En tiedä minne tämä olisi pitänyt laittaa, tänne vai tuonne paniikkihäiriöpalstalle. Päädyin kuitenkin tänne.
En oikeastaan tiedä koska tai mistä tämä on saanut alkunsa. Olen kauan sietänyt tilannetta, mutta viime yön jälkeen tuntuu etten enää jaksa.
Olen siis 17- vuotias tyttö, jolla ei ole mitään kroonisia sairauksia, jollei paniikkihäiriötä lasketa mukaan. Paniikkikohtauksia saan tilanteissa, joista en pääse pois heti kun haluan (varmaankin suht yleistä). Kuitenkin, pelkään mielettömästi kuolemista. Tai, en tiedä pelkäänkö, mutta ajattelen sitä paljon ja usein. Miltä se tuntuu, entä jos kuolen ennenkuin ehdin tehdä elämässäni sitä ja tätä..
Illat ovat pahimpia. Päivisin tällaiset ajatukset eivät juurikaan vaivaa, mutta iltaisin ennen nukahtamista mietin asiota, liikaa. Olen alkanut pelätä öitä, nukkumaanmenoa ja nukkumista. Kuvittelen saavani yön aikana jonkun kohtauksen, kuolevani.. Kuvittelen pienetkin kivut joksikin kamalaksi, sydänkohtaukseksi, aivohalvaukseksi jnejne. Olen yrittänyt hokea itselleni, ettei ole kovin todennäköstä että ikäiseni terve ihminen kuolee yhtäkkiä nukkuessaan, mutta en voi tälle mitään. Joka ilta yritän viivyttää nukahtamista niin pitkälle kun vain voin, en uskalla nukahtaa. Entä jos en aamulla enää herääkään...
Viime yö oli hirveä. Nukkumaan mennessäni pohdin näitä ajatuksia tavallistakin enemmän. Olo oli siis jo valmiiksi kamala, kun torkahdin hetkeksi. Heräsin, ja tunne oli aivan hirvittävä. Ahdisti niin ettei pystynyt olemaan, en osaa sitä muuten kuvata. Oli tunne, että nyt tapahtuu jotain kamalaa, minulle tai jollekin muulle. En tiedä kauanko sitä kesti, minulla ei ollut minkäänlaista ajantajua. Herätin poikaystävänikin, joka ei tietenkään tajunnut asiasta mitään, kun sekavasti yritin sopottaa "En pysty olemaan, nyt tapahtuu jotain kamalaa.." Sitten se vain meni pikkuhiljaa ohi, ja jossain välissä nukahdinkin. Heräsin kuitenkin monta kertaa, ja joka kerralla oli jotenkin "epätodellinen" olo. Vielä aamullakin "kohtauksesta" oli jotain jäljellä, olo ei ollut ollenkaan normaali.
Mitään hirveitä ei minulle tai läheisilleni ollut yön aikana tapahtunut.
Nyt nukkumaan meneminen pelottaa entistä enemmän. En todellakaan kestä kovin montaa samanlaista yötä.
Tiedän kyllä että pitäisi kai mennä lääkäriin.
Oliko tuo tunne vain puhtasti psyykkinen, vai voiko tuollaiselle olla jokin fyysinen syy? Sairaus, jokin "kohtaus" tai jotain muuta?
Tiedän, kuulostan varmasti täysin sekapäiseltä.
Miten te muut olette saaneet lopetettua kuoleman pelkäämisen/pohtimisen? Tiedän, että on turha murehtia sellaisia asioita joista ei voi tietää etukäteen, mutta..
Anteeksi että tämä oli näin sekavaa luettavaa, mutta olisin todella kiitollinen jos joku osaisi auttaa.
En oikeastaan tiedä koska tai mistä tämä on saanut alkunsa. Olen kauan sietänyt tilannetta, mutta viime yön jälkeen tuntuu etten enää jaksa.
Olen siis 17- vuotias tyttö, jolla ei ole mitään kroonisia sairauksia, jollei paniikkihäiriötä lasketa mukaan. Paniikkikohtauksia saan tilanteissa, joista en pääse pois heti kun haluan (varmaankin suht yleistä). Kuitenkin, pelkään mielettömästi kuolemista. Tai, en tiedä pelkäänkö, mutta ajattelen sitä paljon ja usein. Miltä se tuntuu, entä jos kuolen ennenkuin ehdin tehdä elämässäni sitä ja tätä..
Illat ovat pahimpia. Päivisin tällaiset ajatukset eivät juurikaan vaivaa, mutta iltaisin ennen nukahtamista mietin asiota, liikaa. Olen alkanut pelätä öitä, nukkumaanmenoa ja nukkumista. Kuvittelen saavani yön aikana jonkun kohtauksen, kuolevani.. Kuvittelen pienetkin kivut joksikin kamalaksi, sydänkohtaukseksi, aivohalvaukseksi jnejne. Olen yrittänyt hokea itselleni, ettei ole kovin todennäköstä että ikäiseni terve ihminen kuolee yhtäkkiä nukkuessaan, mutta en voi tälle mitään. Joka ilta yritän viivyttää nukahtamista niin pitkälle kun vain voin, en uskalla nukahtaa. Entä jos en aamulla enää herääkään...
Viime yö oli hirveä. Nukkumaan mennessäni pohdin näitä ajatuksia tavallistakin enemmän. Olo oli siis jo valmiiksi kamala, kun torkahdin hetkeksi. Heräsin, ja tunne oli aivan hirvittävä. Ahdisti niin ettei pystynyt olemaan, en osaa sitä muuten kuvata. Oli tunne, että nyt tapahtuu jotain kamalaa, minulle tai jollekin muulle. En tiedä kauanko sitä kesti, minulla ei ollut minkäänlaista ajantajua. Herätin poikaystävänikin, joka ei tietenkään tajunnut asiasta mitään, kun sekavasti yritin sopottaa "En pysty olemaan, nyt tapahtuu jotain kamalaa.." Sitten se vain meni pikkuhiljaa ohi, ja jossain välissä nukahdinkin. Heräsin kuitenkin monta kertaa, ja joka kerralla oli jotenkin "epätodellinen" olo. Vielä aamullakin "kohtauksesta" oli jotain jäljellä, olo ei ollut ollenkaan normaali.
Mitään hirveitä ei minulle tai läheisilleni ollut yön aikana tapahtunut.
Nyt nukkumaan meneminen pelottaa entistä enemmän. En todellakaan kestä kovin montaa samanlaista yötä.
Tiedän kyllä että pitäisi kai mennä lääkäriin.
Oliko tuo tunne vain puhtasti psyykkinen, vai voiko tuollaiselle olla jokin fyysinen syy? Sairaus, jokin "kohtaus" tai jotain muuta?
Tiedän, kuulostan varmasti täysin sekapäiseltä.
Miten te muut olette saaneet lopetettua kuoleman pelkäämisen/pohtimisen? Tiedän, että on turha murehtia sellaisia asioita joista ei voi tietää etukäteen, mutta..
Anteeksi että tämä oli näin sekavaa luettavaa, mutta olisin todella kiitollinen jos joku osaisi auttaa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mullakin oli tuollainen "kausi" suurinpiirtein sun ikäisenä. Pelkäsin suoraan sanottuna kaikkea mahdollista ja ennen muuta omaa kuolemaani.
En onneksi ruvennut syömään lääkkeitä moiseen vaivaan vaan juttelin siitä äidilleni. Hän ymmärsi ja näki avarammalle, sanoi, että kauhuni johtui ehkä siitä, että olin itsenäistymässä ihan konkreettisesti, ja alitajuisesti pelkäsin, etten pärjää. Se sitten kumpusi ulos kaikenlaisena pelkäämisenä ja varautumisena.
Me juteltiin siitä monta kertaa ja äitini vaan toisti, että kyllä se siitä ohi menee kun huomaat, että sä pärjäät ja sulla on ympärilläsi ihmisiä, jotka auttaa sua jos eteen tulee pulmia. Kaikkia pelottaa joskus, on vaan kyse siitä antaako sille pelolle ja negatiivisille ajatuksilleen vallan vai ryhtyykö itsensä auttajaksi ja pilkkoo pelot pienemmiksi.
Ymmärryksellä se pilkkominen tapahtuu.
Pikkuhiljaa ahdistus rupesikin hellittämään otettaan ja aloin kiinnittää huomioni muualle kuin vain itseeni, hengittämiseeni ja nukahtamiseeni yms. Aloin tuntemaan, että mullahan on ihana poikakamu, kavereita, oma asunto ja kaikki hyvin, terveys tallella ja jumankeuta tärkeämpääkin tekemistä kuin sydänäänteni kuunteleminen klo 2 yöllä! : )
Nykyään jo kymmeniä vuosia vanhempana ymmärrän täysin mitä mulle tapahtui. Se mitä äitini sanoi oli hyvin pitkälle totta mun kohdallani, en sitä itse vaan tiedostanut vaan takerruin vain konkreettisiin, fyysisiin kokemuksiini.
Taustalta ne syyt sunkin pelkoihisi varmasti löytyvät. Ehkä sä olet juuri aloittanut opiskelun tai työn tai parisuhteen ja se on muuttanut sun maailmaasi tiedostamattasikin niin paljon, ettet oikein "pysy mukana".
Pelko siitä, ettei ehdi elää ennen kuolemaa on hyvin yleistä nuorilla aikuisilla, joilla on niin paljon toiveita ja toteutumattomia unelmia ja kova tarve ohjata ja hallita omaa elämää.
Kyllä sä selviät tästäkin vaiheesta elämässäsi. Ota järki avuksi jos tunteet meinaa hyppiä silmille ja rauhottele itseäsi, ajattele nukkumisestakin vain positiivisia ajatuksia. Nukkuessasi sä käsittelet päivän tapahtumia ja keräät voimia uuteen päivään eli uni on sun kehosi ystävä, lepotauko, joka nimenomaan pitää sut "hengissä". : )
Kumoa negatiiviset ajatukset positiivisilla ja usko ajatustesi positiiviseen voimaan.