Lueskelin tuossa edellisiä viestejä ja oli kiva huomata,että jotkut on saaneet apuakin ja jopa päässeet kuiville:)
Pisti silmään,että aika moni kirjoitti että elämä on kuitenkin muuten kunnossa: on kavereita,ihana poikaystävä ja kauneuttakin mutta bulimia vaan piinaa..
Itse oon sairastanu bulimareksiaa 14-vuotiaasta asti (nyt 18) siis neljä vuotta...välillä on menny paremmin mutta huomattavasti usein huonommin.
Bulimia ei oo ainut asia joka on vialla mun elämässä...bulimia ei oikeastaan rajoita mun elämää mitenkään vaan tuo siihen helpotusta.
Mulla ei nykyään oo enää yhtään läheistä ystävää..oikeastaan olen sen itse aiheuttanu,kun oon vajonnu niin syvälle omaan maailmaani.
Näen harhoja,kuulen ääniä ja joskus pelkään ihan älyttömästi..vaikka en tiedä mitä.
Asun isän kanssa kahdestaan,mutta oikeastaan oon melkein aina yksin kotona...ja iskä onkin puhunu vähän siihen suuntaan,että häätää mut kohta omilleni kun tuun niin kalliiks.
En kyllä moiti häntä...kuka nyt haluis asuu sellasen kanssa joka syö aina jääkaapin tyhjäks ja oksentaa lavuaarit täyteen.
Tuntuu,että oon ollu masentunu jo lapsena...tai sitten oon vaan luonteeltani niin kovin pessimistinen.
Mulle bulimia on yksi keino muiden joukossa lievittämään olemassa olon tuskaa..
Poltan myös sillon tällöin pilveä,se tuo lähes yhtä hyvän olon kuin ahmiminen,mutta on sitäkin kalliimpaa.
Terapiasta vielä...joku kertoi saaneensa siitä apua. Itse sain lähetteen yläasteella terkkarilta psykologille,kun olin anoreksia vaiheen takia laihtunu aika olemattomiin...kävin siellä puoli vuotta ja se oli suoraan sanottua turhaa. Ensinnäkin oli hirveen iso kynnys jaksaa lähteä sinne täältä maaseudun perukoilta tunnin matka bussilla,ja ainoastaan kertomaan että ihan hyvää kuuluu.
Pitäisi olla pitkäjänteisyyttä jos haluaa tuloksia ja mulla sitä ei ollut...tai ei oikeastaan ollu halua yrittää.
Ja ulkopuolisen on niin vaikeaa ymmärtää,kuinka suuri saavutus multa on edes lähteä jonnekin neljän seinän sisältä..
Itsemurha pyörii usein mielessä,mutta en oo sitä ihan tosissani koskaan harkinnu...pelkään liikaa...uskon sen verran yliluonnolliseen,että pelkään joutuvani johonkin vielä pahempaan paikkaan kuoltuani. Joten täällä sitä on vaan kestettävä^^
hui tuli jo liikaa tekstiä...kiitos jos joku jaksoi tänne asti:)
Vointeja kaikille!
Pisti silmään,että aika moni kirjoitti että elämä on kuitenkin muuten kunnossa: on kavereita,ihana poikaystävä ja kauneuttakin mutta bulimia vaan piinaa..
Itse oon sairastanu bulimareksiaa 14-vuotiaasta asti (nyt 18) siis neljä vuotta...välillä on menny paremmin mutta huomattavasti usein huonommin.
Bulimia ei oo ainut asia joka on vialla mun elämässä...bulimia ei oikeastaan rajoita mun elämää mitenkään vaan tuo siihen helpotusta.
Mulla ei nykyään oo enää yhtään läheistä ystävää..oikeastaan olen sen itse aiheuttanu,kun oon vajonnu niin syvälle omaan maailmaani.
Näen harhoja,kuulen ääniä ja joskus pelkään ihan älyttömästi..vaikka en tiedä mitä.
Asun isän kanssa kahdestaan,mutta oikeastaan oon melkein aina yksin kotona...ja iskä onkin puhunu vähän siihen suuntaan,että häätää mut kohta omilleni kun tuun niin kalliiks.
En kyllä moiti häntä...kuka nyt haluis asuu sellasen kanssa joka syö aina jääkaapin tyhjäks ja oksentaa lavuaarit täyteen.
Tuntuu,että oon ollu masentunu jo lapsena...tai sitten oon vaan luonteeltani niin kovin pessimistinen.
Mulle bulimia on yksi keino muiden joukossa lievittämään olemassa olon tuskaa..
Poltan myös sillon tällöin pilveä,se tuo lähes yhtä hyvän olon kuin ahmiminen,mutta on sitäkin kalliimpaa.
Terapiasta vielä...joku kertoi saaneensa siitä apua. Itse sain lähetteen yläasteella terkkarilta psykologille,kun olin anoreksia vaiheen takia laihtunu aika olemattomiin...kävin siellä puoli vuotta ja se oli suoraan sanottua turhaa. Ensinnäkin oli hirveen iso kynnys jaksaa lähteä sinne täältä maaseudun perukoilta tunnin matka bussilla,ja ainoastaan kertomaan että ihan hyvää kuuluu.
Pitäisi olla pitkäjänteisyyttä jos haluaa tuloksia ja mulla sitä ei ollut...tai ei oikeastaan ollu halua yrittää.
Ja ulkopuolisen on niin vaikeaa ymmärtää,kuinka suuri saavutus multa on edes lähteä jonnekin neljän seinän sisältä..
Itsemurha pyörii usein mielessä,mutta en oo sitä ihan tosissani koskaan harkinnu...pelkään liikaa...uskon sen verran yliluonnolliseen,että pelkään joutuvani johonkin vielä pahempaan paikkaan kuoltuani. Joten täällä sitä on vaan kestettävä^^
hui tuli jo liikaa tekstiä...kiitos jos joku jaksoi tänne asti:)
Vointeja kaikille!
Vastaukset 2
Vanhimmat
en osaa sanoa oikein mitään mutta tuli tunne että jotain täytyis kirjoittaa: hae apua. itsari pyörii mulla mielessä aika usein mutten tee sitäniin kauan kuin vanhemmat elää. jossei isäs auta, etsi joku joka auttaa, vaikka se tarkottas sitä että sun täytyy muuttaa kotoa/lähteä neljän seinän sisältä. elämä pelottaa mua vuosi vuodelta vähän vähemmän jos se yhtään helpottaa. :) pyydä apua, jos eka ihminen ei auta, pyydä toiselta apua.
..yks joka tietää tasan miltä tuntuu kun on kertakaikkiaan ylivoimasta päästä ulos. Ne seinät on turva, jos menee ulos, siellä odottaa velvollisuus. Suuri työ ja tuska hoitaa mitään asioita tai olla missään tekemisissä kenenkään kanssa, mäkin oon aina yksin. Mulle kävi vähä niin että kaverit ei vaan enää osannu suhtautua ja ne lakkas pitämästä yhteyksiä, mä tein sit samoin masennuksissani. En enää edes halua tavata ketään enkä edes kärsi yksinäisyydestä vaan pikemminkin siitä jos en saa olla yksin. Itsemurhaa suunnittelen ja mietin koko ajan mutta en tee sitä perheen takia (isä, äiti, sisko, veli). Syömishäiriöstä en halua luopua..
niin että samassa venheessä äyskäröidään..