Eli mun ongelmana on se että oon seurustellu yli vuoden yhes jätkän kans! Meillä on ollu ne omat vaikeet aikamme mutta aina on puhumalla selvitty! Se on rakastanu mua aina ihan hirveesti ja mä sitä! Mutta nyt se lähti amikseen ja se äijä muuttu ihan totaallisesti! Se lopetti suhteen ja väittää kiven kovaa että sillä ei oo enää mitään mua kohtaan! Vaikka tiedän että ihan varmasti on! Mä ite oon henkisesti aika kehittyny ja oon tullu siihen tulokseen että kyseisellä kaverilla murrosikä on nyt vasta alkamassa. Meidän suhde rupes tökkiin koska se ois halunnu olla kavereitten kans ja mennä miten halus ja mä taas kaipasin yhdessä oloa! Se heittäyty tosi vaikeeks ja ilkeeks mua kohtaan! Ja mä vaan suren sen perään koko ajan! Sillä on jokin identiteetti kriisi varmaan meneillään kun siitä on tullu niin outo, se on ruennu ryyppään ja rellestään ja oon tosi huolissani siittä! Joten toivon että antasitte jotai vinkkejä miten jatkaa elämää..kun omat voimavarat ja niksit ei tunnu vievän mun elämää eteenpäin! Muuttuuko pojat jotenki erityisesti mennessä amikseen sinne "miesten" keskelle?
Miehiä ei aina voi ymmärtää...
*Suruttaja*
6465
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
mä tiedän oikeesti ihan sataprosenttisesti, miltä susta tuntuu ja mikä toi teidän tilanne on. mä oon kokenut ihan saman. mun ja mun kundikaverin suhde oli ennen tosi kaunis, ja rakastettiin toisiamme ihan älyttömästi. kundi meni amikseen, ja muuttui mua kohtaan aivan täysin. oli ilkeä, välinpitämätön. jätti ja otti takaisin vuoron perään. oli kuin mua ei olisi ollut ikinä sen elämässä, ainakaan mitenkään tärkeänä. se alkoi ryyppäämään paljon ja jouduin jatkuvasti itkee sen perään.
en tiedä mistä tollanen muutos johtuu... ei se nyt välttämättä amiksesta johdu. se on vaan se suuri askel aikuisuuteen. tuttu ja turvallinen "lapsuus" tavallaan jää, ja tulee uudet kuviot, ystävät, ajatukset.
mutta se menee ohi. jos kundisi oikeesti rakastaa sua, toi sen kovisteluvaihe menee kyllä ajan myötä ohi. meillä se meni ajan kanssa, ja olemme edelleen onnellisesti yhdessä. kundini myöntää muuttuneensa tuona aikana paljon... se on vaan se uuden identiteetin syntyminen. luulin, ettei hän enää rakastanut. mutta puoli vuotta sitten hän pyysi anteeksi kaikkea aiheuttamaansa pahaa, ja on ollut taas oma itsensä, nyt jo oikeasti aikuistuneena.
tsemppiä ja kärsivällisyyttä, se menee ohi jos hän on sulle se oikea!
Kiitos! Toi oli helpottava kuulla.. Mutta millä keinoin sä jaksoit sen ajan? Ja miten käyttäydyit sitä kohtaan kun tapasitte?
mä yritin jaksaa rakkauden voimalla, koska tiesin rakastavani häntä aina, vaikka jättäisin. ja tiesin sydämessäni, että hän rakastaa mua, vaikka kaikki sen teot ja puheet yritti kertoa aivan muuta. tunsin kuitenkin jätkäni niin hyvin, että luotin sen vaiheen menevän ohi. olihan se raskasta, mutta yritin vain rakastaa ja ymmärtää ja välittää. lopulta kundini huomattua, etten aikonut jättää häntä, hän tajusi miten tyhmästi oli käyttäytynyt.
mä yritin vain pysyä mukana niissä sen tempauksissa. koska kun oltiin kahden ja vietettiin laatuaikaa yhdessä, se oli ihan samanlainen rakastava ja hellivä poikaystävä kun aina ennenkin. sen kaverit ja halu ryypätä ja kovistella teki sen käytöksestä sitten aivan muuta. oli meillä hyviäkin hetkiä, mut suurimmaksi osaksi se oli pelkkää tappelua ja sitä, että kundini kiukutteli typeristä asioista.
mä en voi yleistää tätä, en tunne sua enkä sun poikaystävääs, mutta jos teidän tilanne on tällainen niin uskon että se on sama kuin meillä oli, ja tiedän että jos vaan tsemppaat, niin kundisi pian ymmärtää mitä on menettämässä. näytä sille, että et ole itsestäänselvyys, mutta et myöskään aio luovuttaa! yritä jaksaa! toivon, että en herättänyt turhia toiveita, niinku sanoin ihmiset on yksilöitä, eikä tätä voi yleistää... mutta toivottavasti saatte asiat ajan kuluessa selviksi. onnea. :)
...näiden alempana olevien kommentit, ja luulen ymmärtäväni aika hyvin millaista se on. Mutta ihmetyttää se, että näillä kundeilla on tullut se näin myöhäisessä vaiheessa? Ovatko he eläneet yläasteen ajan sitten tavallista kiltimmin? Nimittäin itselläni ja monilla ystävilläni oli tuota samaa yläasteaikoina, mutta kun sitä pari vuotta jatkui niin alkoi huomaamaan että se riehuminen ja ryyppääminen oli ihan tyhjää, ja se jäi pikkuhiljaa pois.
Enää lukioaikana ei ole tarvinnut sellaista ollenkaan, vaan elämä on jo paljon tasaisempaa ja kypsempää. Mutta ehkäpä itsellänikin olisi tullut sama jos en olisi viettänyt sellaista elämää yläasteella... en tiedä. Kannattaa kuitenkin vielä yrittää! Sen olen huomannut että pelkässä poikaporukassa liikkuvat kundit eivät rauhoitu lainkaan, vaan sama meno jatkuu aikuisiälle. Mulla on kaveri joka on tällä hetkellä 27v, ja meno jatkuu yhä samanlaisena!
Luulen kuitenkin että asia olisi erilailla jos hänellä olisi pahimpina aikoina ollut tyttöystävä hillitsemässä menoa ja näyttämässä oikeaa suuntaa.
Kyllä se kundi siitä rauhoittuu jos vaan jaksat kiduttaa itseäsi tuollaisella suhteella. Ja se että hän sanoo ettei enää tunne mitään eikä tahdo yrittää, ei oikeasti tarkoita sitä. Se on vaan hetkellinen vapaudenhimo joka sen aiheuttaa, mutta kun pahin huuma laantuu niin alkaa taas kaipaamaan sen kultsin syliin ja riehuminen alkaa kyllästyttämään! Harmillista että se tapahtuu tuossa vaiheessa, mutta joillain se vaan menee niin. Voimia sulle, ja koita saada se äijä rauhottumaan vaikka väkisin!=D
Oli kiva saada vähä miehistäkin näkökulmaa.. Se on just se että sen menemistä on rajoitettu tosi paljo yläaste aikana! Ja mä rupesin kans rajottaan (ehkä vähän liikaakin) Niin se kypsy täysin ja jätti mut! Se ei pysty näkeen mua eikä puhumaan mun kanssa, ja musta tuntuu että se pakoilee vaan niitä tunteitaan! Joten mä en vaan voi kun antaa sen olla ja mennä ja nauttia siitä vapaudesta kun se kerrankin on sen saanut! Koska jos otan siihen jotai yhteyttä niin se heittäytyy tosi ilkeeks ja vaikeeks mua kohtaan ja satutan sillä vaan itteeni! Kauankohan mahdollisesti tuota ihanaa vapaus jaksoa äijät tarvii?! Niin kauan että rahat loppuu..? Ehkä tässä pitää vaan yrittää jatkaa elämää niin että sekin huomaa että en jää vaan kotiin sitä ootteleen..Jospa se herää viimestään siinä vaiheessa kun näkee mut hymyilemässä tuola kylillä kavereitteni kanssa..:)
tee se! ala elää omaa elämääs onnellisena (vaikka se ei ihan heti onnistuisikaan, niin yritä ainakin näyttää siltä) ja näytä sille kundille, että sä et aio itkeä sen perään koko loppuelämääs. ehkä se jätkä olettaa, että sä roikut sen perässä vaikka se tekis mitä. joten näytä sille että asia ei ole niin. mä itse kerroin kundilleni sillon, että rakastan häntä, mutta en aio tuhlata elämääni häneen, jos hän ei sitä halua. aloin tehdä kaikkia omia juttuja, liikkua ystävieni kanssa enemmän ja näytin hänelle, että mullakin on elämä. samalla olin hänelle kuitenkin todella ystävällinen ja mukava, ja silloinhan se sitten vihdoin tajusi, kuinka ikävä sillä oli mua.