinterit viimein tyhjenevät.
Saluunan perällä lepäävät pelikortit uivat pian edellisten pelaajiensa lämpimässä veressä. Nopeasti hengittäen käännyn ja haen vielä kerran suojaa baaritiskin raunioista. Saluunassa on äkkiä hiljaisempaa. En näe mitä tapahtuu, mutta kuulen juoksuaskelia. Naisen ääni huutaa pelkureita pysähtymään. Tämän täytyy olla viimeinen mahdollisuus, ja sen ymmärtäen ryömin tiskin oikealta puolelta ulos ja ammun kohti ovensuuta ja kahta pakenevaa ryöstäjää. Jopa vaurioitunut oikea käteni kykenee tähtäämään kuolettavaan osumaan, eikä kumpikaan karkureista astu koskaan ulos saluunasta. Vaikka olenkin jo voiton puolella, en silti voi jäädä tuleen makaamaan, aivan kuten en voi säästää yhtäkään näistä lainsuojattomista.
Ohikulkevan hetken ajan saluunassa on täysin hiljaista. Seison rikkoutuneen baaritiskin kappaleiden takana ja tähtään tummatukkaista naista, joka lataa kiroten ja vapisevin käsin revolveriaan. Katson hetken häntä suoraan silmiin, ja näen niistä valuvan kyyneliä. Mietin onko hän todella samanlainen tappaja kuin kaikki muut saluunassa olleet. Oliko kukaan heistä? Postimies oli saattanut valehdella. Ehkäpä hän itse oli ollut kaupunkia riivannut ryöstäjä ja tappaja. Sitten pyyhin kaiken mielestäni ja vedän liipaisimesta. Nainen, oli hän sitten ollut rikollinen tai ei, lentää luodin voimasta taaksepäin. Ja ennen kuin hän ehtii tömähtää saluunan puiseen lattiaan, hän on jo kuollut.
Synkkä hiljaisuus kertoo taistelun päättyneen. Aika tuntuu vihdoin palaavan entiseen tahtiinsa. Ruumiita lepää kaikkialla, mutta näky on minulle murheellisen tuttu. Painan kuumentuneet revolverit takaisin koteloihinsa tarkistettuani ensin patruunarullat. Toinen oli tyhjä, toisessa oli vain kaksi jäljellä. Kymmenen luotia siis oli piipuista lähtenyt, ja jokainen niistä löysi tänään tiensä. Palkkionmetsästäjälle kai hyvä saavutus. Olen jo monesti selvinnyt vaarallisista tilanteista kuin ihmeen kaupalla. Usein mietinkin vain olenko todella ansainnut jäädä henkiin, ja mikä on sen kaiken hinta.
Astelen varovasti ruumiiden välistä. En voi olla katsomatta niihin. Lähes kaikkia huomaan osuneeni päähän, ja lähes kaikilla ovat silmät jääneet auki, kuin tuijottamaan kuolemaa jonka saatoin mukanani saluunaan. Toivon että joku tulisi sulkemaan kuolleiden silmät, mutta kukaan ei tule. Tiedän ettei pitäisi koskaan katsoa silmiin miestä jonka tappaa, sillä muuten tuo katse palaa kummittelemaan joka ikisessä unessa.
Yhtä joukkion jäsentä huomaan osuneeni ainoastaan jalkaan, varmaankin samalla hetkellä kun otin luodin osuman itseeni. Tuo mies on kaatunut taaksepäin jalkansa pettäessä alta, ja pudonnut ovenviereisen ikkunan läpi. Nyt hän roikkuu puoliksi ulkona ja puoliksi sisällä, ilkeännäköinen lasipiikki törröttäen rinnasta.
Viimein astun ulos haavaani pidellen ja annan tuulen pyyhkiä irvistyksen kasvoiltani. Ihmisiä tulee vähitellen esiin piiloistaan. Katselevat minua hetken kummissaan ja alkavat sitten hymyillä. Helpotuksen tunne valtaa mieleni, ja sormenikin väistyvät viimein aseiden periltä. Kun vain joku kyläläisistä veisi minut vain tohtorille.
Herään leikkauspöydällä. Verenhukka taisi viedä tajun. Uskon, että luoti on poistettu elimistöstäni. Jossain mieleni perukoilla mietin tyynenä, kuolenko saamiini vammoihin, enkä osaa edes olla huolissani. Tohtori saapuu hymyillen ja kertoo minun kyllä selviävän. Luoti ei ollut tehnyt kuolettavaa vahinkoa. Hän jatkaa vielä tokaisten, että minulla on täytynyt olla jumalten siunaus ylläni sinä päivänä. Kiitän häntä tarkoittamatta sillä mitään ja yritän myös hymyillä, mutten pysty, vaan ainoastaan käännän katseeni ulos ikkunasta. En ymmärrä edes iloita siitä että kyläläiset pelastuivat. Mielessäni vain toivon että olisin kuollut saluunassa, taistellen ylivoimaa vastaan. Se olisi ollut hyvä kuolema.
Kului vain muutama päivä, kunnes päätin taas nousta satulaan, vaikkei kai vielä pitäisi. Sanovat että ratsastaminen paranemisvaiheessa repii vielä haavat auki. Silti kaupungista on päästävä. Se ahdistaa minua, vaikken kai olekaan sille mitään velkaa. Silti mietin yhä, valitsinko oikean tien ampuessani saluunassa ne kymmenen ihmistä. Ja se nainen... olisipa hän ollut nopeampi. Nyt näen hänen kuolevan joka kerta ummistaessani silmäni.
Aurinko tekee laskuaan. Odotin, että ihmiset olisivat tulleet hyvästelemään, mutta kukaan ei tullut. Ainoa muisto heistä on palkkiorahat satulalaukussa. Sankarit unohtuvat helposti, mutten välitä.
Katsahdan vielä kohti saluunaa, jossa yhä vietetään juhlia, vaikkei paikkaa ole täysin kunnostettukaan. Silti metelistä päätellen kaikki kyläläiset ovat siellä. Mietin pitäisikö minunkin. Sitten nostan palkkiorahapussin ilmaan ja heitän sen hiekkaiseen maahan. Ja vaikka joka paikkaan särkee, kannustan ratsuni laukkaan.
Kunpa välimatka kasvaisi nopeasti.
Vastaukset 5
Vanhimmat
tuo oli nopeasti väsätty, tahtoisin tosiaan nähdä jotain johon olet keskittynyt. oletko kenties lukenut kingin mustaa tornia lähaikoina? kertojan karski inhimillisyys toi mieleeni kyseisen kirjan päähenkilön. aihehan ei tietenkään ollut mitenkään omaperäinen ja juoni yllätyksetön mutta sehän on ennemminkin sääntö kuin poikkeus tähän maailman aikaan, sitä paitsi kerronta oli sujuvaa ja noinkin lyhyt teksti ehti jo olla aika syvällinen. aluksi kuvittelin tarinasi olevan kyllästyttävää verellä ja suolenpätkillä mutustelua mutta kertojan paatuneen puutuneen ahdistavaan mielenmaisemaan yhdistettynä päälakien palaset tukivatkin tarinan tunnelmaa hyvin. ylipäätään pidin kertojan asenteesta ja kertomuksen synkän toteavasta luonteesta. kirjoita meille lisää tällaisia.
Mustan tornin olen tosiaankin lukenut joskus vuosia, vuosia sitten. Enkä voi kieltää etteikö se olisi kenties jollain tavoin vaikuttanut tuonkin tarinan syntyyn (joka ei myöskään ole aivan äskettäin kirjoitettu). Itse inspiraatio tuli kuitenkin eräästä Leevien vanhasta biisistä, "Nigger Jonas (palkkionmetsästäjä)". Eiväthän nuo novellit koskaan yhden laulun pohjalta synny, vaan nopeastihan tuo nyt tuli kirjoitettua. Nykyään valitettavan harvoin löytää aikaa vaativampaan tarinoimiseen, ja kerran puolitiehen jääneen kimppuun ei myöhemmin jaksakaan palata, minkä seurauksena novellinalut kovalevyllä vaihtuvatkin kuin varkain lyhyiksi raapaleiksi.
Toimintakohtauksessa munaa, joskin aika hidastui hieman liikaa koska ei kerrota päähenkilöllä olevan mitään ylimaallisia kykyjä.
Tästä huolimatta juuri tällaista John Woo -balettia haluan nähdä ja lukea enemmän. Elokuvissa jotenkin hyväksyy ajan hidastumisen helpommin kuin tekstinä.
Jatka samaan malliin.
Ideana oli tehdä päähenkilöstä surumielinen kaveri, jonka päällä on eräänlainen kirous (/siunaus?) mikä tekee siitä luonnottoman nopean revolverisankarin. Silti samalla sen kohtalo on jo ennaltamäärätty, eikä se voi enää valita polkujaan. Nojooh.. tällasta selittelyä tää nyt on kun ei tullut itse tarinaan kirjotettua, mutta kyllä sillä päähenkilöllä on ylimaallisia kykyjä. :)
Ja jos jollekin tuli novellia lukiessa mieleen John Woo -tyyppiset leffakohtaukset, olen enemmän kuin tyytyväinen.
nyt se jo kuulostaa vähän liikaa mustalta tornilta...tosin nykyään on mahdotonta keksiä mitään mitä ei ole jo keksitty (niinhän 1800-luvullakin luulivat)