Avoliitto on karilla. Mies muutti tai meni tuttavien tyhjään asuntoon, kun ei kestä mun vihaani.
En jaksanut enää pidätellä enempää. Pari kolme vuotta sujui niin joten kuten. Riidat alkoivat usein minun aikaisemmasta suhteesta syntyneestä lapsesta, joka on vilkas. Mies ei kestänyt itkua/huutoa tai riitelyä/tavallista äänekästä leikkiä jne. Hän ehdotti että lapsella on lievä aivovaurio ja lääkitystä tarvitaan. Kukaan muu ei ollut sitä mieltä, ainakaan asiantuntijat tai päiväkotihenkilökunta. Lapsi on temperamenttinen ja uhmakas, mutta myös valoisa ja suosittu.
Hän oli myös hyvin mustasukkainen kun mies tuli kuvioihin ja myöhemmin sisko. Nyt se on taakse jäänyttä. Kasvattajana minä olen hänen mielestään lepsu ja onneton, vaikka hän jätti sen mun tehtäväksi lähes yksinomaan. En voinut vaatiakaan häntä huolehtimaan vanhimmasta, kun se ei ollut hänen. Nuorempaa/omaansa hän rakastaa ehdoitta: kiltti ja rauhallinen kaksivuotias. Mutta mutta, lasten kanssa hän ei juuri jaksanut olla. Pari kertaa kuukaudessa hän vei heidät tai vain nuoremman, jonnekin puistoon tai huvittelemaan. Kotona hän vetäytyi omaan huoneeseen tietokoneen pariin tai vain loikomaan/lukemaan tai askartelemaan.
Kun lapset olivat nukahtaneet, hän tuli katsomaan telkkariaja odotti mua seurakseen/seksiä. Usein nukahdin lastenhuoneeseen ja heräsin keskellä yötä. Joskus hän teki ruokaa, mutta tiskasi aina vain oman lautasensa. Yleensä kotityöt tein minä. Joskus pyysin häntä, mutta hän totesi, ettei ole minun kodinkoneeni tai piikani. Pyysin häntä katsomaan nuorempaa lasta, että saan esim. siivota rauhassa... hirveän riidan jälkeen 20 minuuttia järjestyi. Lopetin pyytämästä apua. Hän sanoi, että minä haluan laatia sääntöjä hänelle, vaikka omasta mielestäni pyysin apua yhteisen kodin töihin/lastenhoitoon. Jos hän otti lapset vaikka ajelulla tunniksi pariksi, niin se oli erityishemmottelua mulle (äitienpäivä, syntymäpäivä jne). Jos hän katsoisi lasta vaikka tunnin kun minä pyydän, se olisi myönnytys minunulle ja alistumista mun sääntöihini. Minä en tajunnut sitä ajatuksenjuoksua ollenkaan.. Nyt olen kyllä ihan puhki.
Seksi ei maistunut enää, en sietänyt hänen kosketustaan... lopulta hänen kasvonsakin oli liikaa. Tunnen suurta syyllisyyttä, ja helpotusta.
Tämä tauko ainakin auttaa jotenkin. Kun saan tehdä kotityöt ja lastenhoidon rauhassa itse miten haluan ja milloin haluan. Se häiritsi jotenkin, että tiesi toisen vain makaavan omassa huoneessaan. Lapset ovat kaikkein tärkeintä ja ihaninta kuitenkin ja saan heiltä voimia eteenpäin.
Ehkä mun pitäisi pyytää hänet takaisin, että nuorin saisi olla isänsä kanssa, vanhempikin välittää hänestä. Ehkä vielä kaikki muuttuu.
Ehkä mun tarttis vaan ymmärtää hänen mielenlaatuaan. sulkeutunut ja äärimmäisen itsenäinen ja masentuvainen. Tästäkin tilanteesta hän on varmaan tosi masentunut ja lamassa. Vieraissa hän ei ole käynyt, enkä minäkään. Jos me erotaan, hän tulee vaatimaan nuorinta lasta itselleen...
En jaksanut enää pidätellä enempää. Pari kolme vuotta sujui niin joten kuten. Riidat alkoivat usein minun aikaisemmasta suhteesta syntyneestä lapsesta, joka on vilkas. Mies ei kestänyt itkua/huutoa tai riitelyä/tavallista äänekästä leikkiä jne. Hän ehdotti että lapsella on lievä aivovaurio ja lääkitystä tarvitaan. Kukaan muu ei ollut sitä mieltä, ainakaan asiantuntijat tai päiväkotihenkilökunta. Lapsi on temperamenttinen ja uhmakas, mutta myös valoisa ja suosittu.
Hän oli myös hyvin mustasukkainen kun mies tuli kuvioihin ja myöhemmin sisko. Nyt se on taakse jäänyttä. Kasvattajana minä olen hänen mielestään lepsu ja onneton, vaikka hän jätti sen mun tehtäväksi lähes yksinomaan. En voinut vaatiakaan häntä huolehtimaan vanhimmasta, kun se ei ollut hänen. Nuorempaa/omaansa hän rakastaa ehdoitta: kiltti ja rauhallinen kaksivuotias. Mutta mutta, lasten kanssa hän ei juuri jaksanut olla. Pari kertaa kuukaudessa hän vei heidät tai vain nuoremman, jonnekin puistoon tai huvittelemaan. Kotona hän vetäytyi omaan huoneeseen tietokoneen pariin tai vain loikomaan/lukemaan tai askartelemaan.
Kun lapset olivat nukahtaneet, hän tuli katsomaan telkkariaja odotti mua seurakseen/seksiä. Usein nukahdin lastenhuoneeseen ja heräsin keskellä yötä. Joskus hän teki ruokaa, mutta tiskasi aina vain oman lautasensa. Yleensä kotityöt tein minä. Joskus pyysin häntä, mutta hän totesi, ettei ole minun kodinkoneeni tai piikani. Pyysin häntä katsomaan nuorempaa lasta, että saan esim. siivota rauhassa... hirveän riidan jälkeen 20 minuuttia järjestyi. Lopetin pyytämästä apua. Hän sanoi, että minä haluan laatia sääntöjä hänelle, vaikka omasta mielestäni pyysin apua yhteisen kodin töihin/lastenhoitoon. Jos hän otti lapset vaikka ajelulla tunniksi pariksi, niin se oli erityishemmottelua mulle (äitienpäivä, syntymäpäivä jne). Jos hän katsoisi lasta vaikka tunnin kun minä pyydän, se olisi myönnytys minunulle ja alistumista mun sääntöihini. Minä en tajunnut sitä ajatuksenjuoksua ollenkaan.. Nyt olen kyllä ihan puhki.
Seksi ei maistunut enää, en sietänyt hänen kosketustaan... lopulta hänen kasvonsakin oli liikaa. Tunnen suurta syyllisyyttä, ja helpotusta.
Tämä tauko ainakin auttaa jotenkin. Kun saan tehdä kotityöt ja lastenhoidon rauhassa itse miten haluan ja milloin haluan. Se häiritsi jotenkin, että tiesi toisen vain makaavan omassa huoneessaan. Lapset ovat kaikkein tärkeintä ja ihaninta kuitenkin ja saan heiltä voimia eteenpäin.
Ehkä mun pitäisi pyytää hänet takaisin, että nuorin saisi olla isänsä kanssa, vanhempikin välittää hänestä. Ehkä vielä kaikki muuttuu.
Ehkä mun tarttis vaan ymmärtää hänen mielenlaatuaan. sulkeutunut ja äärimmäisen itsenäinen ja masentuvainen. Tästäkin tilanteesta hän on varmaan tosi masentunut ja lamassa. Vieraissa hän ei ole käynyt, enkä minäkään. Jos me erotaan, hän tulee vaatimaan nuorinta lasta itselleen...
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ei sun oo mitään järkee pyytää sitä ukkoo takas.. Luultavasti kuitenkin siitä tulis sellainen "lavasteliitto", vain lasten takia. Saat ite kärsiä, ja mikä pahinta, lapsetkin kärsii siinä vaikka sitä ajattelee tekevänsä lastensa parhaaksi. Pahempi se sit on ~10 vuoden päästä erota. Vaikka eroominen onkin vaikeeta, se voi lopulta olla parempi ratkaisu. Mutta mieti, koska ulkopuolisena en voi tietää...
Älä tosiaankaan vaan haaveile ottavasi ukkoa takaisin, koska tämä on kuvauksesi perusteella moniongelmainen. Hän on sovinisti ja vielä psyykkisesti hieman normaalista poikkeava (vrt. masentuneisuus yms.). Sinun ja lastesi elämän ei tarvitse olla niin vaikeaa kuin se sen ukon kanssa tähän asti oli. Kun kerran ette ole naimisissa, sinulla on paljon suuremmat mahdollisuudet saada yhteinen lapsenne itsellesi kuin ukolla. Lapsi on lain mukaan sinun vastuulla ellette ole yhdessä aiemmin toisin sopineet oikeudessa.
Äläkä sitä pelkää, ettet ehkä myöhemmin saisi uutta miestä kahden lapsen kanssa tms, koska parempi olla onnellisesti lasten kanssa kolmistaan kuin, että joku ärsyttää siinä vieressä (vanha ukko). Ja todennäköisesti vielä saat mukavan miehen joskus, sillä usko tai älä niitä riittää.
Nauti nyt aurinkoisista kesäpäivistä ja unohda ne ex-miehesi!
Juuri noin. Vanhat ukot kiertoon, kukas niitä jaksaisi katsella. Etenkin, jos vielä oireilevat masennusta. Kyllä noita ehjiä löytyy rikottujen tilalle.
se koira älähtää, mihin kalikka kalahtaa, sanoo jo vanha sananlaskukin.
Oletko todella sitä mieltä, ettei miesten tarvitse kotona tehdä muuta kuin olla sohvanvaltaajia ja tehdä vaan omia juttujaan?
entäs ne masentuneet akat? kuka heitä ymmärtää?
Sitäkö, että voi tuntea empatiaa myöskin ahdistuneita miehiä kohtaan ? Vai ansaitsevatko he vain kollektiivisen halveksuntamme ?
kuinka usein tarjosit seksiä miehellesi.? Viikoittain, tilipäivänä...ym...?
Hei!
Päällimmäinen asia mikä minulla teki pahaa kirjoituksessasi oli ilottomuus! Milloin olet ollut oikeasti iloinen, onnellinen hetkestä, nauranut niin että tuntuu?
Itse olen kokenut avioliitossani myös miehen masentavaksi, innottomaksi, ulkopuoliseksi yhteisestä arjesta. Itse olen iloinen ja sosiaalinen ja kaipaan menoa ja meininkiä.
Toista ei voi muuttaa oman mielen mukaiseksi, mutta liitto ei myöskään muutu hyväksi jos vain toinen yrittää (ymmärtää,muuttua,asennoitua,jne)
En voi neuvoa eroamaan tai yrittämään vielä, mutta suosittelen että olette hetken erillänne ja otatte näin etäisyyttä asiaan. Ajan kanssa ja nimenomaan erossa, voi miehesi ymmärtää jos on yleensä ymmärtääkseen.
Suosittelen sinulle ja ihanille lapsillesi ilokuuria: Tehkää häikäilemättömästi kaikkea mikä tuottaa iloa! Eväsretkiä,askartelua,eläinkaupoissa lorvailua,jäätelöä ennen ruokaa,muumivideoita,jne. Mikä on iloa juuri teille! Sovi itsesi kanssa että "unohdat ongelmasi vaikka 2vkoksi!
Toivon teille kaikille onnellista ja iloista tulevaisuutta!
Tulepas tuonne feministipalstallekin kertomaan tämä kuvaus.
Siellä olisi monta ymmärtämätöntä miestä, joille tekisi hyvää kuulla kertomuksia tosielämästä.
Feministipalstalle tuskin kannattaakaan tuoda parisuhteista muuta kuin vain sen toisen osapuolen tosikertomukset elämästä. Sen vastapuolen näkemyksillähän ei siellä ole todistusarvoa.
Niin, en todellakaan osaa muuta kuin yritt'' arvailla miehen motiiveja. Ollaanhan me oltu joskus l'heisi' ja tied'mme toistemme lapsuudet ja muut traumat, ainakin osaksi. En voi kirjoittaa kuin omasta puolestani. Kiitos kaikille ymm'rt'neille ja kannustaneille, itku tulee, kun en ole sukulaisilleni tai tutuillenikaan kertonut t'st'.
Mies oli yhden y;n kotona, nukuin sohvalla. En tied' miten t'st' eteenp'in. H'n v'itt'' rakastavansa minua viel'. Mutta keskusteltaessa asioista en saisi syytt'' h'nt', arvostella h'nen k'yt;st''n. Kun ongelmista keskustellaan, pit'isi vain puhua aina omista tunteistaan ja omasta puolestaan. Mutta kun mun asiani olisi my;s ihan k'yt'nn;n kysymyksi', ty;st' ja rahasta. Lasten tasa/arvosta jne.
Se aika on jotenkin jo ohi, ett' pystyn vain tuntemusteni erittelyyn kun arki on k'yt'nt;' enimm'kseen. Tai ehk' kiukku&viha mussa viel' liian pinnalla. ODottelen viel', ett' tulisi jotain sanomista tai voimia.
On vain turtunut olo. Kirjoittamisesta on ollut apua.
PS> Sorry, en osannut s''t'' kirjasimia oikein..
Vaan tuota femakkoa ja hänen asenteellisuuttaan.
Ongelmasi on varmasti aivan aito ja tunnet ahdistusta. Mutta ahdistunut saattaa olla miehesikin. Tuntematta yhtään suhdettanne halusin vain tuoda esille sen, että eivät asiat aina ole välttämättä täysin mustavalkoisia.
Toivon sinulle jaksamista ja tsemppiä eteenpäin.
Ymmärrän täysin tunteesi ja ahdistuksesi. Itselläni oli samankalainen vaihe, kun muksut syntyivät.Vanhemman kanssa vielä asiat rullasivat jotenmiten, mutta kun nuorempi tuli kuvioihin, ei miehestä ollut enää mitään "iloa". Vaipatkin hän vaihtoin nuorimmaiselle vasta kun tämä oli 8 kk. Itse olin kuin kävelevä zompie. Ja niinhän siinä kävi että uuvuin täysin. Mies teki omat johtopäätöksensä ja erohan siitä tuli. Jäin yksin ja vaikka tilanne oli sietämätön tuntui elämä kuitenkin vapauttavammalta. Ja kyllä me nyt ollaan muksujen kanssa pärjätty yli vuosi ilman miestä. Ja hänkin tulee lapsien kanssa paremmin juttuun nykyään, vaikka eihän hän vieläkään vietä lapsien kanssa arkea. Muutaman viikonlopun silloin tällöin. Luovuttaa ei kannata, ja apua saa vaikka ensihätään lääkärista ja neuvolasta. Kaikki kannattaa käyttää hyväkseen. Jaksamista sulle!!!
miksi hankitte sen nuoremman lapsen, jos han ei halunnut auttaa siina ensimmaisen hoidossakaan? enta miksi muutitte yhteen ,kun tiesit miehen olevan tuollainen?
en ole haukkumassa tai arvostelemassa sinua, mutta moni kariutunut liitto jaisi kariutumatta, kun naiset tai yhtalailla miehet eivat olisi niin sinisilmaisia, ja pitaisivat ne silmat ja korvat auki ennenkuin on liian myohaista.
eli ennenkuin muutetaan yhteen ja aletaan hankkimaan niita lapsia, tutustuttaisiin kunnolla toisiinsa. puhuttaisiin siita kodinhoidosta ja lastenhoidosta, niin ei sitten tule mitaan yllatyksia kun asutaan yhdessa ja on niita lapsiakin.
mielestani sinun ei kannata ottaa sita mesta takaisin jos han ei todellakin muuta asennettaan. parempi on olla yksin ja onnellinen kuin yhdessa ja onneton.